Talosta mökiin, mökistä tehtaaseen. Iida Maria Rämän elämä

Tarinan henkilöitä:

Tilan isäntä Jeremias Eliaksenpoika Mauno s. 1814, k. 1888  1. puoliso Maria Kola, s.1818, k. 1858. 2. puoliso Anna Sofia s. 1830, k. 1904

Jeremiaan ja Maria Kolan lapset: Anna Jeremiaantytär s. 1844, Mikko Jeremiaanpoika s. 1847, Iidan isä, Kaisa Jeremiaantytär s. 1850, Daniel (Taneli) Jeremiaanpoika s. 1854 Isak Jeremiaanpoika s. 1856

Jeremiaan ja Anna Sofian lapset: Anna Leena Jeremiaantytär s.1862, Adam Jeremiaanpoika s. 1867, Eeva Stiina Jeremiaantytärs. 1873

Iidan vanhemmat: Isä Mikko Jeremiaanpoika s. 1847, äiti Maria Thomaksentytär Skarin s. 1838.

Mikon ja Marian lapset: Iida Maria Mikontytär s. 1872 tarinan päähenkilö, Vilhelmiina Mikontytär s. 1878, Herman Mikonpoika s. 1882, k. 1883

Iidan mummo, äidinäiti, Anna Liisa Filipintytär Skarin s. 1808, k. 1879, Iidan äidin veli, David Thomaksenpoika, s. 1832, kulkevainen.

Iida Mikontytär Mauno ja Taavi Eerikinpoika Rämä solmivat avioliiton 26.12.1890

Lapset:    Nestor s. 22.10.1891, Arvi (Johan Arvid) s. 20.6.1894, Linda Maria s. 28.6.1896, Eemeli (Emil) s. 21.12.1898, Lyyti (Lyydia) s. 4.5.1901, Eetu (Edvard) s. 24.2.1904, Alli (Alina) s. 24.7.1906, Muisto Rikhard s. 25.6.1912, k. 11.12.1924

Talosta mökkiin, mökistä tehtaaseen. Iida Maria Rämän (o.s. Mauno) elämä

Kotipitäjän historiaa

Elettiin vuotta 1872 Valkealan pitäjässä Inkerilän kylässä. 1800-luvulla pitäjän pinta-ala oli 1 062,6 neliökilometriä. Se rajoittui etelässä Anjalankoskeen, lounaassa Elimäkeen, lännessä Jaalaan, pohjoisessa Mäntyharjuun ja idässä Luumäkeen. Pitäjä sijaitsi Kymenlaakson maakunnassa, Viipurin läänissä ja siihen kuului kolmekymmentäkaksi kylää, myös Kouvola ja Kuusankoski olivat pitäjän kyliä.

1800-luvun puolivälissä ero pitäjän länsi- ja itäpuolen välillä oli hyvin selvä. Länsipuoli, Suur-Valkeala oli huomattavasti vauraampi kuin itäpuoli, Vähä-Valkeala eli Kangasranta. Länsipuolella tilat ja peltoalat olivat huomattavasti suurempia, kirkonkylä kirkkoineen ja pappiloineen oli länsipuolella, samoin pitäjän ainoat kartanot, Oravalan kartano ja Valkealan hovi. Länsipuolella taloa kohti peltoa oli keskimäärin 6,3 ha, mutta itäosassa vastaava luku oli vain 3,1 ha. Kangasrannan tilat olivat metsäisempiä kuin Suur-Valkealassa ja toimeentuloltaan niukkaa seutua (manttaaliperusteinen arviointi vuonna 1853). Suur-Valkealan puolella asui yli kolmeneljäsosaa pitäjän asukkaista. Vähä-Valkealan kylät olivat pieniä, esimerkiksi Inkerilässä asukasmäärä jäi alle 300:n.

Asukkaita pitäjässä oli vuosisadan puolivälissä 6653, mutta 1900-luvun alussa jo lähes 13 000. Väkiluvun kasvu liittyi kuitenkin pääosin muuttoliikkeeseen, joka johtui tehtaiden perustamisesta Kuusankoskelle ja Voikkaankoskelle sekä rautateiden rakentamisesta Kouvolan kylään. 1800-luvun puolivälissä pitäjän asukkaista oli talollisia 92 %, säätyläisiä 1 % ja käsityöläisiä 7 %.

Tehdaskylät, Kuusankoski ja Kouvola erosivat Valkealan kunnasta 1920-luvun alussa. Kuusankoski jatkoi itsenäisenä kuntana, vilkkaana teollisuuskeskuksena. Kouvola sai kauppalaoikeudet 1923. Kouvolan ja Kuusankosken eroa Valkealasta edelsi omien seurakuntien perustaminen. Aluemuutokset pienensivät merkittävästi Valkealan väkilukua ja verotuloja.

Vuonna 1918 kärjistyi äärimmilleen ero kolmen Valkealan välillä, teollisuus-Valkealan, taajama-Valkealan ja maalais-Valkealan. Teollisuusalueilla sisällissodan menetykset olivat suurimmat, mutta maatalous-Valkealassa ei surmaaminen kummallakaan puolella ollut yhtä laajaa.

Ennen Kuusankosken ja Voikkaankosken tehtaiden perustamista Valkeala oli yksi Suomen maatalousvaltaisimmista kunnista. Vuosisadan loppupuolelta 1920-luvulle, pitäjä taas oli yksi Suomen teollistuneimpia kuntia. Kuusankosken ja Kouvolan erottua kunnasta, maatalousvaltaisuus palasi kuntaan.

Elämä maaseudun suurperheessä ja luontaistaloudessa 1800-luvulla

Iida Maria syntyi vanhempiensa esikoisena Kangasrannassa, pienessä Inkerilän kylässä 10.5.1872 Maunon talon suurperheessä. Iidan äiti oli 34-vuotias Maria Skarin ja isä talon isännän vanhin poika, 25-vuotias Mikko Jeremiaanpoika. Tilan isäntä, Jeremias Mauno oli jo 58-vuotias, mutta vielä hyvissä voimissa. Maunon suurperheessä vuonna 1872 asuivat myös Jeremiaan kaksi nuorempaa veljeä ja serkku vaimoineen ja lapsineen, joista osalla oli jo omaakin perhettä.

Jeremiaan ensimmäinen vaimo oli kuollut neljätoista vuotta sitten. Tästä avioliitosta Jeremiaalla oli viisi lasta, kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Lapsista vanhin oli 28 ja nuorin 16 vuotta. Kaikki asuivat vielä kotona. Iidan isä Mikko oli lapsista toiseksi vanhin.

Ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen Jeremias meni välittömästi uudelleen naimisiin itseään kuusitoista vuotta nuoremman Anna Sofian kanssa. Äidin kuollessa lapset olivat olleet pieniä ja tarvitsivat hoitajaa, talokin kaipasi naistyövoimaa. Toisesta avioliitostaan Jeremiaalla oli kolme lasta, vanhin kymmenen vuotta ja nuorin viisi vuotta. Tilalla asui vielä Iidan äidin, Marian äiti ja äidin veli. Kaikkiaan tilalla asui noin 35 henkeä.

Iida-vauva oli viikon vanha, kun kummit käyttivät hänet kasteella Valkealan kirkolla. Sinne oli Inkerilän kylästä matkaa kymmeniä kilometrejä. ”Onneksi oli lämmin kevät,” Maria-äiti ajatteli. Talvipakkasilla vauva saattoi kylmettyä ristiäismatkalla, sairastua ja jopa kuolla. Lapsen nimeksi tuli Iida ja toiseksi nimeksi äidin mukaan Maria. Vanhemmat eivät olleet mukana kastematkalla. Vanhan ajattelutavan mukaan äiti oli synnytyksen jälkeen saastunut eikä saanut käydä kirkossa eikä liikkua muutenkaan, ei edes kotona käsitellä ruokatavaroita, varsinkaan maitoa. Vasta kirkottaminen kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen puhdisti synnyttäneen naisen. Tästä ajattelusta oltiin kyllä luopumassa. Kun karjataloudesta oli tullut tärkeä elinkeino, ei nainen voinut olla kuutta viikkoa poissa askareistaan. Oli alettukin ajatella, että nopea osallistuminen arkitöihin ”puhdisti” naisen.

Iidan isä 25-vuotias Mikko Mauno oli puolitoista vuotta sitten mennyt naimisiin yhdeksän vuotta itseään vanhemman Marian kanssa. Ikäero tähän suuntaan oli tavatonta. Erikoista oli myös se, että Maria tuli kaukaa pitäjän eteläosasta Valkealan hovin mailta. Tavallisesti puoliso löytyi omalta – tai naapurikylältä.

Marian isä oli ollut Valkealan hovin Ollarin torpan muonamies. Jo ennen rippikoulua Maria teki navettapiian töitä eri tiloilla. Piikana hän myös elätti itsensä lähes kolmekymmentävuotiaaksi. 1860-luvun lopulla hän muutti Pietariin. Suomessa vuodet 1867-68 olivat vaikeita nälkävuosia ja on mahdollista, että Maria joutui lähtemään Pietariin työn ja leivän perässä.

Todennäköisesti hän työskenteli piikana sielläkin. Työrupeamasta Pietarissa tuli kuitenkin lyhytaikainen. Marian isä kuoli huhtikuussa 1870 ja se merkitsi, että äiti joutuisi muuttamaan muonamiehen mökistä. Maria palasi kotiin ja pohti, mitä hän voisi tehdä. Itsensä hän olisi voinut edelleen elättää piikana, mutta äitiä olisi ollut vaikea kuljettaa piikapaikoissa mukana. Ongelmana oli myös veli David, jolla oli taipumus lähteä kuljeksimaan ja joka oli tuomittukin rangaistuslaitokseen irtolaisuudesta. Tällä hetkellä hänkin oli kotona.

Avioliitot olivat 1800-luvun maalaisyhteisöissä vanhempien järjestämiä ja perustaltaan hyvin käytännöllisiä, romantiikalla ei ollut sijaa. Tärkeää oli myös naida omasta säädystä. Talollisen pojalle etsittiin miniä talollisten tyttäristä. Varallisuus oli tärkeä, mutta jopa vielä tärkeämpi oli työkyky, myös miniäehdokkaan sopuisa luonne. Työteliäs Maria kyllä oli, hyvätapainen ja sopeutuva. Mutta hän oli rutiköyhä, jo vanhapiika ja hänellä oli taakkana äiti ja hulttioveli. Maria ymmärsi, että hän olisi huono naimakauppa.

Mutta kun Maria tuli kotiin, häntä odotti yllätys. Järjestelyjä oli jo tehty hänen ja äidin tulevaisuuden varalle. Epäselvää oli, mitä kautta Marian äiti ja Mikon isä tunsivat toisensa. Järjestäjänä saattoi olla seurakunnan lempeä kirkkoherra Blåfield tai naapurit, jotka tunsivat lesken hädän.

Maria ja Mikko vietiin kirkolle näkemään toisiaan. Kirkon takana olevaa mäkeä sanottiin Naitinkolkaksi tai Näytinkolkaksi. Siellä pitäjän nuoriso kirkonmenojen jälkeen kävi mielellään kävelemässä ja katsemassa muita nuoria.

Ei tiedetä, mitä Maria ja Mikko ajattelivat toisistaan. Mariallahan ei ollut valinnanvaraa, mutta miksi hänet hyväksyttäisiin Maunolle? Tätä mietti Maria mielessään. Oliko Mikossa tai talossa jotain vikaa? Mikon nuoruus arvelutti ja myös se, että talossa asui sukua lähes puolen kylän verran. Emäntiäkin, isännän, hänen veljiensä ja serkun vaimoja oli neljä. Jeremias oli kyllä kertonut, että hänen veljensä ja serkkunsa suunnittelivat oman torpan rakentamista. Toiseksi vanhin veli oli räätäli ja elätti räätälintöillä perheensä. Kolmanneksi vanhimman kanssa jaettaisiin tila lähiaikoina. Kummallekin jäisi vielä riittävästi viljeltävää. Talon asukaspaljouteen tulisi siis pian helpotusta.

Häät pidettiin vuoden 1871 ensimmäisenä päivänä, uudenvuoden päivänä. Tavallisin vihkimispäivä maaseudulla oli tapaninpäivä. Vuoden 1870 lopussa oli vihittävistä pareista ruuhkaa. Nälkävuosina avioliittoja oli solmittu erittäin vähän ja myös syntyvyys oli romahtanut. Kun vaikeat ajat nyt olivat ohi, pitäjän nuoret pariutuivat innolla. Vihittävien suuren määrän vuoksi osa vihkimisistä siirtyi tapaninpäivästä uudenvuoden päivään.

Maria oli jo syksyn ajan ollut töissä Maunon talossa ja äiti ja veli olivat saaneet asua pienessä erillisessä mökissä. Kotiahan Marialla ei enää ollut, joten häämenot keskittyivät Maunolle. Marian morsiusasu oli perinteinen: musta puku ja näyttävä, korkea morsiuskruunu. Hääpäivän aamuna morsiamet menivät ammattihunnuttajan luo ”ruunutettavaksi”. Kruunu ei ollut kenenkään oma, vaan sen sai morsian kannettavakseen vain hääjuhlallisuuksien ajaksi. Kruunu oli lähes puoli metriä korkea laitos, jota koristivat värikkäät lasipalat, silkkinauhat, peilit ym.

Kerralla vihittiin useita pareja ja vuoden 1870 ja 1871 vaihteessa heitä oli kymmenittäin. Morsiamet istuivat vierekkäin omassa penkissään ja olivat säihkyvine kruunuineen komea näky. Sulhaset istuivat muun kirkkokansan joukossa. Sormuksen pujotti pappi morsiamen sormeen ja jotta oikea sormus sattuisi oikealle omistajalle, morsiamien piti istua siinä järjestyksessä, minkä mukaan pappi oli pujottanut sormukset omiin sormiinsa.

Hääpäivä oli Marialle merkittävä. Ei hän kylläkään pitänyt pahana pitkää piikauraansakaan. Hän oli elättänyt itsensä, hänellä oli säästöjä ja runsaat itse hankitut kapiot. Mutta tulevaisuus tuntui nyt turvatummalta, paitsi omalta, myös äidin ja veljen osalta.

Kun hääväki saapui kirkosta Maunon taloon, juhlat jatkuivat perinteisin menoin. Ruokaa oli ylen määrin pöydässä ja lisää kannettiin, kun se väheni. Ruokajuomana oli tumma voimakas olut. Miehille tarjottiin paloviinaryyppyjä ja naisille punaista, poltetulla sokerilla makeutettua viinaa.

Kun ei syöty, koko ajan tanssittiin. Tanssit olivat pitkiä ja taitoa vaativia. Suosittuja olivat franseesi, ruotsinkatrilli ja ranskankatrilli. Juhlat jatkuivat useamman päivän.

Vanha tapa oli, että ensimmäisen talven nuoripari nukkui aitassa pakkasista välittämättä. Vaikka aitta oli tiiviiksi rakennettu, kovilla pakkasilla piti ottaa päiväksi puettavat vaatteet vuoteeseen peiton alle aamua varten. Näin ne pysyivät sen verran lämpiminä, että ne kärsi pukea päälleen. Jokaisella talossa asuvalla perheellä oli oma aitta, omia vaatteita ja henkilökohtaisia tavaroita varten.

Talven ja kevään aikana talon naiset tarkkailivat Mariaa, alkaisiko hänen vatsanseutunsa pyöristyä. Lapset olivat kovin toivottuja, ennen kaikkea pojat, työvoimaksi taloon. Tytöt aikuistuttuaan lähtivät miniäksi muualle ja veivät työpanoksensa mennessään. Köyhässä Inkerilässä ei taloissa ollut vakituisia piikoja tai renkejä, vaan talon työt pyörivät suurperheen isäntien, emäntien ja lasten voimin. Kun Maria syksyllä täytti 33 vuotta, selän takana häntä mainittiin vanhaksi piiaksi, joka ei enää pystyisi saamaan lapsia. Syntymäpäivänsä aikoihin Maria kuitenkin tuli raskaaksi ja seuraavan vuoden toukokuussa syntyi Iida Maria. Lapsen sukupuoli oli perheelle pettymys. ”Tyttö tuli, tyhjä tuli.”

Maria kuitenkin oli erittäin onnellinen lapsestaan. Iida oli terve ja hänen kehitystään oli ihanaa seurata.

Toukokuu oli hyvä aika lapsen syntyä. Kun lehmät pääsivät ulos ja saivat tuoretta ruohoa, ne – kiduttuaan talvikauden niukalla ravinnolla – alkoivat lypsää. Tällä oli merkitystä imettävälle äidille. Pitkä talvikausi saatettiin joutua olemaan ilman maitoa. Nyt vauvan pyykitkin voitiin pestä Hangasjärvessä ja kuivattaa kesätuulessa.

Lehmien laskeminen navetasta ”väljälle” oli näytelmä, jonka Maria halusi ehdottomasti nähdä. Miesväkeä tarvittiin ohjailemaan ulkoilmasta hullaantuneita lehmiä. Osaa lehmistä taas piti auttaa, koska ne nälkiintymisen seurauksena olivat niin huonossa kunnossa, että tuskin pystyivät kävelemään. Lehmien ja muidenkin ulos laskettavien eläinten täytyi kulkea emännän haarojen alta. Tämän uskottiin suojelevan eläimiä vaaroilta, kun ne kulkivat kesän metsässä. Lampaat mahtuivat helposti kulkemaan haarojen välistä, mutta lehmät olivat sen verran korkeita, että emännän täytyi tukea jalkansa läävän ovenpieliin ja kiivetä niin korkealle, että eläimet sopivat kulkemaan ali.

Maunon talo, kuten muutkin pitäjän maalaistalot, oli lähes omavarainen. Ruoka kasvatettiin itse. Leipävilja, ruis, oli ravitsemuksen perusta. Karjasta saatiin maitotuotteita ja lihaa, mutta suurin osa voista ja lihoista myytiin Haminan markkinoilla. Sieltä puolestaan ostettiin rautaa, jota tarvittiin ainakin työkaluihin ja ruokapatoihin, tulitikkuja, suolasilakoita, suolaa, sokeria ja kahvia, jos jäi rahaa. Perunaa, lanttua ja hernettä kasvatettiin. Metsästä saatiin marjoja ja varsinkin puolukkaa survottiin tiinuihin talveksi.

Perheen vaatetus tuotti naisille paljon työtä. Ensin pellava piti kasvattaa ja sitä oli kitkettävä monta kertaa kesässä. Monta raskasta ja likaista työvaihetta piti läpikäydä, ennen kuin pellavaa päästiin kehräämään. Villan tie langaksi alkoi lampaiden keritsemisellä, villojen pesemisellä ja jatkui karstaamisella ja kehräämisellä. Kehruutyöt ajoittuivat syksyyn ja kevättalvella valon lisääntyessä alkoivat kangaspuut paukkua. Pellava- ja villalangat muuttuivat liina- ja pitovaatekankaiksi. Naisten työtä oli myös pukujen ompeleminen, paitsi miesten pukuja ja päällysvaatteita teetettiin räätälillä.

Maria oli ollut piikana enimmäkseen pitäjän maataloissa, joten työt olivat hänelle tuttuja. Ennestään erilaisiin tai uusiin käytäntöihin hän oppi ja sopeutui nopeasti. Ainoastaan siisteydessä tuli pientä ristivetoa talon väen kanssa. Jo kotona Anna Liisa-äiti oli totuttanut tyttärensä siisteyteen ja Valkealan hovissa ja Pietarin palveluspaikassa puhtautta oli vaadittu niin omassa pukeutumisessa kuin ruokatavaroiden, varsinkin maitojen käsittelyssä. Valkealan maalaiskylissä ei oltu totuttu niin suureen tarkkuuteen.

Suuri muutos verrattuna piika-aikoihin oli tietenkin oman vauvan hoitaminen, mikä piti tehdä muiden askareiden lomassa. Ilman äidin apua se olisi ollut vaikeaa. Äiti näytti viihtyvän mummon osassa hyvin ja oli kovin kiintynyt pikku Iidaan. Maria pystyi huoleti lähtemään tuvasta ulkotöihin, karjapihalle, kasvimaalle ja pellolle, kunhan välillä kävi imettämässä vauvan.

Kesä merkitsi, paitsi valoa ja lämpöä, ankaraa työntekoa. Juhannuksen jälkeen alkoi heinänteko. Heinä tehtiin vain luonnonniityiltä, jotka olivat pieniä ja hajallaan. Tänä vuonna oli riittänyt lämmintä, mutta sadetta olisi tarvittu. Heinäsato uhkasi jäädä pieneksi, mikä jälleen tarkoitti nälässä kitumista läävän eläimille. Vain talon hevosista pidettiin hyvä huoli. Ne olivat isännän silmäterä ja saivat riittävästi ruokaa. Lehmät sen sijaan joutuivat välillä syömään heinien rippeisiin sekoitettuja hevosen kakkaroita.

Kun kaikki tehtiin käsin, ilman koneita, tarvittiin talon kaikki väki lapsia myöten töihin. Maria ihaili Jeremias-isännän taitoa suunnitella työt ja jakaa ne isolle joukolle. Anna Sofia-emäntä määräsi naisten töistä, ruokataloudesta, karjanhoidosta ja kasvimaista.

Ilman suurperheen suurta työntekijäjoukkoa ei loppukesän ja syksyn töistä olisi selvitty. Elonkorjuu, viljojen puinti ja perunannosto onnistuivat poutasäässä. Naiset osallistuivat kaikkiin tilan ulkotöihin, mutta miesten osallistuminen naisten töihin olisi ollut sopimatonta. Pellavien korjuun ja käsittelyn, lampaiden keritsemisen ja lypsämisen lisäksi työtä riitti maitohuoneessa. Kirnuttiin voita ja tehtiin juustoakin, viiliä ja piimää. Hapankaalia tehtiin monta saavillista.

Syksyn teurastukset oli työ, johon Marian ei aikaisemmin ollut tarvinnut osallistua. Eläinten teurastamisen hoitivat miehet, vaikka naisten ja jopa lasten apua tarvittiin esimerkiksi lampaiden ja karitsojen paikallaan pitämisessä, kun kurkku aukaistiin ja veri juoksutettiin pois.

Mutta työläin vaihe oli ruhojen käsittely. Eläimistä hyödynnettiin kaikki osat: lihojen lisäksi sisäelimet, veri, luut ja nahkat, jotka vietiin ensin nahkurille ja myöhemmin kutsuttiin suutari taloon tekemään nahkoista kenkiä ja saappaita. Alatuvassa Maria pesi eläinten suolia, jotka täytettiin sisäelimistä keitetyllä ja pieneksi hakatulla massalla, ennen kuin ne paistettiin uunissa makkaroiksi. Rasvatkin eroteltiin tarkkaan. Sian rasvoista keitettäisiin myöhemmin saippuaa, lampaan rasvat käytettäisiin kynttilöiden valamiseen. Osa lihoista myytiin Haminan markkinoilla, mutta osa suolattiin omaan käyttöön.

Teurastuskauden päätti maukkaan maksakeiton (tappajaiskeiton) tekeminen, jota tehtiin valtava padallinen ja kutsuttiin kyläläisiä syömään.Kylä vieraili toisten luona ”maksoilla” ja Maria huomasi, että tämä oli hyvä tapa tutustua kyläläisiin. Hän kun oli kylässä uusi tulokas.

Loppusyksystä vetäydyttiin tupatöihin. Naiset istuivat rukkiensa ääreen, miehet tekivät puhdetöitään. Maria oli tuonut oman rukkinsa taloon tullessaan. Raskaan syksyn jälkeen oli suorastaan lepoa istua rukin ääressä kehräämässä ja samalla saattoi hoidella Iidaa. Syksyn pimetessä jouduttiin yhä enemmän turvautumaan tottovalkean (takkatulen) ja päreen valoon. Kynttilälyhty säästettiin navetassa käytettäväksi, tulipalon vaara oli siellä suurin.

Joulu oli vuoden suurin juhla. Sitä valmisteltiin hyvissä ajoin koko perheen kanssa, mutta suurimman työn tekivät naiset. Aloitettiin joulupyykin pesemisellä. Isoa pyykkiä ei pesty kuin pari kertaa vuodessa, mutta jouluksi haluttiin kaikki vaatteet puhtaaksi. Alatupa oli täynnä höyryä, kun Maria keitti omatekoisessa lipeäliuoksessa valkoisia vaatteita. Kirjavat saippuoitiin sian rasvasta keitetyllä saippualla ja hangattiin pyykkilaudalla. Joulusiivouksessa käytettiin vielä vanhoja risoja vaatteita, jotka siivouksen jälkeen ”heitettiin ketuille.”

Tuvan siivous aloitettiin keräämällä lattialle ja nurkkiin kasautuneet tavarat ja rojut. Rukit ja höyläpenkit vietiin jouluksi pois. Lattiat hangattiin hiekalla ja vanhalla risalla tuohivirsulla valkoiseksi. Nokisia seiniäkin puhdistettiin, mutta ei pesty vaan peitettiin puhtailla päreillä.

Hauskinta ja helpointa työtä oli Mariasta kynttilöiden valaminen. Sydänlankaa kastettiin kynttiläkirnussa olevaan sulaan lampaan rasvaan, annettiin välillä jähmettyä ja kastettiin uudelleen, kunnes oli saatu kynttilään haluttu paksuus. Tähän työhön Maria otti myös lapsia mukaan varoitellen koko ajan kuumasta rasvasta. Olkikoristeiden ja pöydän yläpuolelle asetettavan olkikruunun tekemisessä innokkaista lapsista oli oikeasti hyötyä.

Aikaisin jouluaattona ihanat tuoksut leijailivat tuvassa. Naiset hääräsivät tulisella kiireellä, koska ruuat ja leipomukset haluttiin saada valmiiksi aikaisin. Sauna oli pantu lämpiämään jo aamuyöstä, jotta voitaisiin kylpeä ajoissa ennen ruokailua. Maria pyyhki hikeä otsaltaan. Olisi jo aika saada työt päätökseen ja laskeutua joulurauhaan.

Miehet olivat käyneet ajamassa kauempana olevista ladoista heiniä niin paljon, että ne riittäisivät eläimille joulun ajan yli. Tupaan he kantoivat tervaksia, koska totossa piti palaa tuli koko joulun ajan.

Maria meni joulusaunaan Iidan ja muiden pienempien lasten kanssa. Iida istui jo tanakasti pesusoikossa ja nauroi ääneen. Oli ihanaa hengähtää lämpimässä saunassa kaiken raatamisen jälkeen.

Tuvassa oli ihana tunnelma. Lattialle oli levitetty olkia ja ikkunalaudoille sytytetty kynttilöitä. Pitkälle pöydälle oli levitetty valkoinen vaate, jonka päälle jouluruuat oli aseteltu. Keskellä oli valtava leipä, joka juuri ja juuri mahtui uunista ulos. Sen neljä jalkaa muodostuivat pienemmistä leivistä. Leivän päälle aseteltiin rieskoja ja monenlaista lihaa. Alimmaisena oli raavaan jalka, sen päällä sian kinkku ja lampaan lihaa. Ateria aloitettiin kuitenkin lihaisella perunasopalla, joka syötiin yhteisestä suuresta vadista. Jokaisella oli oma lusikkansa ja lihan ja leivän leikkaamiseen puukko. Pöydässä oli myös suolattua kalaa, voita, jota ei muutoin syöty talvisaikaan ja jopa kesällä tehtyä juustoa, jota oli säilytetty viljalaarissa. Lanttulaatikko ja perunatuuvinki olivat uudempia jouluruokia. Ohrauunipuuro puolukkakiisselin kanssa oli jälkiruokana. Juomana oli tumma maukas olut. Aterian aluksi Jeremias oli tarjoillut ruokaryypyt, mutta pannut sitten paloviinapullon seinäkaappiin.

Valtavan aterian jälkeen aikuiset olivat hiukan raukeita, mutta lapset peuhasivat innoissaan lattian oljissa. Jeremias nosti kulmahyllyltä raamatun pöydälle. Laulettiin ”Enkeli taivaan lausui näin” ja Jeremias luki jouluevankeliumin. Kuunneltiin hartaina ja laulettiin lisää virsiä.

Jouluyönä lähdettiin jo hyvin varhain ajamaan joulukirkkoon. Kymmenien kilometrien matkalle piti varata aikaa ja eväitä. Oli kova pakkanen ja huolimatta paksuista vällyistä reessä tuntui kylmältä. Mikko pani kiertämään paloviinapullon, josta Mariakin ryyppäsi, kun se tuli kohdalle. Maistui kamalalle, mutta lämmitti.

Maria oli epäröinyt, uskaltaisiko jättää Iidan niin pitkäksi aikaa, että voisi itse lähteä joulukirkkoon. Mikon Anna-sisko tuli avuksi. Annan poika oli puolivuotias ja pojan aviottomuuden vuoksi Anna pelkäsi ihmisten katseita ja pysytteli kotosalla. Samalla hän hoitaisi Iidan. Maria imetti edelleen Iidaa ja etukäteen lypsi maitoa puhdistettuun lehmän sarveen. Sen kapeaan avonaiseen päähän kiinnitettiin ohuesta lampaan nahasta muotoiltu tuppo, jonka päässä oli reikä. Sen avulla vauva voisi imeä maitonsa.

Kirkko oli valaistu kymmenin, ehkä sadoin kynttilöin. Ihmisiltä olivat jouluyön unet jääneet vähiin ja lämpimässä päät alkoivat nuokahdella, varsinkin saarnan aikana. Sen sijaan jouluvirsi ja muut virret kaikuivat komeasti.

Tavanmukaiseen kilpa-ajoon kotimatkalla ei Jeremias alkumatkaa lukuun ottamatta halunnut osallistua. Matka oli aivan liian pitkä.

Joulun aika kesti kaikkiaan kolmisen viikkoa ja siihen sisältyi paljon perinteistä ja hauskaa tekemistä. Tapanin ajot, uuden vuoden taiat ja joulun ajan loppuessa nuutin päivänä nuorten miesten kiertelyt taloissa olutta kinaamassa.

Mariasta oli kuitenkin hauskaa, kun arki alkoi. Valon lisääntyessä alettiin kutoa kankaita. Härkäviikot keskeytti laskiainen ja keväämmällä pääsiäinen. Nämä olivat juhlia, joiden viettoon liittyi paljon erilaisia taikoja, jotka osittain olivat Marialle uusia. Hän ei halunnut uskoa esimerkiksi, että laskiaispäivänä hiuksia ei saanut kammata, jotta täit pysyisivät poissa.

Iida kasvoi, oppi konttaamaan ja nousemaan penkkiä vasten pystyyn. Vaikka Maria nyt talvisaikaan enimmäkseen teki töitä tuvassa ja pystyi kaitsemaan Iidaa, tarvittiin mummoa jatkuvasti. Kun Iida toukokuussa alkoi kävellä ja kesäaikaan Maria joutui viipymään navetta- ja peltotöissä, mummon valvontaa tarvittiin entistä enemmän.

Muutoksia

Vuodet vierivät ja vuodenaikoihin liittyvät maatalon työt toistuivat. Pian Marian tultua miniäksi Maunolle, talon väkimäärä väheni isännän veljien ja serkun muutettua perheineen omaan taloon. Silti perheeseen kuului edelleen isäntäpari kolmine lapsineen ja Mikon neljä aikuista sisarusta Marian ja Mikon lisäksi. Talvisaikaan tuvassa oli vieläkin ahdasta, mutta kesä toi aina helpotusta. Silloin väki nukkui aitoissa, nuoret miehet tallin ylisillä.

Iida oli jo kuusivuotias, kun hän sai pikkusiskon, Vilhelmiinan. Ennen kuin alkoi odottaa toista lastaan, Maria sai kuulla paljon vihjailuja ja pistelyä siitä, että hän oli liian vanha. Toinen lapsi oli sekä suuri ilo että suuri suru siksi, että se oli jälleen tyttö. Iida oli saanut elää vapaan varhaislapsuuden ja omasta halustaan tehnyt pieniä askareita. Siskon synnyttyä mummo alkoi opettaa hän hoitamaan vauvaa. Se oli hauskaa, vaikka rajoittui vielä heijan (kehdon) keinuttamiseen, pissiräsyjen vaihtamiseen ja Vilhelmiinan lähdettyä kävelemään tämän valvomiseen. Välillä väsytti ja kyllästytti, mutta se meni ohi. Mummon opetukset olivat tarpeen, kun mummo vuotta myöhemmin kuoli. Kuolema kosketti seitsemänvuotiasta Iidaa ensimmäisen kerran. Äiti lohdutti, että mummo oli nyt taivaassa ja Iida rukoillessaan mummon opettaman ”Levolle lasken Luojani” lisäsi aina: ”Siunaa mummoa siellä taivaassa.”

Entistä tarpeellisemmat olivat mummon opetukset, kun Iida muutaman vuoden päästä sai vielä pikkuveljen. Nyt vauvan hoitaminen sujui jo mallikkaasti. ”Ihmeiden aika ei ole ohi,” sanoi anoppi ja tarkoitti, että Maria oli jo 43-vuotias. Pojan syntyminen kahden tyttären jälkeen oli koko perheelle suuri ilo. Maria ja Mikko ikään kuin nousivat arvossa muun perheen silmissä. Mutta poika, Herman nimeltään, kuoli toisella vuodella sulkuyskään (hinkuyskään), joka raivosi pitäjällä epidemiana ja tappoi pikkulapsia.

Suru oli koko suurperheen yhteinen. Marian ja Mikon lapsiluku jäisi kahteen, mikä oli aivan tavatonta 1800-luvun maaseudulla. Pahinta oli, että he olivat menettäneet ainoan poikansa.

Iida oli jo toisella kymmenellä. Vauvan hoitoa ei tällä haavaa ollut, mutta suvun pikkulasten valvontaa ja heidän kanssaan leikkimistä riitti. Äiti opasti talon töihin. Iida ahersi kasvimaalla, opetteli lypsämään ja ruokki lampaita ja possoja (porsaita). Tuvassa hän oppi ruokien laittoa ja leipomista auttaessaan talon naisia. Hän kävi myös paimenessa, ensin jonkun vanhemman kanssa, mutta sitten jo yksinkin. Joskus se oli vähän pelottavaa susien ja karhujen vuoksi, mutta enimmäkseen Iida nautti metsässä liikkumisesta. Yksin oleminenkaan ei haitannut.

Kylällä toimi muutaman viikon kiertokoulu, jossa lukutaito eteni äidin jo aikaisemmin opettamien alkeiden jälkeen. Iidan äiti murehti sitä, että koulu oli vain Valkealan kirkolla, aivan liian kaukana.

Rippikouluaika lähestyi. Siellä viimeistään tarkistettaisiin lukutaito ja opetettaisiin lisää, jos oli tarvetta. Koulua oli viikko syksyllä ja viikko keväällä. Iida joutuisi nämä viikot asumaan kirkolla kortteerissa sukulaistalossa. Maria-äiti varusti vaatteita ompelemalla puolihameen ja yksinkertaisen ylispaidan. Ripille päästyään Iida saisi viiruhameen ja hienommasta pellavasta ommellun, reikäompelein koristetun paidan.

Iida oli neljätoista ja täyttäisi seuraavana kesänä viisitoista. Mariaa huoletti, että Iidan kuukautiset alkaisivat vieraissa oloissa. Sen ja lämpimyyden vuoksi Maria ompeli Iidalle alushousut. Maria oli tutustunut tähän vaatekappaleeseen pestessään hovin pyykkejä ja Pietarin palveluspaikassa. Naisten alushousuja ei kylällä hyväksytty. ”Jos ei siveys pysy ilman alushousuja, ei siinä kahdetkaan housut auta,” pilkattiin. Iida käänteli housuja.”Miten näiden kanssa käydään pissillä?” hän kysyi. Maria näytti, että housuissa ei ollut haarakappaletta, muuten niissä oli paljon kangasta, lahkeetkin ulottuivat polviin.

Kun äiti vielä alkoi näyttää vaikealta, Iida sanoi: ”Kyllä minä tiedän ne vaatteelliset. Eivät ne vielä ole alkaneet.” ”Sehän on hyvä,” äiti huokaisi. Iida tiesi, että aikuiset naiset valuivat verta silloin tällöin. Jotakin hyvin hävettävää veren vuotoon liittyi ja tuntui pahalta, että sitä ei voinut mitenkään välttää eikä siitä saanut puhua kenellekään. Kymmenen vuotta Iidaa vanhempi siskopuoli oli kertonut asiasta ja neuvonut, kuinka rohdinpellavaisen pitkän alusmekon voi kääntää haarojen väliin tukkimaan vuotoa.

Lyhyt nuoruus

Rippikouluaika meni hyvin. Ennestään kohtalainen lukutaito parani ja vaadittavat kristinopin kappaleet Iida oppi helposti ulkoa.

Muutamat vuodet rippikoulun jälkeen elivät myöhemmin Iidan muistoissa lähes elämän onnellisimpana aikana. Tosin kotitilalla oli entistä enemmän työtä, kun Mikko-isän sisarukset olivat kukin vuorollaan menneet vihille ja muuttaneet pois. Vain isän nuorempi veli Daniel oli jäänyt kotitilalle. Mutta raskaatkin työt sujuivat helposti ja nopeasti, koska Iidalla oli kiire muitten nuorten pariin kisakallion piirileikki-iltoihin tai huipulle (keinulle). Piirileikit olivat sykähdyttävän ihania. Talvisaikaan saatettiin joskus tanssiakin, jos löytyi tila ja pelimanni. Mutta tämä oli harvinaisempaa.

Iida oli kuusitoista vuotta, kun talon vanha isäntä Jeremias kuoli. Hänen kuolemansa jälkeen tähän saakka kruununtilana toiminut tila ostettiin perintötilaksi ja tasavertaisiksi omistajiksi tulivat Jeremiaan vielä kotona asuvat lapset. Toistaiseksi jatkettiin entiseen malliin. Iidan isä Mikko ja veljensä Daniel hoitivat isännyyttä.

Muutaman vuoden Iida ehti nauttia nuoruudestaan. Vanhemmat tuumivat, että Iida saattaisi löytää kisakalliolta mukavan nuoren miehen ja muuttaisi miehelään. Kotona tarvittiin ehdottomasti Iidan työpanos, kun kaikki muut lapset, jopa Vilhelmiina-siskokin olivat jo lähteneet tai suunnittelivat pois lähtemistä. Tilalle oli palkattu naapurikylästä 26-vuotias Taavi, jonka kotitila oli joutunut vieraille ja lasten oli lähdettävä ansioon muualle.

Taavi oli kiinnostunut Iidasta ja äidin ja isän myötävaikutuksella heidät vihittiin tapaninpäivänä 1890. He asettuivat asumaan Maunolle. Talo ei menettänyt Iidan työpanosta ja sai vielä miespuolisen työntekijän. Vuonna 1891 lokakuussa 19-vuotias Iida synnytti ensimmäisen lapsensa, tummatukkaisen pojan.

Mökin emäntänä

Neljätoista vuotta myöhemmin, vuonna 1906 Iida jälleen lepäsi saunan lauteille levitetyille oljilla. Äiti oli lapsenpäästäjänä kuten aina aikaisemminkin. ”Kaunis pieni tyttö syntyi,” sanoi äiti lasta pestessään. Iida pani kätensä ristiin ja huokaisi onnellisena. Perheen kolmas tyttö oli syntynyt, poikia olikin jo neljä. Iida oli 34-vuotias eikä synnyttäminen enää ollut niin helppoa kuin 19-vuotiaana. ”Lepää nyt rauhassa, ei ole kiire mihinkään,” sanoi äiti ja nosti pienen nyytin Iidalle kainaloon.

Puoliunessa Iida muisteli aikaisempia synnytyksiään. Iidan ja Taavin esikoisen syntymistä oli ilolla tervehditty Maunon talossa. Tärkeintä oli, että se oli poika. Myös toinen lapsi oli poika. Sen jälkeen syntyi vielä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Iida oli erittäin lapsirakas, mutta välillä tuntui, että voimat eivät riitä. Lapset syntyivät parin vuoden välein ja lähes koko ajan Iida joko oli raskaana tai imetti. Imettämistä hän pyrki jatkamaan, kunnes lapsi oli reilusti toisella vuodella. Äiti oli hänelle sanonut, että paitsi että äidin maito oli lapselle parasta ja puhtainta ravintoa, imettäminen saattaisi vaikuttaa niin, ettei uusi raskaus heti alkaisi. Jollakin tavalla tämä oli toiminutkin. Lapset olivat terveitä ja kehittyivät hyvin. Mutta – Iida ajatteli – ilman äidin apua hän ei olisi selvinnyt. Äiti ei enää jaksanut raskaimpia maatalon töitä, mutta lasten hoitamisessa hän oli uupumaton ja korvaamaton.

Maunon suurperheessä asiat eivät kehittyneet hyvään suuntaan. Jeremiaan lapset Mikkoa ja Danielia lukuun ottamatta lähtivät talosta ja halusivat perintöosansa mukaan. Talo köyhtyi, mutta vielä suurempi ongelma oli työvoiman puute. Daniel oli kyllä tuonut vaimon tilalle, mutta he saivat melkein peräperää kolme lasta, jotka sitoivat äitinsä kehdon ääreen ja tupaan. Iidalla oli jo viisi lasta, osa pieniä, jotka työllistivät sekä Iidan että jo iäkkään mummon. Ikä alkoi myös painaa talon emäntää, Jeremiaan leskeä. Mikko-isä oli jo lähes kuusikymmentä, onneksi kuitenkin terve. Häntä nuorempi Daniel sairasteli. Työkuntoisin oli 40-vuotias Taavi, mutta hän ei enää pitkään aikaan ollut ollut kiinnostunut tilan töistä. Hän oli väsynyt suurperheen elämään. Kiistoja syntyi ennen kaikkea siksi, että työtä olisi ollut paljon enemmän kuin mitä perheen jäsenet pystyivät tekemään eikä rahaa ollut ulkopuolisten palkkaamiseen.

Taavi oli jo aikoja sitten aloittanut pienen mökin rakentamisen entisen kotitilansa nurkkaukseen, josta oli erotettu hänelle noin 30 hehtaarin palsta. Ehtiessään Taavi oli pikkuhiljaa vienyt rakennustyötä eteenpäin ja raivannut myös peltoa. Vuosien ajan Taavi oli taivutellut Iidaa suopeammaksi muuttoajatukselle. Aluksi Iidaa oli kauhistuttanut muuttaminen kylmälle pikkutilalle. Elämä Maunolla muuttui kuitenkin riitaisemmaksi ja äiti ja isä ilmoittivat haluavansa muuttaa Iidan perheen mukana. Tämä ratkaisi asian. Danielin vaimo myös sanoi, että ei tulevaisuudessa voisi huolehtia Iidan vanhenevista vanhemmista. Hänellä itsellään oli iäkäs anoppi ja sairas mies lastensa lisäksi. Ja Iidallehan omista vanhemmista huolehtiminen kuului.

Niinpä vuonna 1904 muutto oli saatu päätökseen. Mökki sijaitsi Rämälän kylän puolella, mutta lähellä Inkerilän rajaa. Hangasjärvi oli puolen kilometrin päässä. Kaivoa ei ollut, mutta lähistöllä oli useita hyvävetisiä lähteitä. Paikan nimi olikin Lähdeaho. Lähimpään naapuriin, jonka emäntä oli Taavin serkku, oli kilometrin verran matkaa.

Mökki oli noin seitsemän metriä pitkä ja viisi leveä. Suuri uuni jakoi sen pienempään ja isompaan osaan. Miten yhdeksänhenkinen perhe mahtuisi nukkumaan? Tätä mietti Iida. Äiti ja isä tarvitsivat omaa rauhaa. He voisivat nukkua tuvan pienellä puolella. Pojat nukkuisivat mielellään uunilla ja tytöt vierekkäin sivusta levitettävässä vuoteessa. Nuorimmainen, muuton jälkeen Rämälässä syntynyt poika nukkuisi vielä kehdossa. Kun Iidan ja Taavin vuode oli sivusta avattu, oli pikku mökki niin täynnä, että liikkuminen oli hankalaa. Kesällä oli paljon väljempää. Osa nukkui aitassa, osa navetan vintillä ja saunan eteisessäkin saattoi nukkua.

Nyt oli syntynyt perheen seitsemäs lapsi. Iida vaihtoi parempaan asentoon ja samassa äiti tulikin kahvin ja voileipien kanssa. Iida kiitteli kyynelsilmin. Kun hän hiukan horjuvin askelin vauva kainalossa tuli tupaan, hän hämmästyksekseen näki Taavin ja Mikon keskellä päivää istuvan pöydän ääressä juhlallisen näköisinä. ”Lahtela kävi. Oli lukenut sanomia,” sanoi Mikko. ”Kyllä nyt tytön kelpasi syntyä, kun pääsee äänestämäänkin isona.” Iida tuijotti miehiä. Mitä tämä oli olevinaan? Vähitellen selvisi, että uusi valtiopäiväjärjestys oli hyväksytty. Saataisiin yksikamarinen eduskunta, johon edustajat valittaisiin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Äänestysikäraja oli 24 vuotta ja myös naiset saisivat äänestää.

Iidan piti miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Tuskin ainakaan nopeasti mitään parannuksia mökin köyhyyteen tulisi. Mutta mukavalta uutinen tuntui. Ihan kuin oma arvo ihmisenä olisi kohentunut.

Elämä Rämälän mökissä oli vaikeampaa kuin etukäteen oli osattu ajatella. Vaikka työtä tehtiin kaikin voimin, pieni tila ei kunnolla elättänyt perhettä. Pellot olivat pienet eikä niitäkään pystytty kunnolla lannoittamaan, koska karjaa oli kovin vähän. Rahdinajoakaan ei voitu tehdä, kun ei enää ollut hevosta. Tilalta ei pystytty myymään mitään, kaikki mitä tuotettiin, käytettiin itse. Rahan puutteen vuoksi velkaannuttiin kauppoihin, koska kuitenkin tarvittiin lamppuöljyä, tulitikkuja, lapsille vaatetta ja kenkiä.

Lasten oli pakko hyvin nuorena lähteä töihin taloihin, renkien apulaisiksi, pikkupiioiksi ja lapsenlikoiksi. Ansiot olivat pienet, mutta he saivat ruokaa ja joskus vaatetta palveluspaikoissaan. Perheen ruokataloutta tämä helpotti. Kasvavat lapset, pojat varsinkin, söivät paljon.

Nuorimmainen, Alli, oli kolmevuotias, kun Iidan Maria-äiti kuoli vuonna 1909. Oireista keskusteltuaan pappi merkitsi kuolinsyyksi munuaistaudin. Vaikka äiti viimeisinä aikoina oli väsynyt, hän oli jaksanut pitää silmällä Allia ja tehdä pieniä askareitakin. Koko Iidan elämän ajan äiti oli ollut tuki ja turva, korvaamaton auttaja lasten hoidossa. Erikoisen raskaalta äidin puuttuminen tuntui parin vuoden päästä, kun Iida synnytti vielä kahdeksannen lapsensa vuonna 1912. Poika sai nimekseen Muisto, ehkä sen vuoksi, että Taavi-isä oli jo hyvin sairas ja näytti siltä, että hän ei enää eläisi kauan.

Vanhin poika, Nestor, oli ollut Kuusankoskella töissä, mutta Kymitehtaan vaikeuksien vuoksi työt paikkakunnalla olivat loppuneet. Parikymppinen Nestor oli hakeutunut Kotkaan, missä satama tarjosi työtä, kunnes sielläkin työt loppuivat ulkomaankaupan tyrehdyttyä lähestyvän maailmansodan vuoksi.

Vuoden 1913 alussa Nestor tuli kotiin ja yllättäen hänellä oli mukanaan vaimo, Irene, ja muutaman viikon ikäinen poikavauva. Pienessä mökissä oli ahdasta ja vauva ja puolivuotias Muisto toivat ääntä ja elämää, mutta ennen kaikkea Iidalle lisää työtä sairaan miehen hoitamisen ohella. Oli kuitenkin hyvä, että Nestor ehti vielä isänsä vuoteen vierelle. Taavi kuoli elokuun viimeisenä päivänä.

Taavin kuoleman jälkeen tehdystä perukirjasta käy ilmi, että perheen taloudellinen tilanne oli katastrofaalinen. Velkaa oli kauppoihin ja yksityishenkilöille monikertaisesti verrattuna edesmenneen omaisuuden arvoon. Mökki oli aikoinaan laitettu kolmen vanhimman lapsen nimiin, joten sitä ei Taavin veloista voitu myydä.

Iidasta tuntui, että koko hänen aikuiselämänsä ajan syntymiset ja kuolemat olivat vuorotelleet perheessä. Nimittäin seuraavana vuonna, 1914, Irene synnytti toisen lapsen, tyttären.

Luultavasti tukala taloudellinen tilanne sai Nestorin toteuttamaan suunnitelman, jota hän oli jo kauan hautonut. Hän matkusti Amerikkaan lankomiehensä luo ja todennäköisesti hänen tarkoituksensa oli kutsua vaimo luokseen, kunhan lapset olisivat isompia. Nestorin lähtiessä alkutalvella 1915 vaimo oli jälleen raskaana. Syksyllä syntyi Nestorin ja Irenen kolmas lapsi, joka kuitenkin kuoli puolen vuoden ikäisenä. Pari viikkoa tämän jälkeen kuoli myös Iidan isä, Mikko, 66 vuoden ikäisenä.

Iidan oli uupunut. Vanhimpien lasten ja auttavaisen naapurin kanssa pidettiin neuvoa. Mökki myytiin ja Iida muutti lastensa kanssa Saarennon kylään pitäjän eteläosaan. Siellä olivat lähellä tehdaskylien työpaikat. Lapsille ne olivat elintärkeät ja – Iida mietti mielessään – ehkäpä hänkin voisi vielä ansaita elantonsa toisen palveluksessa. Hän oli kyllä jo puolessa välissä viittäkymmentä, mutta tunsi itsensä terveeksi.

Tehtaan työläisenä

Vuonna 1920 Iida ja viisi vanhinta lasta (Nestoria lukuun ottamatta) olivat henkikirjojen mukaan tehdastyössä. Kotona kahdeksanvuotiasta Muistoa hoiti Iidan työssä ollessa 14-vuotias Alli.

Iidan työpaikka oli Villatehtaalla, Harjun Lappakoskella. Villatehdas oli aloittanut toimintansa 1899 ja nyt siellä oli jo noin sata työntekijää. Tehdas osti villoja ja lumppujakin lähiympäristöstä, muualta Suomesta ja myös ulkomailta. Aluksi tehtaassa kehrättiin vain villalankoja, mutta myöhemmin alettiin kutoa villakankaita; sarkaa ja peitehuopia. Aloittaessaan tehdas oli toiminut osakeyhtiönä, mutta vuoteen 1922 mennessä toimitusjohtaja August Andersson oli hankkinut itselleen koko osakekannan. Andersson oli erittäin pidetty johtaja ja aikalaiskertomusten mukaan tehtaan työntekijät viihtyivät, pitivät työstään ja tunsivat yhteenkuuluvaisuutta.

Kaksikerroksinen rakennus ja suuret tehdassalit tekivät Iidaan vaikutuksen. Aikaisemmin hän tuskin oli nähnyt sähkövaloa. Uskomaton oli valoisuus, helppous ja siisteys, joka sähköllä saatiin. Villojen ja lankojen kanssa olisikin ollut vaarallista tuhrata öljylamppujen tai kynttilöiden kanssa.

Iida työskenteli tehtaalla kuolemaansa saakka. Hänestä tuntui, että tuskin koskaan hänen elämänsä oli ollut näin helppoa.

Työpäivä tehtaalla oli käsittämättömän lyhyt, kahdeksan tuntia. Se oli joko aamukuudesta iltapäivän kello kahteen tai kahdesta iltakymmeneen. Myöhemmin tehdas pyöri kolmessa vuorossa. Yövuoro oli iltakymmenestä aamukuuteen. Iida ehti elämänsä aikana tehdä kaikkia vuoroja.

Villojen tie langoiksi alkoi niiden pesemisellä. Sen jälkeen ne joutuivat karstaus-, kehruu- ja puolauskoneisiin. Aluksi Iidakin joutui pesemään villoja. Työn hän oppi helposti, mutta työasennot tuntuivat ensin selässä. Myöhemmin tehtaalle saatiin koneita helpottamaan työtä. Parasta kaikessa olivat mukavat työkaverit ja ennen kaikkea palkka. Nyt ei velkaannuttu kauppoihin ja pystyttiin maksamaan vuokra.

Vaikka elämä oli parantunut suorastaan käsittämättömän paljon Rämälän mökistä lähdön jälkeen, riitti huolta ja murhettakin. Nyt ei toimeentulosta, mutta lasten asioista. Vielä kerran Iidan piti kokea läheisen kuolema. Kaksitoistavuotias perheen iltatähti, Muisto, kuoli. Oman lapsen kuolema oli vaikeampi kestää kuin vanhempien ja puolison poismeno. Iida kapinoi mielessään. Hänen seitsemän vanhinta lastaan olivat säilyneet hengissä ja terveinä vaikeissa oloissa, joissa ei aina tiedetty varmasti, mitä huomenna syötäisiin. Nyt, kun vihdoinkin elämä helpotti, kuolema korjasi pojan.

Iida oli kaikissa elämänsä vaiheissa saanut voimaa ja lohdutusta uskostaan Jumalaan. Äiti oli hänelle opettanut, että omaa uskoaan ei pidä julistaa muille, mutta vakaumuksensa voi osoittaa ahkeralla työnteolla ja lähimmäisiä rakastamalla ja auttamalla. Nyt piti taistella itsensä kanssa, jotta pystyi alistumaan tapahtuneeseen, jonka Jumala oli sallinut. Iida kävi ahkerasti kirkossa. Saarnaa hän ei aina jaksanut kuunnella, mutta virret lohduttivat. Suuri lohdutus oli myös työnteko tehtaalla. Siellä tapasi toisia ihmisiä ja omat asiat unohtuivat hetkeksi, kun oli pakko keskittyä töihinsä.

Huolia olivat aiheuttaneet myös aikuiset lapset, varsinkin vanhimmat pojat. Nestor oli kadonnut Amerikkaan ja Irene-vaimo koki Nestorin hylänneen perheensä. Irene itse oli vuonna 1918 kuollut espanjantautiin. Rämälän mökistä lähdettyään Irene oli ollut taloudellisissa vaikeuksissa ja ehkä siksi turvautunut mieheen, jonka kanssa saanut tyttären ja kaksospojat, jotka myös olivat nyt kuolleet. Kaksi vanhempaa lasta oli sijoitettu perheisiin.

Toiseksi vanhin poika, Arvi, oli myös hylännyt perheensä ja lähtenyt suutuspäissään kotoa ja koko paikkakunnalta. Suuttumuksen olivat aiheuttaneet vaimon sukulaiset miestä moittiessaan.

Kolmanneksi vanhimmalla pojalla, Eemelillä, oli ollut toisenlaisia vaikeuksia. Nuorena yhdeksäntoistavuotiaana hän oli liittynyt punakaartiin ja – näin Iidalle kerrottiin – sodan loppuvaiheessa vangittu ja tuomittu kuolemaan. Hän oli jo seisonut kuopan reunalla teloitusryhmän edessä, mutta lähtenyt pakoon. Eemelin serkku, Iidan Vilhelmiina-siskon poika, kertoi Iidalle, että hän oli istunut tuvan portailla ja ihmetellyt, miksi talon edustalla kasvava viljapelto aaltoili, vaikka ei tuullut lainkaan. Eemeli tuli sieltä ryömien. Hän oli paennut Kuusankoskelta metsiä pitkin ja pyrki sukulaistorppaan turvaan. Eemeli piilotettiin kiireellä ja tämä pelasti hänen henkensä.

Iida ei alkuunkaan hyväksynyt Eemelin toimia. Hän vastusti jyrkästi ”esvaltoja” vastaan nousemista. Mutta helpottunut hän oli poikansa pelastumisesta. Hän oli elänyt ankarassa tuskassa Eemelin vuoksi.

Poika oli kyllä Iidan mielestä kapinallisuudestaan saanut rangaistuksen: hänen talonsa oli palanut ja toista lasta odottava vaimo kuollut munuaistulehdukseen. Kolmevuotias tytär jäi Iidan ja Allin hoitoon, kun isä kierteli kirvesmiehen töissä pitäjällä.

Niin paljon kuin näistä kolmesta pojasta oli ollut murhetta, monin verroin iloa olivat Iidan kolme tytärtä äidilleen tuoneet. Tosin heidänkin kohdallaan Iidaa oli aluksi huolestuttanut nuorten seurustelutavat, jotka olivat paljon vapaampia kuin maalaiskylissä, joissa seurattiin tarkasti ihmisten menemisiä ja tulemisia. Nyt onneksi tytöt olivat naimisissa, heillä oli lapsia ja heidän elämänsä oli kunnossa.

Iida mietti, mikä nuoria miehiä vaivasi. Miksi heillä tuntui elämä menevän sekaisin? Ei kuitenkaan kaikilla, mutta aika monta epäonnekasta oli sattunut Iidankin lasten joukkoon. Oitis Iida tiesi yhden asiaan vaikuttavan seikan. Se oli poikien viinan käyttö yhdessä köyhyyden kanssa. Viinan tuoma mielihyvä ja ryyppyporukoiden hauskuus tuntui välillä menevän heidän elämässään kaiken muun edelle. Voisiko se olla perinnöllistä? Kyllä edesmenneelle Taavi-puolisollekin oli aika ajoin paloviina liian hyvin maistunut. Ja sanottiinhan Valkealan pitäjääkin viinapitäjäksi. Mutta miksi viinanhimo ei periytynyt tytöille eikä kaikille pojillekaan?

Oli pojilla paljon hyviäkin puolia. He kävivät enemmän tai vähemmän säännöllisesti töissä ja mahdollisuuksien mukaan pitivät huolta perheistään. Pojat olivat myös pehmeäluonteisia, väkivaltaisia he eivät edes humalassa olleet. Mikäli Iida tiesi, eivät he myöskään olleet sortuneet rikoksiin.

1930-luvun jälkipuoliskolla Iida alkoi tuntea silloin tällöin väsymystä. Hän ei enää tehnyt yövuoroja tehtaalla, mutta halusi jatkaa vielä työntekoa. Aika lopettaa työ tehtaalla koitti, kun väsymyksen lisäksi alkoivat vatsakivut vaivata. Nuorin tytär Alli oli mennyt naimisiin ja halusi yhdessä miehensä kanssa huolehtia Iidasta.

Sairasvuoteellaan Iida ajatteli kiitollisena lapsiaan. Lapsilla oli lämpimät välit, he pitivät yhtä ja auttoivat toisiaan. He kokoontuivat usein viettämään aikaa yhdessä. Nytkin tuntui väkeä liikkuvan vuoteen vierellä. Iida ymmärsi, että oli joulunaika. Allin mies oli kantanut hänet joulusaunaan, missä Alli – kyyneleitä nieleskellen – oli pessyt kovasti laihtuneen äitinsä. Alli oli läheisin kaikista lapsista. Hän oli koko elämänsä asunut yhdessä äidin kanssa ja jakanut tämän kanssa ilot ja murheet. Alli kuiskasi äidilleen, että he ehkä tulevana vuonna saisivat perheen lisäystä. ”Kunpa voisin olla hoitamassa lapsiasi,” sanoi Iida, jonka oma äiti oli ollut elintärkeä apu lasten ollessa pieniä. Iida muisti rakkaudella vielä mummoaankin, äidinäitiä, jonka hän oli menettänyt alle kymmenvuotiaana.

”Onko vielä joulu?” Iida kuiskasi. Hänelle sanottiin, että oli jo loppiainen. Lapset perheineen olivat vuoteen äärellä. Iida yritti sanoa, että lasten pitäisi pitää edelleen huolta toisistaan, mutta sai vain huokaistua: ”Jatkakaa samalla tavalla.”

Iida kuoli seuraavana päivänä 7.1.1938. Hän oli 65-vuotias kuollessaan.