Kati Urho – Naisen ääni teatterissa

Kirjoitin ensimmäisen kokopitkän näytelmäni Lontoossa vuonna 2005, jolloin olin 27-vuotias. Kirjoitus syntyi hyvin nopeasti ja uskomattoman paineen alaisuudessa. Työryhmästä oli jättäytynyt henkilöitä pois, joiden kanssa esitystä oli yhdessä rakennettu ja yhteistyökumppani Suomessa vetäytyi kokonaan hankkeesta, vieden esitystilan myös mennessään. Koko projekti näytti tuhoon tuomitulta. Vasta silloin sisältäni nousi voima ja vahvuus, jota olen ihaillut, vihannut ja rakastanut niistä päivistä lähtien. Esitys toteutettiin. Kirjoitin uuden näytelmän viikossa kasaan, puhuin jäljellä olevat työryhmän jäsenet (kaikki naisia) ympäri, uhkasin yhteistyökumppania (keski-ikäisistä miehistä koostuvaa teatteririnkiä) oikeudenkäynnillä, markkinoin hymyssä suin näytelmää Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ja heittäydyin pääroolin vietäväksi kaikilla mahdollisilla tavoilla. Näytelmän teemana toimi modernisoitu Kalevala ja Ainon riipaiseva tarina ulkosuomalaisella höysteellä rikastettuna. Vaikka esityskauden jälkeen vannoin, etten ikinä enää olisi mukana näin äärettömän rankassa ja henkisesti väsyttävässä projektissa, tähän päivään mennessä omien esitysteni saldo hipoo jo sataa.

Tyttö josta piti tulla psykologi

Seitsemäntoistavuotiaaksi saakka tiesin, että minusta tulee psykologi. Äitini oli gradua vaille valmis psykologi, mutta elämäntilanteet ja isoveljieni syntymät 70-luvun alkupuolella johdattivat hänet työskentelyyn lasten parissa ja valmistuminen yliopistosta näin ollen jäi. Minulle oli lapsena kaksi täysin selvää asiaa: lähtisin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi lukioikäisenä, kuten kummatkin veljeni olivat tehneet ja minusta tulisi psykologi. Ensimmäinen toive toteutui, mutta jälkimmäinen ei, sillä vaihto-oppilasvuosi muutti koko elämäni suunnan kertaheitolla. Liityin amerikkalaisessa koulussa teatterikerhoon ja kouluvuoden päätteeksi otin osaa talent-kilpailuun, jossa esitin seitsemän minuutin monologin Anne Frankin elämästä. Kaikki muut osallistujat saivat toteuttaa vain kolmen minuutin esityksen, mutta minä sain luvan tehdä kokopitkän monologin. Muistan edelleenkin ihanan kannustavan teatteriopettajani sanat, jotka hän lausui nähtyään monologini ensimmäisen kerran harjoituksissa: ”Kati, sinusta voi tulla yhtä iso tähti kuin Ingrid Bergman, jos vain niin haluat”. Näiden sanojen siivittämänä palasin takaisin Suomeen, menin mukaan paikalliseen teatteritoimintaan ja tunsin vihdoin olevani elossa.

Vaikka ihmisenä olin edelleen ujo ja varautunut, lavalla olin elementissäni ja rakastin jokaista hahmoa ja repliikkiä kuin ne olisi veistetty omasta sielustani. Tosin pieteetti, jolla suhtauduin näyttelemiseen, kirvoitti erään näytelmän ohjaajan tuopin äärellä myös toteamaan näin: ”Sä oot aivan liian älykäs näyttelijäksi”. Jollain tavalla ymmärsin tämän lauseen merkityksen, vaikka vasta tulevat kokemukset opettivat, ettei näyttelijäntyö pohjimmiltaan ollut taustatyön tekemistä ja sen todeksi muuttamista, vaan ihmisenä mahdollisimman auki olemista ja kykeneväisyyttä siirtyä sulavasti tunnetilasta toiseen. Teatteri-innostuksestani huolimatta hain kuitenkin ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskelemaan psykologiaa. Kohtalon ironiaa on se, että pääsy yliopistoon jäi vain yhden pisteen päähän. Sinä samana keväänä en myöskään päässyt Teatterikorkeakouluun. Vuotta myöhemmin tosin ampaisin itseni Varsinais-Suomen kansanopiston Musiikkiteatterilinjalta suoraan teatterikouluun Lontooseen.

Lontoon sykkeessä

Kolmivuotinen ammattinäyttelijänkoulutus ei vastannut niitä odotuksia, joita minulla oli Englantiin lähtiessä. Tai ehkäpä ammatillisesti katsottuna kyllä, mutta muuten ei. Tuntui, että opettajien ja ohjaajien varsinainen tarkoitus koulussa oli imeä pois kaikki mahdollinen innostus ja ilo näyttelemisestä. Esiintyminen otettiin useimmiten liiankin vakavasti ja henkilökohtaisuuksiin menemisen rajat olivat aina epäilyttävän häilyvät. Ensimmäiset kaksi vuotta tuntui siltä kuin me opiskelijat olisimme olleet psykologisessa kokeessa, jossa katsottiin kuka voittaa omalla tahdonvoimallaan ja luonteen lujuudellaan.

Kolmantena vuonna päätin olla välittämättä enää mistään ja heti alkoi tapahtua. Ohjaajat rakastuivat välinpitämättömyyteeni ja monen englantilaisopiskelijan harmiksi minulle tarjottiin jokaisesta näytelmästä sinä vuonna pääosaa. Silti koin, että jotain sisälläni oli tuhoutunut. Mennyt kokonaan rikki. Ehkä mieltä jäytämään jäivät kuitenkin kaikki ne kerrat, jolloin minulle sanottiin, etten ikinä voisi ulkomaalaisena saada teatterikoulun ulkopuolelta kunnon rooleja Englannissa, lukuun ottamatta prostituoidun ja narkkarin rooleja. Kesti vuosia koulun jälkeen nauttia jälleen täysin rinnoin esiintymisestä ilman itsekritiikkiä. Mutta sain kuin sainkin valmistumisen jälkeen heti töitä Englannista vuoden mittaiselta teatterikiertueelta ja sen jälkeen päätin jäädä pysyvästi Lontooseen.

Sattumanvaraisten näyttelijäntöiden ohella tein useita vuosia paljon muitakin töitä elättääkseni itseni. Koe-esiintymisestä toiseen jaksoin ylläpitää positiivista ja iloista mieltä, vaikka joka kerta kun astuin taas uuden ohjaajan eteen arvosteltavaksi, tuntui kuin olisin myynyt osan sieluani. Kun sitten erään kerran mainoskuvauksen ohjaaja pyysi ottamaan paidan kokonaan pois kameran edessä, vain nähdäkseni rintavarustukseni, kieltäydyin kohteliaasti ja kävelin ulos huoneesta. Uskoni näyttelemiseen ja ihan yleisesti teatteri -ja viihdemaailmaan horjui pahemman kerran. Mutta sitten yllättäen tutustuin muutamaan muuhun suomalaiseen teatterintekijään ja tästä alkoi kokonaan uusi aikakausi; itse toteutettujen produktioiden saaga.

Oman äänen löytäminen

Vaikka ensimmäisen oman produktion jälkimainingit olivatkin melko raadolliset, päätin kuitenkin jatkaa työryhmän kanssa eteenpäin. Tämä päätös ei tapahtunut heti, vaan olin jo mielessäni päättänyt palata takaisin Suomeen ja uusi pesti näyttelijänä isohkossa turkulaisessa teatterissakin oli jo allekirjoitusta vaille valmis. Jokin epämääräinen tunne kuitenkin kaihersi mieltä. Ehkä en vielä ollutkaan valmis jättämään Lontoota ja teatteriryhmää taakseni.

Ajatus täysin autonomisesta tavasta työskennellä yhdessä alkoi kiinnostaa hetki hetkeltä enemmän. Valinta ei loppupeleissä ollut vaikea, tosin jälleen kerran sain kuulla lankoja pitkin yhden keski-ikäisen teatterimiehen törkeitä solvauksia ja uhkauksia, kun en pakannutkaan heti laukkujani ja rientänyt Suomeen. Silloin tiesin varmuudella, että olin tehnyt täysin oikean päätöksen jäädessäni Lontooseen. Uudesta teatteriryhmästämme ei tarkoituksella muodostunut vuosien varrella naisvoittoista kokoonpanoa, mutta jotenkin niin vain kävi. Kerran vuodessa toimme kokopitkän näytelmän Suomeen ja muun aikaa keikkailimme eri produktioiden kanssa ympäri Englantia.

Kun sitten vuonna 2008 muutin Lontoosta takaisin Suomeen, olin valmis luopumaan ryhmästä ja palamaan pelkästään näyttelijäntyön pariin. Mutta kohtalo päättikin toisin ja pystyimme jatkamaan kollegan kanssa vuosittaista kesäteatteritoimintaa Suomessa, Etelä-Suomen alueella. Tämä yhteistyö jatkuu edelleenkin. Aika pian Suomeen paluuni jälkeen alkoi tulla myös kyselyjä yksittäisille keikoille, joista ajan kuluessa muodostuikin erittäin mielenkiintoinen ja vaiherikas osa kirjoittajan – ja näyttelijäntyötäni.

Joitain vuosia myöhemmin tutustuin joukkoon huikeita ammattilaisteatterintekijöitä, joiden kanssa löysin heti yhteisen sävelen ja näin ollen liityin turkulaisen Teatteri Terve Tyttö-työryhmän iloiseen ja kunnianhimoiseen porukkaan. Tässä kokoonpanossa olemme vuosien varrella tarkastelleet ihmistä aina naisnäkökulmasta käsin. Kaikki esityksemme ideat ovat lähtöisin itsestämme ja omista kokemuksistamme. Tämä perusasetelma tekee esityksistämme vahvasti samaistuttavia, hauskoja, koskettavia ja joskus jopa kipeitäkin. Minulla kesti kauan nähdä itseni hyvänä näyttelijänä, vielä kauemmin mielenkiintoa herättävänä kirjoittajana ja pieni ikuisuus sen asian tajuamiseen, että mitä avoimempi ja rehellisempi olen työssäni niin näyttelijänä kuin kirjoittajanakin, sitä merkityksellisempi vaikutus siitä voi syntyä sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella.