Varpu Sintonen - naisena muuttuvassa kirkossa ja yhteiskunnassa

Varpu Sintonen on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja paikallisvaikuttaja, joka on tehnyt elämäntyönsä Kymin seurakunnassa Karhulassa. Kirkon piirissä tehdyn pitkän uran ohella hän on myös toiminut toimittajana ja aktiivisena mielipidevaikuttajana paikallisissa sanomalehdissä. Jo opiskeluajoista lähtien vähempiosaisten aseman puolustaminen on ollut Sintoselle tärkeää, ja myös hänen valintaansa ottaa pappisvihkimys vaikutti erityisesti toive toimia kirkossa tasa-arvon edistäjänä. Tärkeimmäksi asiaksi urallaan Sintonen kuitenkin itse kokee työnsä nuorien parissa ja seurakuntansa nuorisotyön kehittämiseen antamansa panoksen.[1]

Lapsuus evakkoperheessä

Varpu Sintonen syntyi vuonna 1943 Messukylässä lähellä Tamperetta, johon hänen vanhempansa olivat pari vuotta aikaisemmin saapuneet evakkoina Karjalasta. Lapsuusaikaa Koiviston kylässä leimasi omanlaisensa kokemus ulkopuolisuudesta, sillä evakkojen oli vaikeaa sopeutua tiiviiseen kyläyhteisöön.

Sintonen oli kolmas nelilapsessa työläisperheessä, kahden isosisaren lisäksi perheeseen kuului myös nuorempi veli. Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta urasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Sintonen kiinnostui seurakuntanuorissa toimimisen kautta.[2]

Yhteisön tuoman ulkopuolisuuden tunteen lisäksi perhepiirissä Sintonen koki riistävää eriarvoisuutta veljeensä nähden, jonka ei odotettu vanhempien sisarten tavoin tekevän edes raskaimpia kotitöitä.[3] Tasa-arvosta ja pinttyneiden käsitysten purkamisesta tuli Sintoselle myöhemmin sydämen asia, myös silloin kun syrjintä ei varsinaisesti koskettanut häntä itseään.

Opiskeluaika kuohuvalla 60-luvulla

Varpu Sintonen aloitti teologian opiskelun vuonna 1962. Akateeminen koulutus ei ollut itsestään selvää työläisperheen tyttärelle, mutta teologia tuntui turvalliselta vaihtoehdolta tuolloin ujolle ja aralle seurakuntanuorelle. Hän myös liittyi Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) Helsingin yliopiston jaostoon (YKY). 60-luvun alku oli liitolle kahtiajaon aikaa, ja nuoret fuksit saapuivat suorastaan kahden rintamalinjan väliin. Erimielisyyksien seurauksena vuonna 1964 SKY:sta irtaantui viidennen herätysliikkeen konservatiivisempaa ja evankelioivampaa linjaa edustava Suomen Evankelinen Ylioppilaslähetys. Sintonen oli jo kotiseudullaan tutustunut evankelioivaan liikkeeseen mutta kokenut sen itselleen vieraaksi, ja siksi yliopistossakin hän löysi aatteellisen kotinsa uudistusmielisemmästä YKY:stä. ”60-luvulla opiskelijamaailmassa oli jokaisen määriteltävä kantansa”, totesi hän itsekin eräässä haastattelussa.[4]

Ylioppilasliitossa toimiminen toi nuorelle teologianopiskelijalle älyllistä ja kansainvälistä virikettä. Lukemista ja kirjoittamista harrastava Sintonen päätyi toimimaan YKY:n julkaiseman Etsijä-lehden toimituksessa vuosina 1968–72, näistä kaksi viimeistä vuotta päätoimittajana. 1960-lukua leimasi erityisesti nuoren sukupolven pyrkimys kapinoida edellistä polvea ja heidän ihanteitaan vastaan, ja se oli esillä erityisesti opiskelijoiden ja älymystön kiinnostuksessa vasemmistolaisuuteen.[5]

Ajan hengen ja ylioppilasliiton edustaman suunnan mukaisesti Sintonen vaati kirjoituksissaan kirkolta radikaalia uudistumista ja tasa-arvoistumista. Hän arvosteli erityisesti kirkon työntekijöiden ja kirkolliskokouksen miesvaltaisuutta, hierarkkisen rakenteen mahdollistamaa syrjintää sekä naisteologien vaikeuksia työllistyä. Vaikka radikaali vasemmistolaisuus oli läsnä myös ylioppilasliiton älykköpiireissä, niin Sintonen itse vieraantui aatteesta myöhemmin, eikä toiminut mukana liikkeen mielenosoituksissa.[6]

Sintonen valmistui teologian maisteriksi vuonna 1969 pääaineenaan kirkkohistoria ja sai lehtorin oikeudet tammikuussa 1970. Vakituisen työpaikan löytyminen oli kuitenkin aluksi hankalaa, sillä kirkon piirissä monet suhtautuivat epäluuloisesti hänen radikaaliin ja feministiseen ajatteluunsa, josta oli seurannut kommunistin maine. Lopulta vuonna 1972 hän sai paikan Imatran seurakunnan tiedotussihteerinä, jonka jälkeen hän siirtyi vuonna 1975 Kymin seurakuntaan lehtoriksi.[7]

Työ seurakunnassa ja taistelu naispappeuden puolesta

Sintonen kuvaa, ettei ollut alun perin järin kiinnostunut vakituisesta lehtorin työstä, mutta paikan avauduttua Kymin seurakunnassa hän päätti hakea virkaa. Kyseiseen seurakuntaan häntä veti erityisesti edeltäjänsä Pirkko Lehtiön ja kirkkoherra Ruurik Tammekkaan tekemä uraauurtava työ teollisuustyöläisten keskuudessa. Muutenkin hän tunsi sopivansa seurakunnan avoimeen ja uudistusmieliseen ilmapiiriin. Naisteologien asema oli seurakunnassa olosuhteisiin nähden varsin hyvä, sillä vaikka kirkkolain mukaan lehtorit saivat saarnata kirkossa vain kirkkoherran luvalla, niin Kymin seurakunnassa lehtoreilla oli jo 60-luvulta asti ollut säännöllisiä saarnavuoroja, yhtä paljon kuin kappalaisilla ja kirkkoherrallakin.[8]

Lehtorien työnkuvaan kuului pääasiallisesti lapsi- ja rippikoulutyö, jotka miellettiin kirkossa perinteisten sukupuoliroolien puitteissa naisille sopiviksi. Sintonen ei alun perin tuntenut nuorten kanssa työskentelyä mieluisaksi, mutta hänen kanssaan työskennellyt nuorisotyöntekijä sai hänet innostumaan asiasta uudella tavalla. Nuorisotyö jäikin hänelle lähelle sydäntä, ja ystävyys moniin entisiin seurakuntanuoriin jäi elinikäiseksi. Toisaalta hänestä muistetaan myös hänen tiukka suhtautumisensa ihmisen luontaisia heikkouksia kohtaan. Hän tuomitsi kärkkäästi ahneuden ja kaikenlaisen oman edun tavoittelun. Tärkeintä työssä oli kuitenkin kohdata jokainen nuori yksilönä. [9]

Naispappeuskeskustelun yltyessä Sintonen oli arvojensa mukaisesti aktiivisesti puolustamassa naisten oikeutta pappisvihkimykseen. Lopetettuaan päätoimittajan tehtävissä Etsijä-lehdessä hän jatkoi mielipidekirjoittamista esimerkiksi Kymin seudun sosiaalidemokraattiseen Eteenpäin -lehteen ja toisinaan myös luterilaisen kirkon puolivirallisena äänitorvena toimivaan Kotimaa -lehteen. Hän kuvasi muun muassa tunteneensa katkeruutta siitä, ettei lehtorina saanut jakaa ehtoollista ennen kuin tämä oikeus heille annettiin, ja ylipäätään hän liitti sakramenttien jaon olennaisesti kirkolliseen työhön. [10]

Sintonen koki, ettei naispappeuden vastustamiseen ollut teologisia perusteita, vaan niiden alle oli verhoiltu vastustajien tapoja ilmaista oma kielteinen tunnereaktio. Hänen oma perustelunsa oli selkeä: naisten ja miesten tasa-arvoa ei voida kirkossa saavuttaa, jos papinvirkaa ei avata naisille. Asia oli hänelle tärkeä ja Sintonen totesikin eräässä haastattelussa, että jos ei työskentelisi kirkossa niin olisi harkinnut vakavasti eroamista protestina naisten eriarvoisesta kohtelusta.[11]

Pappi ja paikallisvaikuttaja

Varpu Sintonen vihittiin papiksi maaliskuussa vuonna 1988, ollen yksi kahdesta ensimmäisestä naispapista omassa seurakunnassaan. Kyseessä oli juhlava hetki, sillä niin Sintonen kuin muutkin vastavihityt naispapit tiesivät kyllä, että muutos kirkossa oli kovan työn tulosta ja paljon olisi vielä tehtävä ennen kuin muutos hyväksyttäisiin koko kirkon laajuudelta. Esimerkiksi Oulun piispa Olavi Rimpiläinen kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi, ja myös joidenkin maallikoiden oli vaikea tottua ajatukseen naispuolisesta papista. Rimpiläinen vihki myös naispappeutta aktiivisesti vastustavia miehiä, ja järjesti vihkimystilaisuuksia jossa paikalla ei ollut naisia. Hänen jäätyään eläkkeelle vuonna — naispappeuskeskustelu tuli uudelleen ajankohtaiseksi.[12]

Sintonen ei alun alkujaan suunnitellut ryhtyvänsä itse toimimaan pappina, mutta hiljalleen lain hyväksymisen jälkeen hän pitkän harkinnan seurauksena muutti mielensä. Kyseessä ei niinkään ollut kutsumus sanan klassisessa merkityksessä, vaan pikemminkin Sintonen koki pappeuden velvollisuudekseen puolustettuaan naisten oikeutta pappisvihkimykseen niin innokkaasti. Hän halusi olemuksellaan ilmentää sitä, mitä puheissaan edusti.[13]

Naispuoliseen pappiin suhtauduttiin Kymin seurakunnassa varsin mutkattomasti ja Sintonen koki yhdessä toisen seurakuntansa vastavihityn naispapin kanssa, että he saattoivat luottaa miespuolisten kollegoidensa tukeen. Toki jotkut seurakuntalaiset eivät huolineet naispappia toimittamaan vihkimystä tai kastetta. Seudulla oli runsaasti evankelisia, jotka eivät hyväksyneet naisten pappisvihkimystä, ja heiltä saatu palaute oli kaikista negatiivisinta. Sintonen suorasukaisena ihmisenä kuitenkin pyrki vaalimaan tasa-arvon toteutumista kirkon toiminnassa.[14]

Hän itse muisteli kertaa, jolloin evankelinen saarnaaja oli ilmoittanut, ettei saarnaisi ennalta sovitussa messussa, jos liturgina olisi nainen. Kirkkoherra oli päättänyt taipua saarnaajan vaatimukseen ja pyytänyt, että nuori, seurakuntaan hiljattain tullut naispappi vaihtaisi kyseisen päivän liturgivuoroaan miespapin kanssa. Sintonen sai kuitenkin vihiä asiasta ja vaati, ettei tasa-arvon periaatteista luovuttaisi ulkopuolisen painostuksen seurauksena. Vuorot päätettiin lopulta pitää ennallaan. Sintosen periksi antamattomuus tunnettiin varmasti pienellä paikkakunnalla, niin hyvässä kuin pahassakin. Samanlaisia kokemuksia oli myös muissa seurakunnissa, ja sen vuoksi piispainkokous lopulta linjasi vastustavansa työvuorojen järjestelyä, tosin vasta vuonna 2006.[15]

Pappisvihkimyksen jälkeen Sintonen siirtyi nuorisotyöstä aikuistyön tehtäviin, alalle joka ei ollut hänen kotiseurakunnassaan vielä kovin kehittynyttä. Hän myös jatkoi kirjoittamista, pitäen 20 vuotta kolumnia Kotkan Sanomissa (nyk. Kymen sanomat). Kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet Sintoselle tärkeitä harrastuksia lapsuudesta lähtien, ja hän toimi myös raamatunkäännöskomiteassa palauteraadin jäsenenä vuosina 1975–92 arvioimassa muun muassa Psalmien ja Sananlaskujen käännöksiä. [16]

Sintonen jäi eläkkeelle papinvirastaan vuonna 2008. Hän on yhä mukana seurakunnan toiminnassa.

Ennakkoluuloja vastaan kirjoittamisen kautta

Sintonen totesi eräässä haastattelussaan, että jos ei tunne ihmisten elämää ympäri maailmaa, ei voi myöskään tuntea Jumalaa. Tämä kuvaa hänen asennettaan kansainvälisyyteen, jonka hän kertoo tarttuneen SKY:ssa, sillä liitto toimi kansainvälisen kristillisen opiskelijaliiton alaisena. Matkustelu eri puolella maailmaa on antanut uusia näkökulmia sekä kasvattanut ilmeisesti henkisesti. Hän on myös lapsuudesta lähtien ollut intohimoinen lukija ja kokee myös kirjallisten kuvausten avaavan hyvin elämää maailman eri kolkissa.[17]

Jo Sintosen opiskeluaikojen julkaisut käsittelivät voimakkaasti yhteiskunnan ja kirkon syrjiviä rakenteita, ja koko uransa ajan hän on kirjoittanut vähempiosaisten puolesta. Samat teemat ovat toistuneet myös hänen saarnoissaan. Esimerkiksi pakolaisten oikeudet ovat olleet usein aiheena hänen julkaisuissaan jo kymmenien vuosien ajan.[18]

Koska Sintonen on sukupuolensa takia kokenut olevansa marginaalissa, hän tuntee olevansa vastuussa myös muiden syrjintää kokeneiden puolustamisesta. Sintosen kärkevä ja suorasukainen ilmaisutapa ovat saaneet aikaan voimakkaitakin reaktioita ihmisissä, mutta loppujen lopuksi hän on pitänyt positiivisena asiana sitä, että seurakuntalaiset ovat tekstien perusteella pystyneet hahmottamaan, millainen ihminen hän on ja mitä arvoja hän edustaa.[19]

Sintonen sai urallaan kirkossa todistaa monia parannuksia naisen ja naisteologin asemassa, mutta samalla hän oli aina hyvin tietoinen siitä, että taistelua olisi jatkettava osavoittojenkin jälkeen. Sittenkin kun kirkolliskokous oli hyväksynyt naisten pappisvihkimyksen, oli seurakuntien hierarkiassa paljon parannettavaa. Sintonen oli jatkuvasti erittäin kriittinen miesten keskinäisiä ”hyvä veli” -verkostoja kohtaan ja peräänkuulutti syrjivien rakenteiden tiedostamista ja poistamista. Piikikkäästi hän myös totesi, että monet naisten pappisvihkimystä ajaneet miehet menettivät solidaarisuutensa siinä vaiheessa, kun naiset halusivat edetä papinurallaan seurakunnassa.[20]

Olennaisimpana hän kuitenkin näki naisten keskinäisen yhteistyön. Hänen mukaansa tasa-arvoa ei voida saavuttaa, jos naiset eivät sitä lähde itse vaatimaan. Tätä periaatetta hän pyrki aktiivisesti toteuttamaan urallaan.[21]

[1] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [2] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [3] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [4] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Pietikäinen 1997, 71–72. [5] Teologimatrikkeli 2010, Aapola & Kaarninen (toim.) 2003, 55–57. [6] Teologimatrikkeli 2010; Etsijä-lehdessä vuosina 1970–72 julkaistut artikkelit; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016 [7] Teologimatrikkeli 2010; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [8] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Antila 2014, 67;Kallio 1993, 138–141. [9] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Nina Wahlströmin haastattelu 21.3.2016. [10] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileikkeet. [11] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileikkeet. [12] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Kallio 1993, 149; Närhi 2012, 23. [13] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [14] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [15] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Varpu Sintosen arkisto, lehtileikkeet; Nina Wahlströmin haastattelu 21.3.2016; Närhi 2012, 26–27. [16] Teologimatrikkeli 2010; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtilehtileike; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [17] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike. [18] Etsijä-lehden artikkelit vuosilta 1970–72; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike. [19] Etsijä-lehden artikkelit vuosilta 1970–72; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike. [20] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike; Nina Wahlströmin haastattelu 21.3.2016. [21] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike.