Sirkka Kainulainen– "Kaikki on luojan luomia, virheet ja viat pittää hyväksyy"

Koulun juhlasalin täyttää heleä lapsen ääni:

”–Kärpäset surisee, /pom pom–poksahtaa/ruutuun ja kattoon/–/Mustipa murisee, /Leuat jo loksahtaa-/ onni on huono, / jälleenpä mattoon/painuvi kuono. / Pysy, kärpänen pöydältä poissa! / Älä kiertele kermassa, voissa! Ei kyntesi puhtaus kehua kestä, / et viitsi varpaitas pestä!”

Salin edessä seisoo alakoululainen tyttö lausuen runon koulun päätösjuhlassa. Runo on Eric O.W. Ehrströmin ”Kärpänen”. Tyttö on pukeutunut vaaleanpunaiseen kotikutoiseen mekkoon, ja hänen vaaleat hiuksensa ovat letitettyinä. Letit on solmittu kiinni punaisella nauhalla, ruseteiksi. Runon lausumisen jälkeen tyttö, kutsumanimeltään Sirkka, palaa paikalleen istumaan. Kaikki läsnäolijat, niin oppilaat kuin opettajat aloittavat laulamaan suvivirttä, kauniina kesäpäivänä, vuonna 1938.

Eväskorien tekoa ja nuottajäällä oloa

Sirkka Kainulainen syntyi Kesälahdella, Mäntylahdessa, savusaunassa. Kalenteri näytti tuolloin päivämääräkseen 21.11.1930. Sirkan perheeseen kuului lapsuudessa kahdeksan veljeä ja yksi sisko. Samassa talossa elivät isoäiti, ja setä perheineen. Lisäksi kotipihassa eli viisi hevosta, koiria, kissoja ja kanoja, eli kyseessä oli maaseudulla asuva suurperhe. Sirkan vanhemmat olivat maanviljelijöitä, ja Sirkan isän sivuelinkeinona oli kalastus. Sirkan äiti huolehti lapsista, ja teki samalla pihapiirissä töitä. Sirkka kertoi, että perhe oli omavarainen. Naapureihin oli hyvät välit, ja naapurin ”likkojen” kanssa tuli leikittyä. Lapset leikkivät yhdessä kuurupiiloa, hyppäsivät ruutua ja pelasivat pesäpalloa.

Sirkka tunsi kaikki naapurin lapset, koska naapureiden kanssa oltiin paljon tekemisissä. Naapurin lapsista moni oli saman ikäisiäkin Sirkan kanssa, ja yhdessä heidän kanssaan oltiin koulussakin. Sirkka piti koulussa käsitöiden tekemisestä, liikunnasta ja voimistelusta sekä uskonnon opiskelemisesta. Haastavinta oli matematiikan opiskelu, eikä Sirkka oikein pitänyt siitä.

Jo lapsena Sirkka oppi ottamaan vastuuta: hän hoiti usein pienempiä sisaruksiaan, teki ruokaa ja pesi pyykkiä. Sirkka oli mukana pelloilla, milloin korjaamassa heinää ja muutoin paimentamassa lehmiä. Kesäiltaisin ennen saunaa hän kävi kotitalon läheisessä koivikossa tekemässä saunavihdat. Saunavihtojen tekemisen lomassa saattoi poimia muutaman makean metsämansikan suuhun.

Talvisin taas Sirkka oli isänsä mukana kalastamassa, nuottajäällä. Sirkka kuvaili, että nuotta on verkosta tehty pyyntiväline, ja talvisin sitä käytetään jään alla. Nuottajäällä Sirkan tehtävänä oli puhdistaa avantoja, ja pyydystää nuotan avulla kaloja. Sirkka ja hänen isänsä pyydystivät nuotalla muikkuja, mutta mukana tuli muitakin kaloja. Sirkka oli mukana nuotalla vain talvisin, ja muisteli, että kädet olivat kohmeessa joka kerta, pakkasella varsinkin.

Kylä oli aikanaan pääpiirteissään varakas, mutta vähävaraisuuttakin löytyi. Vähävaraisemmat saattoivat käydä pyytämässä apua talosta taloon. Ihmiset kokosivat halutessaan avunpyytäjille eväskorin mukaan. Ihmiset antoivat avunpyytäjille leipää, maitoa, voita, tai mitä sattui vähääkään olemaan ylimääräisenä. Näin ihmiset osoittivat tukeaan sitä tarvitseville. Sirkka kertoi tavallisesti laittaneensa eväskoriin maitopullon, voita, mustikkamehua ja tuoretta ruisleipää.

Pikkulotan elämää

Sirkka päätyi pikkulotaksi kun Suomessa alkoi talvisota vuonna 1939.Pikkulotat tekivät eturintamalla oleville sotilaille paketteja. Paketteja nimitettiin ”Tuntemattoman sotilaan” paketeiksi, koska ei voitu tietää kenelle juuri tietty paketti meni. Paketteihin paistettiin pullaa, ja neulottiin villasukkia mukaan. Sirkkaa villasukan neulomisessa helpotti se, että hän oli oppinut jo yhdeksän vuoden iässä tekemään kantapään niihin.

Sirkka kertoi näin pikkulottana olemisesta: ” Joka viikko kokkoonnuttiin talosta talloon jonkun luona. Tyttökaverien kautta löysin pikkulottien hommat, ja vanhemmilta piti sit lupa kyssyy niihin.” Pikkulotat nostivat perunaa ja olivat mukana peltotöissä. He myös auttoivat sairaana olevia ihmisiä ja ikäihmisiä. Sirkka aloitti pikkulottana olon yhdeksänvuotiaana, ja lopetti sen ollessaan 14-15-vuotias. Tällöin Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa rauhan, ja jatkosota päättyi.

Sirkka istuu sängyllään, ja minä (artikkelin kirjoittaja) hänen asuntonsa punaisella sohvalla. Juon samalla pannukahvia kupista, jonka sivuja koristavat jo hieman kuluneet ruusut. Kahvin sekaan on lorautettu muutama tilkka kahvikermaa, jota Sirkka käyttää aina kahvia nauttiessaan itsekin. Olen istunut tässä jonkun aikaa. Oikeastaan en tiedä kuinka kauan, ajantaju on kadonnut uppoutuessa menneiden aikojen tarinoihin. Kynä on savunnut, hyvä kun ei ole sentään tuleen vielä roihahtanut. Kysyn Sirkalta, mitä mieltä hän on: Voisimmeko pohtia myös tätä nykyhetkeä, ikäihmisenä oloa? Sirkka vastaa myöntävästi. Kuinka menneen elämän tapahtumat ja kokemukset näkyvät ikäihmisen ajatusmaailmassa nyt? Onko yhteiskunnassa ikäihmisten asioihin liittyviä epäkohtia, joihin olisi kiinnitettävä huomiota?

Iloa arjen pienistä hetkistä

Sirkka on nyt iältään 89-vuotias, ja pian on täynnä pyöreät 90 vuotta. Tähän ikään mennessä on tullut koettua omat häät, maatalon emäntänä olo, neljän lapsen syntymät, lapsenlapsien saaminen, ja puolison siirtyminen tuonpuoleiseen. Edellä mainitut asiat ovat vain tietenkin osa koko ihmisen elämänkaaresta.

Sirkka kertoi tavalliseen arkipäiväänsä kuuluvan kirjojen tai lehtien lukemista, television katselua, kahvin juomista ja ruuan syömistä. Sirkka ottaa myös useammat päiväunet, sillä iänkin puolesta keho kaipaa lepoa. Iloa tulee pienistä arkisista asioista. Sirkka kertoi soittelevansa ystävien ja sukulaisten kanssa, ja viikoittain tulee oltua jonkun kanssa puhelimen välityksellä yhteyksissä. Viikoittain vähintään yksi naapuri kyläilee, ja omaishoitajana toimiva tytär käy päivittäin. Sirkka mainitsi, että erityisesti pitkäaikaisten ystävien kanssa tulee pidettyä yhteyttä, ja on mukava saada vaihdettua kuulumisia.

Sirkan mielestä ikäihmisenä olossa haastavinta on hyväksyä se, että ei pysty kaikkeen samalla tavoin kuin ennen. Se harmittaa. Hän sanoikin, ettei nuorena naisena sitä tullut ajateltua, että vanhenee. Sirkka toteaakin, että vanheneminen on vain hyväksyttävä, ja se, että läheisiä ihmisiä kuten ystäviä nukkuu pois. Elämässä vaikeaa on luopuminen, ja sen Sirkka joutui kokemaan ensimmäisen kerran ollessaan 20-vuotias, kun Sirkan isä menehtyi. Läheisten ihmisten tuki ja kuuntelevat korvat auttoivat jaksamaan.

Sirkalle tärkeitä asioita ovat läheiset, terveys ja hyvinvointi. Hän toivoo lapsenlapsille ja kaikille ihmisille hyvää elämää. Hän totesikin seuraavasti: ”Lapsenlapset olisivat mummon viitoittamalla polulla, mutta kaho, myö tehhään valinnat elämässä lopulta ihe, ja niin se männöö.” Uskonto oli tärkeä osa elämää lapsena ja nuorena. Silloin se näkyi ruokarukouksissa, kirkossa käymisenä, ja aamu- ja iltahartauksina sota-aikana. Uskonto ja isänmaa ovat edelleen merkityksellisiä, ja nykyään ne ovat mukana elämässä jumalanpalveluksien kautta, joita Sirkka katsoo televisiosta.

Sirkasta Suomi on hyvä maa asua, mutta joitakin epäkohtia löytyy. Kun Sirkka lapsuudessaan antoi eväskoreja vähävaraisemmille, hän haluaisi, että ihmiset olisivat toisilleen nykyäänkin avuliaita. Kuntien ja yhdistyksien on hyvä tukea työttömiä, pienituloisia ja ikäihmisiä. Sirkka painottaa myös sitä, että esimerkiksi omaishoitajien palkkaa tulisi korottaa suuremmaksi. ” Omaishoitajilla on hirveen pien se palkka, joutuvat monta assiita tekemään, eikä sitä voi ymmärtöö ennen ku ihe tekis sitä sammoo työtä”, huokaisi Sirkka.

Sirkan viesti ihmisille on, että kaikki olisivat rehellisiä, ottaisivat lähimmäiset huomioon ja hyväksyisivät heikompiosaisetkin. Sirkka sanoikin, että loppujen lopuksi kaikki ihmiset ovat luojan luomia, ja virheet ja viat pitää hyväksyä. Sirkka kuitenkin virnisti ja lisäsi, että ystävällinen pitää pyrkiä kaikille olemaan, mutta ilkeyttäkään ei pidä loputtomiin hyväksyä, silloin sanotaan suorat sanat jos on tarve.

Meidät on tehty toisten tukijoiksi, ei lyttääjiksi

Sirkka Kainulaisen elämästä tiivistyy ajatus siitä, että ihmisen ei tarvitse olla ammatiltaan mikään vaikuttava merkkihenkilö, vaan jokaisen ihmisen oma myönteinen käytös vaikuttaa suuresti hänen lähipiiriinsä. Sirkan elämästä huokuu toisten ihmisten kuuntelemisen tärkeys, ystävällisyyden arvostaminen ja arkisten asioiden merkityksellisyys.

Havaintona on se, että ikäihmisillä on monia tarinoita kerrottavanaan eletystä elämästä. Omaan kokemukseen nojaten kaikkein mielenkiintoisimpia ja inhimillisempiä kertomuksia löytyy juuri ihmisten eletystä arjesta. Schmid ja Viirret toteavatkin iän myötä keskustelun halun voimistuvan, koska siihen löytyy enemmän aikaa. Monet kokemukset ja pohdinnat suorastaan vaativat tulla kuulluiksi ja jaetuiksi toisten ihmisten kanssa. Yksi vanhenemisen ongelmista tuntuu olevan se, ettei puhuminen onnistu, jos kukaan ei tahdo kuunnella. On monia, jotka haluaisivat kertoa asioista, mutta on vain harvoja kuuntelijoita. (Schmid & Viirret 2016, 49–50.)

Sirkan tarinat elämästään myös vahvistavat sitä näkökulmaa, että ihmisten pitäisi tukea toisiaan, varsinkin apua tarvitsevia, ja huomioida ystävällisesti toiset. Sanonta ”Nainen on naiselle susi” muuttuu toivottavasti pian sanonnaksi ”Nainen on naiselle tukipilari”.