Asta Heickell - Miksi Yleisradio vaikeni lotista

Tulin Yleisradioon lehdistöstä 1965 Hella Wuolijoen perustaman ”Kotien ohjelmat” -nimisen toimituksen toimituspäälliköksi. Muutin omana päällikkökautenani nimen ”Perheradioksi”. Se sopi hyvin yhteen ”Kouluradion” ja ”Lasten radion” kanssa. Ensimmäinen toimituspäällikkö oli Juho Kusti Paasikiven tytär Annikki Paasikivi. Wuolijoki oli nimitetty pääjohtajaksi 1945 ja erotettu harjoitetun ohjelmapolitiikan vuoksi 1947 Lex Jahvetin perusteella. Pääjohtajan nimitys siirrettiin sen jälkeen yhtiön korkeimmalta tasolta eli hallintoneuvostolta eduskunnalle.

Joskus mietin, miten Wuolijoen perustamat toimitukset: ”Työmiehen tunti”, ”Pienoisparlamentti” ja ”Metsäradio” saivat julkisuutta, mutta ”Kotien ohjelmat” painuivat unohduksiin. Näin jälkeen päin ajateltuna juuri tämä toimitus oli tärkeä. Wuolijoki katsoi viisaasti, että perheitä koskevilla asioilla pitää radion ohjelmissa olla jatkuvuus. Lainsäädäntö oli muuttunut ja mutkistunut.

Sotasukupolven ponnistus

Sodan jälkeen piti järjestää sodasta palaavien sotilaitten ja lottien elinolot, siirtokarjalaisten asuttaminen, saada jälleenrakentaminen alkuun ja etsiä ihmisille asunnot ja työpaikat. Samanaikaisesti oli vuodesta 1945 lähtien sotakorvausten nimellä kulkeva kansallisvarallisuus eli kaikki, mitä teollisuus ja tuotantoelämä pystyivät tuottamaan, ulosmitattu Neuvostoliitolle niin sanottuina sotakorvauksina. Valvontakomissio (britit ja venäläiset) seurasi tarkasti, miten näännyksissä oleva maa selvisi urakasta. Viimeinen sotakorvausjuna ylitti Suomen ja Neuvostoliiton rajan 18.9.1952.

Tästä selviäminen oli hieno luku Suomen taloushistoriaa. Jälleenrakentajien sukupolvi, asuttaessaan saman aikaisesti siirtokarjalaiset, työllisti ja koulutti – vaikkakin kivuliaasti – rintamamiehet ja muut köyhän maan asukkaat. Kun Helsingin yliopisto avasi marraskuussa 1945 ovensa, luentosalit täyttyivät entisistä panssarintorjuntamiehistä ja tykkimiehistä, alikersanteista, sotamiehistä ja lotista.

Lotat palaavat muistiin

Talvisodan jälkeen Lotta Svärd ja Työläisnaisliitto tekivät sopimuksen, jonka mukaan sosiaalidemokraattiset naiset olivat tervetulleita Lotta Svärdin jäseniksi. Mitään suurta ryntäystä se ei aiheuttanut Savonlinnassa, koska nämä naiset ja tytöt olivat jo lotissa.

Milloin lotat sodan jälkeen mainittiin ensimmäisen kerran radiossa arvostettuina kansalaisina ja kuka sen teki. Uskallan arvioida, että se tapahtui vasta niin myöhään kuin vuonna 1965. Esittäjä oli Onni Toivonen (1894–1968), sotavuosien viimeinen kansanhuoltoministerimme, mies SDP:stä, joka rauhanoloissa oli noussut yhdeksi Yleisradion hallinnon johtajaksi.

Ensimmäisiä ohjelmiani radiossa oli otsikoitu ”Kun nälkä pantiin tasan”. Tunsin kuvien perusteella Onni Toivosen Kesäkadun aulassa ja tarjosin otsikkoa yhteistyön pohjaksi. Keskustelumme studiossa lähti kysymyksestäni, mikä oli hänen näkökulmastaan ja kansanhuoltoministeriössä sota-ajan raskaina vuosina painostavin ajankohta. Hän mainitsi vuoden 1942.

Muistin heti vuoden 1942. Oma kotiväkeni ei pystynyt koskaan hankkimaan muuta kuin mitä elintarvikekortilla sai. Näin eleli varmaan suurin osa kansastamme. Kerroin, että sinä vuonna oli kovat ajat Savonlinnassa. Ruokaa oli niukasti, tarjolla vain jäätyneitä lanttuja ja torin kalapöytien edessä pitkät jonot ja minulla kasvuikäisellä hivuttava nälkä, jota pahensi vielä kotitalon eteisessä lähes joka päivä viipyilevä leivän tuoksu. Se tuli talon alakerrasta Lottaleipomosta.

Minä kuuluin siihen ikäluokkaan, jolle kerjääminen oli vastenmielinen asia. Vaikka olin nuori Lotta Svärdin jäsen ja kasvuikäinen koulutyttö, minulle ei tullut mieleenkään kerjätä leipää. Ehkä siihen vaikutti tieto, että joku oli halunnut ostaa lottien leipomia leipiä ja se, mitä kysyjälle oli vastattu tiukassa äänilajissa: ”Täältä ei myydä mitään. Me paistamme leipää Suomen taistelevalle armeijalle. Rintamallakin on pulaa ruoasta ja se on totinen juttu.”

Onni Toivonen sanoi, että lotan vastaus oli joka sanalta totta. Vuosi 1942 oli ollut vaikea juuri kansanhuollolle. Oli ollut huono satovuosi. Rintamallakin oli puutetta ruoasta. Otettiin kaikki, mitä ikinä irti saatiin. Maanviljelijöiden piti varsinaisten luovutusten päälle antaa vielä puolet siemenviljasta, mikä oli kyseenalainen määräys, mutta pakko tehdä. Seuraavana vuonna luonto tuli kansanhuollon avuksi. Tuli hyvä satovuosi ja saatiin viljaa Saksasta. Onni Toivonen kertoi, että heillä ministeriössä tehtiin myöhemmin selvitys, miten puutteen kosketus näkyi väestössä. Suomen kansa oli laihtunut tuon vuoden aikana 6 ja ½ kiloa päätä kohti.

Tuosta keskustelusta on kulunut pitkä aika. Muista siitä pari asiaa, jotka ovat ajankohtaisia vielä nyt. Onni Toivonen esitti omana käsityksenään, että jälkipolvet tulevat selvittämään hyvin tarkkaan naisten omien järjestöjen ja niistä suurimman, Lotta Svärdin, tekemän työn sota-aikana rintamalla ja siviiliväestön keskuudessa. ”Yhteiskunnan kannalta monet välttämättömät työt olivat jääneet sota-aikana naisten käsiin”, hän sanoi. ”Kukaan meillä ei kuollut nälkään. Naiset olivat meillä hengissä säilymisen takuujoukko”, hän sanoi ja otti esimerkin ruokahuollosta talvisotavuosina.

Lottien toiminnan mielekkyys

Lotat tekivät talvissotakuukausina todellisen suurtyön leipomalla joka päivä 100.000 leipäkiloa. Yksistään tämä esimerkki lottien vapaaehtoisen työn laajuudesta tuntuu nykyisen hyvinvoinnin keskellä käsittämättömältä. Leipominen tapahtui eri puolilla Suomea tuvissa, keittiöissä ja lottien omissa leipomoissa kuten Savonlinnassa. Jatkosodan aikana leipäteollisuuden kapasiteetti oli noussut tarvetta vastaavaksi, mutta leipojille kyllä riitti työtä.

Tässä kohdassa voi pysähtyä miettimään vuotta 1921, jolloin Lotta Svärdille rekisteröitiin säännöt. Järjestö oli saanut sysäyksen toiminnalleen naisten vapaaehtoisena maanpuolustusliikkeenä suojeluskuntien yhteydessä jo itsenäisyystaitelujen aikana. Järjestön mielekäs toiminta sai pian kannattajia kaikista yhteiskuntaluokista siitä huolimatta, että nuori itsenäinen Suomen tasavalta oli siihen aikaan syvästi luokkajakoinen. Mikään puolue ei kuitenkaan oli voinut Lotta Svärdin aikana omia järjestöä itselleen.

Käydyt sodat näyttivät konkreettisesti, mikä merkitys on järkevällä toiminnalla, joka saa voimansa hyvästä yhteishengestä. Lotta Svärdin jäsenet olivat äitejä, vaimoja, sisaria ja tyttäriä ja he toimivat järjestön kaikilla tasoilla. Naiset löysivät kriisitilanteissa heti paikkansa niissä tehtävissä, joihin heitä oli rauhan aikana koulutettu: lääkintä- ja muonitusjaostoissa, toimisto-, viesti-, keräys- ja varusjaostoissa. Sota-aikana huoltojaostossa koulutuksen saaneille lotilla lankesi laajamittainen huoltotyö. Se tapahtui sotainvalidien, siirtoväen ja muiden sodasta kärsimään joutuneiden keskuudessa.

Esimerkiksi Savonlinnan Lotta Svärdin tyttöosaston historia osoittaa, että me tytöt toimimme isojen lottien rinnalla muun muassa noiden edellä mainittujen ihmisten parissa ja heistä erityisesti siirtoväen parissa, eikä se ollut toden totta mitään turhanaikaista puuhailua. Elisenvaaran suurten pommitusten seuraukset jäivät muistiin siksi, että pommitusten alta pelastuneita tuli junissa Savonlinnan rautatieasemalle ja myös siksi, että pommitus oli kohdistunut siviiliväestöön, lapsiin ja vanhoihin ihmisiin. Se oli nuorelle sotilaspojalle ja ikäiselleen lottatyölle järkyttävä muisto Savonlinnan rautatieasemalta.

Ei meitä kukaan ollut sinne komentanut. Yksinkertaisesti vain me tytöt kuljimme isojen lottien kantapäillä ja teimme sitä, mitä meille oli tyttöosastossa opetettu. Tämä ”me” tarkoittaa neljää savonlinnalaista tyttöä, joilla on nyt veteraanitunnus. Meitä kehotettiin hakemaan tunnus siinä vaiheessa, kun viimeisiä lottia haravoitiin yhteiskunnan tukitoimien pariin. Kaupungin asukkaita ei virallisesti oltu evakuoitu, vaikka valtakunnan raja oli niin lähellä. Oli kehotukset siirtymisestä muualle, joita monessa perheessä noudatettiin. Jotkut jäivät kuten me neljä.

Kenttälotat talvisodassa ja jatkosodassa

Näissä junissa kulki haavoittuneiden ja sodan jaloista pelastuneiden joukossa juuri niitä erikoiskoulutuksen saaneita lottia, jotka olivat aikaan sitoutuneet tarvittaessa astumaan taitonsa mukaisesti puolustusvoimien palvelukseen. Muistikirjassani on eräässä lottaseminaarissa sotahistorian tutkijan, eversti Vilho Tervasmäen antama tieto heidän lukumäärästään. Kenttälottia palveli sekä talvisodassa että jatkosodassa. Kenttälottia oli talvisodan aikana vajaat 50.000 ja jatkosodan aikana noin 90.000 lottaa. Jatkosodan aikana työskenteli rintamajoukoissa jatkuvasti komennuksella myös noin 15.000 lottaa, joista 10.000 oli sellaisen erikoiskoulutuksen saaneita, että he saattoivat vapauttaa vastaavan määrän miehiä varsinaisiin taistelujoukkoihin.

Kaikki lotat eivät voineet lähteä komennukselle kenttäarmeijaan. Suurin osa suoritti osuutensa kotirintaman huoltotehtävissä. Tämän ohessa naiset hoitivat perheensä, lapsensa, vanhuksensa, kotinsa ja muun leipätyönsä tehtaassa, pellolla ja kaupan tiskin takana.

Lotat poissa muistista pisimpään

Viimeinen kansanhuollon ministerimme Onni Toivonen tuskin osasi aavistaa, miten kauan kesti, ennen kuin Suomessa naisten sodanaikaista asemaa ja työpanosta koskeva selvitystyö lähti liikkeelle. Siis sen suuren naisjoukon tekemä työ, jonka edustajia Onni Toivonen nimitti ”hengissä säilymisen takuujoukoiksi”. Tästä joukosta lotat olivat poissa muistissa pisimpään. Selvitystyön alkuun pääseminen tapahtui vasta tasavallan juhlavuoden kynnyksellä vuonna 1997, kun Suomen tasavalta täytti 80 vuotta.

Aloite lähti Martta-järjestön perustamasta toimikunnasta, johon kuului mm. sosiaalipolitiikan tutkijoita ja järjestötoiminnan avainhenkilöitä sekä yliopistoväkeä ja mm. kolme keskeistä ajankohdan vaikuttajaa: SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen, professori Hannu Soikkanen Helsingin yliopistosta ja professori Elina Haavio-Mannila sosiaalitieteitten laitokselta.

Lottia koskevissa tutkimuksissa tuli myös selväksi, miksi radio vaikeni lotista. Tätä asiaa minulta työvuosina usein tiukattiin.

Nyt tulen varsinaiseen kysymykseen, miksi Yleisradio vaikeni lotista. Miten lotista puhuminen vaiennettiin. Se tapahtui vuosikymmeniä ennen Suomen tasavallan mainittua 80. juhlavuotta. Vaikenemisesta on kaksi näkemystä. Toinen on Yleisradion kahden radiotoimittajan – Kirsti Penttisen ja minun – kokemukset. Toinen on tulevan päämisterin ja presidenttiehdokkaan Paavo Lipposen näkemys. Hän oli siihen aikaan puolueensa edustaja ohjelmaneuvostossa. Siitä on kuvaus hänen pari vuotta sitten ilmestyneiden muistelmiensa sivuilla. Palaan muistelmiin tuonnempana.

Miten lotista puhuminen vaiennettiin

Meitä oli Yleisradiossa kaksi toimittajaa, kaksi Lotta Svärdin jäsentä – Kirsti Penttinen ja minä, jotka yritimme lähestyä tämän kansalaisjärjestön historiaa järjestön olemassaolon käännekohdassa. Oltiin vuoden 1968 joulun alla päättämässä kevään 1969 ohjelmistoa. Yleisradiossa oli poliittisten voimasuhteiden mukainen elin, ohjelmaneuvosto, joka käsitteli kunkin toimituksen esittämät suunnitelmat – tällä kertaa siis kevään 1969 suunnitelmat, joihin kuului lottien toimintaa valaisevat ohjelmat, Kirstin ja minun ohjelmat. Kirsti Penttisen ohjelma oli ensimmäisenä esillä ja se äänestettiin nurin.

Vuonna 1969 oli kulunut 25 vuotta järjestön lakkauttamisesta. Oltiin myös lähellä vuotta 1971, jolloin järjestön perustamisesta olisi tullut 50 vuotta. Julkisessa keskustelussa ei puhuttu lotista. Oli ilmestynyt joitakin lottien omia muisteloita elämästään poikkeusoloissa, mutta nämä muistelot eivät juuri saaneet julkisuutta sanomalehtien sivuilla.

Vuoden 1944 jälkeen lotat olivat kuoliaaksi vaiettu ryhmä. Oli kasvanut kokonainen sukupolvi, joka ei tiennyt lotista yhtään mitään. Äidit olivat sentään säilyttäneet lottakuvansa. Sitä kautta uusi kasvava polvi näki, millainen oli esimerkiksi se puku, jota ei enää saanut käyttää. Eräs nuoruuteni kasvinkumppani sanoi, että Savonlinnassa itse asiassa oli ainakin yksi perhe, jossa lottapuku oli jokapäiväisessä käytössä, tosin uudessa muodossa. Äiti oli löytänyt Kotiliedestä kaavat ja ohjeet, miten lottapuvusta tehdään liivihame. Se oli loistokeksintö ajankohtana, jolloin kaikesta ja varsinkin tekstiileistä oli pula. Lottapuku oli hyvää ja tanakkaa kangasta.

Kirsti Penttinen oli valmistellut hyvissä ajoin ohjelmaa Lotta Svärd -järjestön perustamisen 50-vuotisjuhlavuotta varten. Ohjelma ei olisi pelkkää historiaa. Ohjelmassa olisi esillä sekä lottien että ulkopuolisten sen hetkisiä asenteita Lotta Svärdistä. Pohjaksi oli laadittu tieteelliset ehdot täyttävä haastattelututkimus, jonka valtiotieteen lisensiaatti Marjatta Marini Sosiaalitieteitten laitokselta tekikin.

Nuori tutkija oli aivan ihmeissään tuloksista. Hän sanoi, ettei hänen ikäpolvensa todella kovin paljon tiennyt lotista. Monet luulivat, että lotat toimivat vain sota-aikana ja vertasivat tietojaan siihen, mistä kotona puhuttiin. Jokaisessa suvussa oli ainakin yksi lotta, monissa perheissä sekä äiti että isoäiti olivat lottia.

Tutkimustuloksia analysoidessaan Marjatta Marini näki, miten arvostettuja lotat olivat. Tämä asia oli tarkoitus tuoda näkyville järjestön perustamisen juhlaohjelmassa.

Lottatyttöjen sosiaalinen tausta

Minä puolestani halusin selvittää järjestön nuorimpien sosiaalisen taustan. Kasvavat lapseni nimittäin halusivat tietää, keitä olivat äidin lottapukuiset tyttökaverit Paavo Sihvosen ottamassa valokuvassa tammikuun 3.1941.

Kuljin kuvan kanssa Savonlinnan oopperakesissä ja siten joku heistä tuli tutuksi isoäidin ikäisenä. Selvitin kuvan 50 tytön nimet ja taustan. Se olisi samalla läpileikkaus pikkukaupungin sosiaalisesta yhteiskunnasta niin kuin olikin.

Sain tiedon, että tyttöjen isiä oli ollut 1918 rintamalinjojen molemmilla puolilla, mutta lottajohtajat eivät sotkeneet asiaa mihinkään. Näin sanoi ryhmäkuvan pikkulottien johtaja Tyyne Leppo (s. 1900).

Tulos vastasi hyvin pikkukaupungin silloista väestörakennetta. Varakkaitten perheitten lapsia oli vähemmistö. Savonlinnan pikkulotista puuttuivat lähes kokonaan varakkaimman väestönosan edustus eli kaupungin ylimmän virkakunnan, lääkäreitten ja lakimiesten ja esimerkiksi Oy Wilh. Schaumannin – siis paikkakunnan suurimman työnantajan – johtoportaan ja esimiesten lapset.

Lapset olivat perheistä, joissa isä oli ammatiltaan esimerkiksi seppä, peltiseppä, työhevosen omistaja, Savonlinnan sotilaspiirin esikuntaupseeri, talonmies, poliisi, haastemies, sairasvoimistelija, joka nykykielellä on fysioterapeutti sekä hieroja. Kaksi viimeksi mainittua ammattia liittyvät Kylpylaitoksen toimintaan sodan alkaessa. Ammattinimikkeet jatkuivat näin: sekatyömies, metsänhoitaja, rautatieläinen, pirssiauton omistaja – hän oli isäni – hotellin vahtimestari, Singerin ompelukoneen edustaja, sotilasvirkamies, konttoristi, suutari, maalari, luotsi, kenkäkauppias, kemikaliokauppias, maitokauppias, hevosmies, kartoittaja, kanta-aliupseeri, toimittaja ja lautatarhan vartija. Eräillä lapsilla ei ollut enää isää. Heistä oli tullut sotaorpoja.

Ohjelma lotista äänestettiin nurin

Kun Kirsti Penttisen ohjelma tuli käsittelyyn ohjelmaneuvostossa, se äänestettiin nurin. Tapaus sai suurta julkisuutta Suomen Kuvalehdessä (30.5.1969), koska se tapahtui hyvin erikoisella tavalla. Paavo Lipponen kertoo muistelmissaan (s. 202) näin: ”Minä olin päinvastaista mieltä niin kuin myös Suomen Kommunistisen Puolueen tiedotussihteeri Toivo Pohjonen. Me jäimme Pohjosen kanssa äänestyksessä vähemmistöön ja ohjelma kiellettiin.”

Kun aikoinani luin näitä sanoja kirjan sivuilta ajattelin, että joku nuori lukija varmaan sanoisi mielessään, että onpa siinä isänmaallisia miehiä lottien asialla. Isänmaallisuus oli kuitenkin tässä tapauksessa kyseenalainen. Lipponen ei näköjään muistanut, miksi halusi ohjelman lähetyksiin.

Hän sanoi Suomen Kuvalehden toimittajalle olennaisen asian, jonka Kirsti Jaantila kirjoitti lehtensä sivulle. Paavo Lipponen luonnehti Lotta Svärdiä näin: ”olen sitä mieltä, että lottajärjestö oli puolifasistinen.” Järjestö olisi Lipposen mielestä pitänyt esittää Kirsti Penttisen ohjelmassa tarpeeksi kriittisellä tavalla tehdyn asennetutkimuksen pohjalta. Kysymyksessä oli siis ohjelma, jota ei ollut vielä edes tehty. Ajattelin tätä kirjoittaessani, kuinka kolme vuotta aikaisemmin oli saman suuren puolueen SDP:n Onni Toivonen luonnehtinut lottia arvostettuina kansalaisina ja muistuttanut heidän olemassaolostaan ehdottamalla, että lottien sota-aikainen työpanos pitää selvittää jälkipolville.

Ohjelma meni nurin hyvin erikoisella tavalla, rintamamiehen äänellä. Hän oli Asutusliiton toiminnanjohtaja Toivo Savolainen, keskustapuolueen edustaja, joka oli myös ohjelmaneuvoston työvaliokunnan jäsen kuten Paavo Lipponen.

Meillä toimittajilla oli tieto, että keskustapuolueen, kokoomuksen ja liberaalien edustajat olivat yhtä mieltä, että lotista voidaan kertoa radio-ohjelmassa. Vasemmiston edustajat SKDL, TPSL ja SDP olivat täysin asiaa vastaan.

Kirsti Jaantilan jutussa Tauno Savolainen kertoi, että työvaliokunnan kokouksessa Lipponen suhtautui kaikkein kielteisimmin lottiin. Savolaisen perheessä olivat vaimo ja sisko lottia. Hän sanoi Jaantilalle: ”kun Lipponen kuitenkin äänesti lottaohjelman puolesta, päättelin siitä, että pojat ovat suunnitelleet lottien riepottelun valmiiksi. Siksi äänestin ohjelman lähettämistä vastaan. Kaikki lotat on parasta jättää toistaiseksi rauhaan.”

Tässä kohdassa on hyvä muistaa Lotta Svärd -kansalaisjärjestön lakkauttamisasia. Siitä kertoi sotahistorian tutkija, eversti Vilho Tervasmäki lottaseminaarissa. Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet laativat pykälän, jonka mukaan – niin kuin sanonta kuului – ”kaikki hitlerismieliset ja fasisminluontoiset sotilaalliset ja poliittiset järjestöt lakkautetaan”. Tervasmäki muistutti, että pykälä koski Unkaria, Romaniaa ja Bulgariaa, joissa oli sanotunlaisia järjestöjä. Suomen suojeluskunta oli puolustusvoimien lakisääteinen, vapaaehtoinen osa, jota lotat tukivat. Niinpä Valvontakomission puheenjohtaja, neuvostokenraali Zdanov ei vaatinut silloista presidentti Mannerheimia lakkauttamaan SK-järjestöä minään fasistisena järjestönä vaan siksi, että sen jäsenmäärä, yli 100 000 miestä ylitti roimasti Pariisin rauhansopimuksessa Suomen armeijalle hyväksytyn miesvahvuuden.

Sekä Kirsti Penttisen että minun ohjelmani saivat aikanaan hyvän lähetysajan Yleisradion silloisen pääjohtajan Eino Revon ansiosta. Tapahtumasta Kirsti kertoo: ”Eikka soitti kahden seinän takaa ja sanoi, että on se nyt kumma, ettei sinun ohjelmaasi saada lähetyksiin.”

Kirsti Jaantila luonnehti sen ajan henkistä ilmapiiriä aika hyvin: ”Lotta-asia on tärkeä asia vieläkin. Se on niin tärkeä asia, ettei siitä saa edes puhua. Se kiihdyttää mieliä yhä.”

Rakas Lotta näytelmä

Olen näin pitkään viipynyt muisteloissa, miksi radio vaikeni lotista, koska siitä on ollut niin vähän puhetta. Aivan lopuksi haluan muistaa niitä valoisia päiviä, jolloin Inkeri Kilpinen vuonna 1990 mursi hiljaisuuden lottien ympäriltä ”Rakas lotta” näytelmällään. Sitä ennen oli 1970-luvulla Anna-Liisa Haavikko Helsingin ja Uudenmaan Rintamanaisten aloitteesta ryhtynyt kokoamaan arkistoon rintamanaisten muistitietoa. Työn toinen tavoite oli saada rintamalla palvelleille naisille samat etuudet, jotka olivat jo rintamamiehillä. Anna-Liisa Haavikko kertoi (Naisten aseet, Karisto 1994), että jotkut haastateltavista olivat kieltäneet soittamasta työpaikoille, koska pelkäsivät nuorten ymmärtämättömyyttä.

Kirjailija Inkeri Kilpinen avasi vuonna 1990 ”Rakas lotta” näytelmällään taiteellisin keinoin ne kansallisen trauman padot, joiden saartamaksi tuhannet suomalaiset naiset olivat joutuneet sodan jälkeen. Tässäkin mielessä Inkeri Kilpisen näytelmä oli tervetullut tuulahdus naisten omasta maailmasta ja siitä, miten pieni kansankunta selvisi sodan ahdinkotilasta. Meitä vanhemman polven edustajia on kuitenkin näinä vuosina ihmetyttänyt itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin liittyvän Pro Finlandia -mitalin jakoperusteet. Tällaisen kunnian kohdatessaan kirjailija, näyttelijä, runoilija, arkkitehti ja muut heidän kaltaisensa saavat Pro Finlandian mukana elämänsä hienoimman palkinnon tekemästään työstä. Inkeri Kilpinen ei ole tätä tunnustusta saanut, vaikka sitä on anottu.

Tähän lopuksi kirjoitan muistiin lähihistoriasta meille lotille tärkeän päivämäärän 13.9.1991. Silloin virallinen Suomi kutsui lotat eturiviin. Tuona päivänä vietettiin Lotta Svärd -järjestön 70-vuotisjuhlaa. Pääministeri Esko Ahon ja puolustusministeri Elisabet Rehnin mukana olo juhlallisuuksissa osoitti, että heillä oli rohkeutta siihen, mitä muut olivat karttaneet. Juhlaan saapuivat myös tasavallan presidentti Mauno Koivisto ja Tellervo Koivisto.

Tällä tavoin Suomen valtiovallan taholta annettiin vaikenemisen vuosien jälkeen kiitos lotille siitä työstä, mitä tehdessään lotat osaltaan vaikuttivat maamme säilymiseen itsenäisenä.