Maija Piitulainen – Oman elämänsä airut

Maija Piitulainen (o.s. Kuusenmäki) syntyi sodan jälkeen isättömäksi lapseksi. Kohtalotovereita on paljon. 

– Minä en tiedä isästäni mitään. Äiti ei koskaan kertonut hänestä, eikä myöhemmin tehty salapoliistyö tuottanut tulosta. 

Äiti oli Rauma-Repolan Suolahden vaneritehtaalle töihin ja myöhemmin toimi karjakkona eri taloissa ja Maija varttui kylmissä karjatuvissa. Myöhemmin. Pian äiti joutui vaikeuksiin, sellaisiin, että Maija otettiin huostaan kolmeksi vuodeksi, Tyyne ja Aleksi Laitisen kotiin.

– Siihen aikaan ei puhuttu sijoituslapsista, ja oli niin kutsuttu kasvattilapsi. Tyynen ja Aleksi tytär, Aili haki minut kärryillä uuteen kotiin, Suolahden Mutapohjaan. Laitiset olivat hyviä ihmisiä, ja niin täytyi ollakin, kun ottivat vieraan lapsen hoiviinsa. 

Maija kertoo, kuinka lehtolapsen osa ei ollut helppo, kun aina sai olla selittämässä. Äiti oli muuttanut Kylmäkoskelle ja työskenteli tehtaassa, joka valmisti sotakorvaustaloja. Äiti meni naimisiin Oskari Sirénin kanssa, kun Maija oli kuusivuotias.

– Minä pääsin muuttamaan äidin ja Oskarin luokse. Koti oli pieni, sellainen muutaman neliön mökki. Oskari toimi kyläsuutarina korjaten ja valmistaen kenkiä kotona. Hän teki minulle ladut ja otti aikoja, kun minä sujakoin puusuksillani. Ensimmäisenä koulupäivänä Oskari saattoi minut kouluun, ja ilmoitti luokassa, että toin tyttöni tänne. Niin minusta tuli Sirénin Maija. 

Toisen luokan joululomalla Laitiset tulivat katsomaan Maijaa, ja niin siinä kävi, että tyttö lähti siltä istumalta takaisin Suolahteen. 

– Huomasin, että oli aivan mahdoton ikävä sinne. Minä paruin silmät päästäni ja vaadin päästä Laitisten mukaan. Minä olin saanut pikkusiskon, Tuulan, ja elämä oli käynyt ahtaaksi pienessä tuvassa. Muistan, kuinka äiti jäi rappusille itkemään, mutta minä olin ennättänyt kiintyä Laitisiin. Kyllä vieraatkin ihmiset voivat olla hyvä isä ja äiti, täti ja setä – kuten heitä kutsuin. 

Opettajakseen Maija sai Irja Toivasen, joka oli kertonut oppilaille, että luokalle tulee orpotyttö, jota ei kiusata. 

– Eikä mua kiusattu. Sain paljon kavereita, ja matkustin kesällä äidin ja mummon luo. Oskari oli kuollut, ja äiti löytänyt uuden miehen. Muuttokuormaa pakattiin Tottijärvelle ja sieltä myöhemmin Karstulaan, jossa oli ihana mummola. Minä olin 12-vuotias ja Tuula vasta viiden, kun äiti kuoli vatsasyöpään. 

Maija muistaa, kuinka äidillä oli kauniita vaatteita ja koruja. Äiti oli ollut mestari virkkaamaan ja tekemään käsitöitä. Viimeinen mies osoittautui retkuksi ja möi äidin omaisuuden alta aikayksikön. 

– Äiti oli virkannut kaksin kappalein sängynpeitot, liinat ja verhot ja muuta kaunista, tarkoituksena antaa ne minulle ja Tuulalle. Kaikki meni. Eniten on jäänyt kalvamaan kultainen medaljonki, jossa oli kuva nuoresta sotilaasta. Liekö se ollut kuva isästäni? Mummo napitti suunsa kiinni, eikä halunnut kertoa halaistua sanaa aiheesta, ja niinpä isä jäi minulle mysteeriksi. Äiti oli luvannut kertoa sitten kun olen iso tyttö, mutta ei ehtinyt. 

Kiehuva kylpy

Vilkas Maija oli altis tapaturmille. Maija on pelastettu kaksi kertaa hiuksista kiskomalla. Pörröinen pää on hänen tavaramerkkinsä vielä 78-vuotiaanakin. Maija muistaa erään joulun, jolloin tunnelma oli mukava, äidiltäkin oli tullut paketti, jossa oli hienot hanskat. Jouluruoan päälle mentiin saunaan. 

– Saippua oli jäänyt tupaan, ja minä kipaisen sen hakemaan. Tullessani takaisin saunaan, nojasin vesipadan kanteen, ja se keikautti minut tulikuumaan veteen. Setä sai kiskottua minut ylös kiehuvasta kylvystä. Ei tullut kuuloonkaan, että lääkärin joulurauhaa oltaisi rikottu häiritsemällä palovammoilla. Leppäsen kaupasta haettu joulukerma kelpasi lääkkeesi, jolla palanutta ihoa hölvättiin. Kävin huitomassa käsiäni porstuassa, sillä kylmä helpotti aina hetkeksi. Muistan, kuinka kipu oli kamala. 

Seuraavan kerran tukkapehko pelasti Maijan kylmästä kylvystä. Keikaalanmäen notkossa oli lähde, josta haettiin käyttövesi. Sinne oli kielletty menemästä. 

– Laitisilla oli kaunis, pieni hopeinen kermanekka, johon ei olisi saanut koskea. Kiiltävä kapistus kutitteli, ja niin siinä kävin, että otin sen hyllyltä ja lähdin lähteelle. Kun kurkotin ottamaan vettä nekkaan, niin humpsahdin lähteeseen. Koko Mutapohja vissiin kuuli huutoni, ja eräs ohikulkija nosti minut ylös kuin kissanpennun.

Koulutie tyssäsi – uusi aukeni

Maija mieli yhteiskouluun ja koulun johtajaopettaja Antti Toivanen auttoi unelmassa, antaen lisätunteja laskennossa. 

– En minä kouluun päässyt, kun eihän minulla ollut maksajaa. Ehkä olisin saanut vapaaoppilaan paikan, jos sitä olisi haettu. Itkin rappusten alla, kun muut pyrkivät kouluun. 

Kun koulu loppui, oli mentävä töihin. 15-vuotias Maija lähti Kotkaan piikomaan. 

– Olin lapsi itsekin, mutta halu tehdä töitä oli kova. Töitä löytyi Nikelin sairaalan ylihoitajalta, myöhemmin pääsin puusepän perheeseen, jossa oli viisi lasta, ja nuorimmat heistä kaksosvauvat. Se oli ihana paikka, kun minua pidettiin perheessä kuin omana tyttönä. Sinisilmäiselle nuorelle, se oli turvallinen paikka olla. 

Maija tiesi, että Kotkassa on työväenopiston rehtorina suolahtelainen Toini Hakala. Hän päätti mennä sinne. 

– Minua jännitti niin kovasti, että nenästä alkoi vuotaa verta. Onneksi Toini tuli heti eteisessä vastaan ja tunnisti minut. Olin liian nuori opiston ryhmiin, mutta Toini otti minut sisään. Hän ohjasi näytelmä- ja runopiirejä, ja sain vielä saman päivän iltana pääroolin Mariana Kyllikki Mäntylän näytelmässä Tapahtui Betlehemissä. 

Kotoa saapunut kirje laittoi matkaan takaisin Suolahteen. Tyyne-täti oli sairastunut ja Maijan apua tarvittiin. 

– Matkustin junalla, ja olin pakahtua ylpeydestä, kun minulla oli osamaksulla ja omilla tienesteillä hankitut vaatteet ja kengät. Tullessani kotiin, oli täti lähdössä lääkäriin, Hän kauhistui ja sanoi, että ”Hui, kun sinulla mustat vaatteet.” Täti ohjattiin keskussairaalaan, ja hän palasi sieltä kotiin arkussa. Hautajaisia vastaisena yönä sain vyöruusun. Minut vietiin taksilla Karstulaan, ja seuraavana päivänä Jyväskylään sairaalaan. Kammoksuin mustia vaatteita pitkään. 

Kaljatehtaan talosta omaan kotiin

Maija pääsi Heinäsen vaatekauppaan töihin, ja muutti kaljatehtaan taloon. Työväentalon lentopallokentän laidalla puuttui kohtalo peliin. Vuosi oli 1957.

– Teuvo Piitulainen oli siellä, ja hitto, että olikin hyvännäköinen, mutta leuhkan oloinen. Minulla oli uusi Monark -merkkinen polkupyörä, ja kaveriporukalla tehtiin viikonloppuretkiä Pietiselle ja Matilanvirralle, ja näillä retkillä me rakastuttiin silmittömästi. Kihloihin mentiin juhannuksena 1959 ja  ostettiin merkiksi kaikkein ohuimmat sormukset. Puuseppä Teuvo oli tukenut evakkona Suolahteen tullutta perhettään. Esittelimme onnellisena tulevalle anopilleni sormuksiamme, niin anoppi totesi: ”Nyt jää tili tulematta.” 

Teuvo ja Maija vihittiin pyhäinmiesten päivänä, ja häävalssi tanssittin Suolahden kansantalolla. 

– Minulla oli Koistisen Elsan ompelema hääpuku, ja kyllä se oli melkoisen suurta onnea. Odotin esikoistamme, Pasia, ja rahasta oli tiukkaa. Oma koti me kumminkin hankittiin, eikä se ollut kaksinen mökki, mutta Teuvo kunnosti sitä isänsä ja veljensä kanssa. Yksi pieni huone, hella keskellä lattiaa ja pärekatto. Siitä kodista tuli kaunis. 

Elämä oli onnellista, ja vuonna 1963 syntyi tytär, Teija. 

– Hoidin lapsia ja opettelin ompelemaan. Teuvon työn kautta päästiin asumaan Osuuskaupalle, ja minä sain osa-aikatyötä Alkosta. Uusi Mäki-Matti valmistui, ja meille asunto liikerakennuksen päädystä. Teuvo toimi talonmiehenä ja minä auttelin sen minkä osasin. Mäki-Matissa asuessa meillä syntyi iltatähti, Jussi, jota koko perhe helli ja ihmetteli. 

Lokakuussa 1974 oli idylli tuhoutua. 

– Oli illansuu, ja minä kylvetin Jussia. Pasi ja Teija olivat syömässä iltapalaa ja Teuvo oli 15 kilometrin päässä Sumiaisissa. Ovi räväytettiin auki, ja huudettiin, että tavaratalo on tulessa! Naapuri Pentti Koljonen nappasi alastoman lapsen viltin sisään ja vei kotiinsa turvaan. Teija itki kädessään pieni lipas, jossa oli pankkikirja, neuvolakortit. Kainalossaan hänelle oli vielä valokuva-albumi. Menimme Teijan kanssa Koljosille ja Pasi oli kadonnut kaaokseen. Minulla tietenkin hirmuinen hätä ja huoli. Ihmiset tarkoittivat hyvää pakatessaan tavaroitamme, mutta kovia ne siinä rytäkässä kokivat. Teuvo tuli Tikkasen Raimon kyydissä Sumiaisissa, ja kun hän näki tuhon, oli tokaissut Ramille: ”Sama kun ajat Keiteleeseen, ei sieltä ole kukaan pelastunut.” Teuvo tiesi, että kaasupullokaappi oli aivan meidän makuuhuoneemme nurkalla. 

Hätäasaunnoksi saatiin pieni yksiö Suolahden keskustasta. Vaikka omaisuus ja koti meni, osasi Maija olla onnellinen, että perhe pelastui. Teuvo pääsi kaupungille töihin, ja sen myötä Piitulaisen perhe sai Teollisuuskylästä isomman asunnon alleen. Vuonna 1979 päätettiin rakentaa talo Tippalaan. 

– Lapset joutuvat koville rakentamisen aikaan. Teija hoiti Jussia ja Pasi rakensi Teuvon kanssa. Olin rakentamisen aikaan kansanedustajaehdokkaana. Meillä kenelläkään ei ollut ajokorttia, ja se toi omat pulmansa. Talo valmistui, ja voi että, oli hieno olla oman orren alla! 

Urheilu oli vahvasti elämässä läsnä. Lapset yleisurheilivat ja pikaluistelivat. Maijan Tuula-sisko (Tuula Vilkas) edusti Suomea kaksissa olympialaisissa pikaluistelussa ja oli upeana esimerkkinä ja idolina lapsille. 

Elämä hiuskarvan varassa

Vakavasti sairastuneen Maijan elämä oli hiuskarvan varassa, sillä hän joutui odottamaan yhdeksän vuotta ennen kuin sai uuden munuaisen. Maija on elänyt elinsiirron jälkeistä elämää jo 26 vuoden ajan. 

– Minulla oli munuaisen välikudoksen krooninen tulehdustauti, jonka lääkäri epäili alkaneen jo lapsena. Minulla oli jatkuvasti virtsatietulehduksia, eikä siihen aikaan viety lääkäriin pissavaivojen takia, vaan istutettiin kuuman vesiastian päällä. Oli kova paikka, kun kesken kiivaimman työelämän ja politikoinnin lääkäri sanoi, että pärjään seitsemän vuotta ja sitten joudun dialyysikoneeseen. Vuonna 1993 alkoi dialyysihoito, ja pääsin siirtolistalle odottamaan uutta munuaista. Vuoden odottelun jälkeen, tuli soitto, että lähde  Helsinkiin, sinulle on löytynyt sopiva siirrännäinen. Lähdin siltä istumalta matkaan, kaikki sujui hyvin, ja sujuu tänäkin päivänä, 26 vuotta myöhemmin. 

Maija toimii aktiivisesti Munuais- ja maksaliitossa, hän on Keski-Suomen munuais- ja maksayhdistyksen Kemusi ry:n kunniajäsen. Munuais- ja maksaliitto myönsi Täyttä Elämää -ansiomerkin vuonna 2010. 

– Minut valittiin Munuais- ja maksaliiton puheenjohtajaksi, ja siinä tehtävässä olen ollut pisimpään.

Politiikkaa ja taiteilijaelämää

Politiikka tuli Maijan elämään, ja iski kerralla kyntensä syvälle nahkaan. Täysillä politiikkaan mukaan lähtenyt tomera nainen on ollut monessa. Kauppalanvaltuustoon Maija valittiin vuonna 1973. Viimeinen iso luottamustehtävä oli Suolahden kaupunginvaltuuston puheenjohtajuus.

Kun Maijalle alettiin puuhaamaan kunnallisneuvoksen arvonimeä, ei hakemuksesta allekirjoituksia puuttunut, sillä suosittelijoita riitti yli puoluerajojen. Kaupunginjohtaja Heli Oreniuksen saatekirje pukee sanoiksi Maijan toimeliaisuuden: 

– Maija on pikkukaupungin asukas, hänestä voi sanoa, että kunnallispolitiikka, eli asukkaiden yhteisten asioiden hoito on ollut hänen elämäntyönsä. Maija on pieni, suuri nainen, joka on kulkenut paikkakuntamme politiikan huipulle päättäväisellä, jämäkällä, mutta samalla nöyrällä ja ihmisiä kuuntelevalla tavalla. Maijaa arvostetaan laajasti, joten mielellään häntä pormestariksi kutsuisi, kirjoitti kaupunginjohtaja Heli Orenius. 

Marraskuussa 2002 saapui tasavallan presidentti Tarja Halosen ja pääministeri Paavo Lipposen allekirjoittama avoin kirje, jossa Maijalle suotiin kunnallisneuvoksen arvonimi. 

Vaikka ajat ja lamat ovat välillä kohdelleet kovin, ei Maija ole menettänyt uskoaan paremmasta huomisesta. 

– Aatteessa olen aina ollut tinkimätön, mutta se ei tarkoita sitä, etten olisi valmis yhteistyöhön tai uudistuksiin. Osallistuminen on minulle tapa elää ja vaikuttaa. 

Sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsenyys luovutettiin vuoden 2010 puoluekokouksessa. Vuodesta 2000 alkaen sosialidemokraattisten veteraanien työlle on voitu osoittaa kunnioitusta Wanha Toveri -arvonimellä. Maijalle wanhan toverin arvo ja nimi myönnettiin vuonna 2004. Naisliiton kunniajäsenyys myönnettiin vuonna 2017. 

Ja paljon muuta, kunniamerkkejä, huomionosoituksia, pöytästandaareja, mitaleja ja pystejä – niitä on Maija saanut vastaanottaa elämänsä varrella, puolueelta, kuntaliitosta, urheiluseuralta, seurakunnasta ja kotikaupungista. 

– Tärkein palaute tulee kanssasisarilta ja -veljiltä. Ihmisiltä, ystäviltä ja perheeltä. Olen saanut sydämeen tärkeitä muistoja ja kokemuksia kirkosta, työväentalosta, sekä Suolahden Urhosta.

Maija on tulenpalava tulkitsija ja taiteilija. Maijalla on sana hallussaan. Maija osaa riimin jos toisenkin. Maija on runonlausuja. Maija on lausuntataiteilija. Väkevä esiintyjä sai lokakuussa 1980 Lausujain Liitto ry:ltä kutsun tulla liiton taiteilijajäseneksi. Maijan tulkitsemia runoja on saanut kuulla monet suomalaiset, presidentit ja maaherrat, mökin mummut sekä satunnaiset kuulijat. Myös allekirjoittaneen 50-vuotisjuhliin saapui Maija lausumaan juhlavieraiden ja päivänsankarin silmäkulmat kosteiksi. Eipä ole juhlaa, johon ei taitavalta naiselta löydy sananpartta sanottavaksi. Runo on kannatellut Maijaa niin ilossa kuin suuren surun hetkellä.

Tavaraa on matkan varrella kertynyt. Tärkeimmät ja rakkaimmat ovat sellaisia, joita ei rahalla saa: Monarkin avain, Tuulan virkkaama pannulappu, lasten askartelut ja piirustukset sekä vihkoon kerätyt filmitähtien kuvat. Lapsenlapsia on ilona kahdeksan, ja neljä neljännessä polvessa Suurena suruna Teuvon ja Pasin hautapaikat. Vaikka suru on ollut raastavaa, on Maija osannut ottaa elämästä ilon irti. 

– Parhaita ovat olleet ne hetket, kun mentiin saunan päälle yläkerran parvekkeelle vilvoittelemaan ja kertomaan juttuja. Teuvo isotteli välillä niin, että korvat heilui, mutta lapsenlapset tykkäsivät kuunnella silmät pyöreinä papan juttuja. Elämä on ollut välillä rajua, se on ottanut, mutta enemmän kuitenkin antanut, Maija Piitulainen huokaa.