Saima Heikkinen – Leipomon vanha rouva

Kajaanilaisen Pekka Heikkisen leipomon kahvilassa piipahteli vielä 2000-luvun alussa vanha rouva, joka seurusteli tuttujen asiakkaiden kanssa ja varmisti, että vitriinit olivat kauniisti laitetut ja palvelu hyvää. Paikka oli hänelle rakas ja läpikotaisin tuttu. Hän oli tullut taloon vuonna 1950 solmittuaan avioliiton yrityksen perustajan pojan kanssa.

Saima Heikkinen, o.s. Leinonen, oli syntynyt 10. maaliskuuta 1916 Manamansalossa silloisessa Säräisniemen kunnassa. Yhdeksänlapsisen perheen äidin kuoltua kotitalon emännän työt siirtyivät vain 18-vuotiaalle Saimalle. Niiden ohella nuori nainen toimi kotikylällään pitoemäntänä.

Sota-aikana hän toimi lottana useissa eri tehtävissä – hoitotyössä  sotasairaalassa Äänislinnassa ja muonituslottana  Repolassa, Äänislinnassa ja Viipurissa. 

Sodan jälkeen hän muutti Kajaaniin, meni ompelijaoppiin Hanna Mykkäselle ja hoiti ompelijan töiden ohella kesäkahvilaa, jota oli perustamassa Kajaani-yhtiön henkilökunnan virkistyspaikkana toimineeseen Ärjänsaareen.

1940-luvun lopulla Saima Leinosen elämä sai uuden käänteen. Leipomoyrittäjä Pekka Heikkinen tarvitsi ompelijan valmistamaan työvaatteita, ja tilauksen sai Saima. Hän ja isänsä rinnalla leipomoyrityksessä työskennellyt Tauno Heikkinen (1916–1980) tutustuivat toisiinsa.

Avioliitto solmittiin vuonna 1950, ja nuori, työtä pelkäämätön nainen otti heti miehensä rinnalla vastuuta perheyrityksessä.  Pekka Heikkisen kuoltua vuonna 1951 nuoripari lunasti sisarosuudet.  Saima pystyi tarttumaan töihin täydellä teholla.

Lapset muistavat hyvän tiimin

Heikkisille syntyi kolme lasta, Kaija vuonna 1951, Maija 1953 ja Pauli 1954. Kaija ja Pauli tekivät työuransa perheyrityksen johdossa, Maija opiskeli äidinkielenopettajaksi ja asettui pääkaupunkiseudulle.

He muistavat vanhempansa hyvänä tiiminä. Pari teki päätökset yhdessä, mutta arjessa työnjako oli selkeä: Tauno vastasi leipomon toiminnasta ja Saima myymälöistä ja kahvilasta.  Kotona vastuuta jaettiin hyville kotiapulaisille, joista tuli kuin perheenjäseniä.

Yrityksellä – Pekka Heikkinen & Kumpp. – oli jo perinteitä. Sen oli vuonna 1913 perustanut kuopiolaislähtöinen, Helsingissä leipurin oppinsa saanut Pekka Heikkinen (1883–1951). Ensimmäinen kahvila avattiin jo vuonna 1924, ja pientä myymälää pidettiin leipomon yhteydessä.

Kun Saima Heikkinen sukupolvenvaihdoksen myötä sai ne vastuulleen, hän aloitti määrätietoisen kehittämisen. Kun Kauppakadulla vapautui leipomon myymälän viereinen pankin huoneisto, hän vuokrasi sen ja  perusti ruokabaarin. Kassaholvista tehtiin kylmähuone. Modernin sisustuksen suunnitteli kajaanilaislähtöinen alan ammattilainen, sisustusarkkitehti Maija-Liisa Komulainen, ja Saima matkusti itse Arabian tehtaille valikoimaan astiaston – Kaj Franckin Kiltaa.

Baarista tuli hyvästä ruuastaan kuuluisa, ja siellä pidettiin usein yritysten ja järjestöjen kokouksia ja juhlia. Maistuva ruoka viimeisteltiin perheen kesämökillä kasvatetuilla lehtivihreilllä –  salaateilla, persiljalla, tillillä. Pöydillä oli aina tuoreita kesämökin kukkia.

Baari oli vanhassa kauniissa talossa, jonka omistaja vuonna 1966 kaupunkilaisten suruksi purki. Saima Heikkinen siirsi toiminnot lähikortteliin torin laidalle, jonne perustettiin Pekan kahvila ja leipäpuoti. Maija-Liisa Komulainen sai tehtäväkseen myös sen sisustuksen suunnittelun.

Ennakkoluuloton kokeilija

Saima Heikkinen oli ennakkoluuloton ja hanakka kokeilemaan uutuuksia.  Kahvilaan ostettiin Kajaanin ensimmäinen suurkeittiökäyttöön tarkoitettu mikroaaltouuni ja pehmiskone sekä uudentyyppinen kahvinkeitin, jota alettiin nimittää kuningattareksi.

Yrittäjän tarkka silmä ylti joka paikkaan, keittiöstä henkilökunnan vaatetukseen.  Tarjoilijoilla oli liivihameet ja valkoiset esiliinat, myymälässä myyjillä valkoiset tärkätyt hilkat päässä. Tyyliä vaihdettiin aika ajoin ajan hengen mukaisesti.

Kahvilassa oli pöytiin tarjoilu, ja kahvi kaadettiin kuppeihin kuparipannuista. Kun keskiolut vapautui, sitä tarjoiltiin enintään kaksi pulloa asiakasta kohden. Sodan omakohtaisesti kokenut Saima Heikkinen halusi kuitenkin poiketa kahden pullon säännöstä, kun Kajaanissa pidettiin Rukajärven suunnan asevelijuhlat ja kahvila täyttyi veteraaneista. Hän tiesi, millaista sodassa oli ja miten tärkeää yhteinen muistelu veteraaneille oli. Heille kannettiin pöytiin täysiä oluttarjottimia.

Puolison sairaus toi lisävastuuta

Saima Heikkisen itsellistä luonteenlaatua ja päätöksentekokykyä tarvittiin, kun Tauno Heikkisen terveys 1970-luvulla alkoi heikentyä, ja Saiman oli siirrettävä tämän vastuita itselleen. Kun puoliso joutui vuonna 1978 jäämään sairauseläkkeelle ja vuonna 1980 kuoli, hän jatkoi työtä yrityksestä omistaja- ja johtovastuun ottaneiden lastensa Pauli Heikkisen ja Kaija Marinin rinnalla.

1980-luvun alussa leipomon myymälässä ja kahvilassa alkoi uusi aika, kun Pekan kahvilan ja leipäpuodin tilat vuokrattiin pois ja myymälä ja kahvila siirrettiin leipomon vierestä ostettuihin liiketiloihin Välikadulle.

Saima Heikkinen jatkoi työtä eläkeiän täytyttyäkin ja teki täyttä työpäivää aina 87-vuotiaaksi asti.

Yksi hänen päivittäisistä toimistaan oli kahvilan kassan lasku. Hän harrasti kierrätystä ja pakkasi rahat pankkiin viemistä varten tyhjiin kahvipusseihin. Pankkiin lähtiessään hän asetteli pussit juurikoriin ja peitteli ne huivilla. Joskus joku kysyi, eikö hän pelkää, että joku ryöstää korin. Hän kuittasi epäilykset toteamalla, että kukapa uskoisi tällaisen mummon korissa olevan mitään arvokasta.

Saima Heikkinen oli työuransa loppupuolella tuttu näky kahvilassa, jonne hän mielellään piipahti seurustelemaan asiakkaiden kanssa ja katsomaan, että palvelu pelaa niin kuin pitää. Hän oli tarkka siitä, miltä vitriinit näyttivät ja että leivonnaiset pakattiin kuljetusta varten hyvin. Tuotteiden laatu ja asiakkaiden arvostava kohtelu olivat hänelle äärimmäisen tärkeitä.

Hänellä oli tapana sanoa, että ”hyvvää sen olla pittää”. Siitä tuli koko leipomon iskulause.

Hän ei halunnut tehtävän iäkkäänä työskentelemisestään numeroa. Kuvaavaa oli, että hän vuonna 2001 Kajaanin 350-vuotisjuhlan aiheuttamiin työkiireisiin vedoten ehdottomasti kieltäytyi tämän kirjoittajan Kainuun Sanomille pyytämästä 85-vuotishaastattelusta.

Aina aikaa jälkikasvulle

Heikkisen leipomon johtajapari oli jo edellisen sukupolven aikana osallistunut valtakunnallisille leipuripäiville, ja Saima ja Tauno Heikkinen jatkoivat perinnettä. Lasten kasvettua heidät otettiin mukaan, ja kotimatkalla poikettiin katsomaan paikkakuntien nähtävyyksiä.

Saima Heikkinen matkusti myös yksin ja myöhemmin lastenlastensa kanssa. Hän kävi matkoillaan taidenäyttelyissä ja -museoissa ja luki kulttuurijuttuja. Yksi hänen taidehankinnoistaan oli sarja graafikko Pentti Kaskipuron töitä kahvilan seinälle.

Hänen kauneudenkaipuunsa ja kotimaisen taideteollisuuden, erityisesti lasin, arvostus näkyi myös hänen kodissaan. Perheen kesämökillä kukkien hoito oli hänen mielipuuhaansa. Myös kasvimaita viljeltiin huolellisesti, ja porkkanoiden ja nauriiden siemenet kylvettiin viivasuoriin vakoihin.

Kalastuksen harrastajana hän oli taitava, ja verkkokalastuksen osaaminen oli peruja lapsuudenkodista. Kouluikäisenä Saima ja naapurin poika oli kuljetettu veneellä kaupungin torille myymään kalaa laatikosta. Tarkka rahasta vastaaminen vaati näppäryyttä ja laskutaitoa.

Saima Heikkinen suoritti ajokortin 1950-luvulla. Kun perheen tytär Kaija sai ajokortin, Heikkiset hankkivat toiseksi autokseen Austin minin. Saima ei aluksi halunnut ajaa ”moisella koirankopilla”, mutta taipui, kun yhden kerran ei olisi muuten päässyt mökiltä kaupunkiin katsomaan Peyton Placea. ”Koirankoppi” osoittautuikin niin mieluisaksi, että hän omi sen itselleen. Sillä kun pääsi niin ”kätevästi ja näppärästi” Noutotukkuun.

Saima Heikkinen teki pitkiä työpäiviä mutta halusi myös pitää kotiasiat kunnossa ja vaalia ystävyyssuhteitaan. Hänellä oli aina aikaa lapsille ja myöhemmin lastenlapsille. Heikkisten lasten tapakasvatus ja yrittäjyyskasvatus hoituivat perheen arjessa.  Lapset saivat liikkua leipomon puolella, ja sinne oli vapaa pääsy aikanaan myös lastenlapsilla.

Saima Heikkinen kokosi lastenlapset usein kahvila-myymälän takahuoneeseen taittelemaan lautasliinoja pientä palkkiota vastaan. Pöydän ympärillä kulki juttu vilkkaana, hiljainen tieto siirtyi isoäidiltä uudelle sukupolvelle ja lapset oppivat, että taskurahakin pitää ansaita työllä.

Leipomoperinteen vaalija, Tervaskanto

Saima Heikkinen toimi aktiiviaikanaan sotilaskotisisarissa, yrittäjänaisissa ja Kahvila- ja ravintolayhdistyksessä. Yrittäjänaisten kanssa hän teki muun muassa Amerikan-matkan ja kävi samalla tapaamassa sinne muuttanutta sisartaan. Järjestöjen ulkomaan matkoilla eri Euroopan maihin tutustuttiin paikallisiin yrityksiin ja vierailtiin messuilla, joista aina sai uusia ajatuksia toiminnan kehittämiseen.

Hänet palkittiin yrittäjänaisten kultaisella ansiomerkillä.

Myöhäisellä iällä, vuonna 1999, hän sai huomionosoituksen, jota suuresti arvosti. Kajaanin kaupunkikeskustayhdistys yhteistyökumppaneineen myönsi hänelle Tervaskanto-palkinnon kiitokseksi leipomoperinteen vaalimisesta ja pitkästä urasta. 

Saima Heikkinen vietti viimeiset vuotensa kajaanilaisessa hoitokoti Marian Kamarissa, missä hän kuoli 22. maaliskuuta 2013. Hän ehti täyttää 97 vuotta.

Vuodesta 2015 lähtien vuonna 1913 perustetun perheyrityksen johdossa ovat olleet neljännen polven yrittäjät, Saima Heikkisen tyttären lapset Kaisa Marin ja Juuso Marin.