Helmi Hujanen - Helmin maailmat

Kertomus äitini elämästä

1. Helmin maailma sodan jälkeen

Höyryveturi puuskutti asemalaiturilla ja odotti kärsivällisesti junaan nousevia matkustajia. Elokuun aamu oli varhainen, aurinko oli juuri noussut ja valaisi vinosti lehmusten takaa heittäen pitkät varjot asemalaiturille.

Vaunussa Helmi nosti vanhan pienen kapsäkkinsä penkin yläpuoliselle verkkohyllylle ja istahti penkille, oikaisi punaisen hameensa helmaa polvien yli ja nosti käsilaukun syliinsä. Vielä viimeinen vilkaisu Kuopioon, jossa vielä näkyivät pommitusten jäljet, vaikka sodan päättymisesta oli jo viisi vuotta. Palaneitten talojen rauniot olivat osittain peittyneet vihertävään heinikkoon ja pajupensaisiin, paikoitellen niissä kasvoi jo miehenkorkuinen koivikko. Kesän vihreyden seasta mustuneet, osin romahtaneet piiput sojottivat niitä korkeampina kohti taivasta.

Kohta juna lähtisi kohti etelää. Tutut savolaiset vaaramaisemat vaihtuisivat pehmeästi kumpuileviin mäkiin ja peltoihin.

Helmi tunsi olonsa luottavaiseksi tulevaisuuden suhteen: isä oli antanut anteeksi hänen karkumatkansa ja hyväksynyt opiskelemaan lähdön ja jopa opiskelupaikan. Isä oli vihdoin ymmärtänyt tyttären voimakkaan tahdon opiskella ja päättää itse elämänsä kulusta. Siihen oli tosin tarvittu pitkiä keskusteluja perusteluineen Helmin kotiinpaluun jälkeen.

Juna huudatti pillejään ja nytkähti liikkeelle, maisemat alkoivat vaihtua ikkunoiden takana kiihtyvällä vauhdilla. Kallavesi vilkautteli sineään rakennusten ja metsäsaarekkeiden välistä.

– Hyvvee huomenta, katotaan Kuopiosta tulleijen matkaliput! konduktööri huuteli vaunuun astuessaan.

Helmi ojensi lippunsa.

– Jaha, Kuopijosta Hämmeenlinnaan, konduktööri totesi Helmin lippua katsoessaan. -Vaihtakeehan junnoo sitte Pieksämäessä nii piäsette perillekin. Hyvvee matkoo neitille, hän toivotti vielä ja kosketti koppahattunsa lippaa.

Helmi hymyili konduktöörille muodikkaan päähineensä lierin alta: – Kiitos!

Ikkunan takana vilisivät metsäiset maisemat, joita rikkoivat välillä esiin putkahtelevat siniset järvenselät. Siellä täällä näkyi lehmiä laitumella, kuten myös aikoina ennen sotia. Pellot olivat jälleen viljeltyjä, vilja heilimöi auringonpaisteessa. Heinäpellot olivat sängellä ja heinät kuivattuina ladoissa. Juna kolkutteli menemään, silmiä alkoi painostaa aikainen herätys. Muistoja tunki esiin jostain kaukaa, ajalta ennen sotia ja sodan jälkeen…

2. Maailma ennen sotia

– Isä, miksi pojat suap männä kouluun mutta minä en? Helmi kyseli jälleen kerran. Kolme vanhempaa veljeä oli käynyt kansakoulun jokainen vuorollaan.

– Ei tyttöjen tarvihe kouluja käyvä, ossoo ne lehmät lypsee kouluja käämättäkin! isän vastaus oli aina suurin piirtein sama. – Johan tuota ossoot lukkee ja kirjottoo, kyllä se riittää naisihmiselle. Rahhookin pitäs olla, koolunkäynti on kallista lystiä.

Huolimatta isän suhtautumisesta koulunkäyntiin vilkas ja tiedonhaluinen tyttö karkasi kouluun isoveljien perässä näiden vanhoissa kengissä. Rantasänkimäen kylälle ja kouluun oli neljä kilometriä matkaa, mutta sinnikkäästi Helmi paarusti veljien vanhoissa, liian suurissa kengissä tai suksilla hankien aikaan kouluun. Kyläsuutari-isällä ei koskaan ollut aikaa tehdä talvisaappaita ainoalle tyttärelleen.

Helmi oli varma siitä, että äiti olisi antanut hänen käydä koulua, mutta äiti oli kuollut Helmin ollessa yhdeksänvuotias. Yhtenä päivänä äidille oli tullut hirvittävä päänsärky, ja kaksi päivää pimeässä aitassa sairastettuaan äiti nukkui pois. Helmi oli hoitanut äitiä, juottanut viinimarjamehua ja pyyhkinyt otsaa kostealla liinalla, mutta se ei riittänyt. Eloisa ja viisas äiti sulki kauniit ruskeat silmänsä viimeisen kerran hämyisessä aitassa Helmin käsi kädessään. Lääkäri ei ehtinyt paikalle ajoissa Kuopiosta asti.

Helmi tiesi, miten tärkeää oli osata lukea, kirjoittaa ja laskea. Heidän pienessä tuvassaan oli silloin tällöin iltaisin ollut sukulaisia ja kylän väkeä, joita Antti-isä ja Emma-äiti neuvoivat maakirjojen teossa. Oli tullut uusi laki, jonka mukaan ne jotka olivat aikoinaan kaskeamalla pellot raivanneet ja vuosisatojen ajan viljelleet niitä, saivat nyt kirjata ne omikseen. Luku- ja kirjoitustaitoisina isä ja äiti osasivat auttaa muita ja niin Helmikin halusi isona tehdä.

Rippikouluun Helmi kyllä pääsi, siitä piti körttiläisyyteen hurahtanut isän äiti Stina Sofia huolen. Stina-mummo oli tullut huolehtimaan lapsista äidin kuoltua. Mummo oli aikoinaan hurahtanut uskoon, kun oli käynyt Nilsiän kirkossa kuuntelemassa maineikkaan saarnamiehen ukko-Brofeltin saarnoja.

Sitä Helmi vaan ihmetteli, miten semmoinen ukko voi päättää, että värikkäät vaatteet olivat synti! Olihan se kamalaa käyttää aina vaan mustaa tai harmaata, kun maailma oli kuitenkin värejä täynnä!

– Isona minulla on kyllä aina jotain punaista päälläni, Helmi ilmoitti mummolle päättäväisesti.

3. Maailma sotien aikaan

Helmi oli saanut rippikoulun juuri käydyksi, kun talvisota puhkesi. Yhtäkkiä velipojille tuli kutsu rintamalle ja kaksi vanhinta viidestä veljestä joutui lähtemään maata puolustamaan. Jo joulukuussa tuli suruviesti: vanhin veli Toimi oli menettänyt henkensä.

Kirkossa siunaustilaisuudessa pappi puhui isänmaasta, sen kunniakkaista puolustajista ja kalleimman uhrin antamisesta isänmaan puolesta vihollisen uhatessa.

– Pappi valehtelloo! Helmi huusi kirkossa seisomaan nousten. Stina-mummo veti Helmin vihaisesti takaisin penkkiin.

– Nyt Helemi suu kiinni! mummo komensi.

Mutta totta se oli: pappi valehteli ja Helmi muiden mukana tiesi sen. Veli ei ollut kaatunut vihollisen luodista. Sotahulluuskohtauksen saanut alikersantti oli ryhtynyt ammuskelemaan omia omassa korsussa ja osunut Toimiinkin. Rintamalomalle hautajaisiin tullut Aarne-veli tiesi kertoa menehtymisen todellisen syyn.

Mummo ja Helmi kävivät kiivaat keskustelut siitä, saako pappi valehdella ja mikä on valehtelua. Lopputulos oli se, että Helmi menetti uskonsa ja luottamuksen pappeihin ja kirkkoon yleensäkin. Oli käsittämätöntä, että jotkut saavat valehdella virkansa ja uskonsa takia.

Helmin suru oli suunnaton, kun veljesjoukosta kaikkein läheisin, aina iloinen ja leikkisä Toimi oli pois. Viha sotaa ja sotaa ihannoivia kohtaan kasvoi koko ajan Helmin mielessä. Vaikka talvisota loppuikin, viha sotimista kohtaan jäi ja vaikutti Helmin tekemisiin koko loppuelämän.

Kuin lohdutukseksi veljen menetyksestä isä ja mummo ehdottivat kesän jälkeen Helmille modistin oppiin lähtemistä Kuopioon.

– Oot niin kätevä käsistäs. Mänet Hyttisen Hattuun oppiin ja asut setä Lassin luona, se on jo sovittu. Auttelet sitten täti Esteriä lasten hoijossa, isä kertoili.

Kuopiossa modistin oppilaana olo oli parasta, mitä Helmin elämässä oli tapahtunut. Se oli parempaa kuin 4H-kerho kylällä. Siellä Helmi oli käynyt mummon kanssa, mutta Kuopiossa hän sai liikkua yksinkin. Setä Lassi perheineen asui puutalokorttelissa keskustan tuntumassa lähellä Hyttisen Hattukauppaa, jonne Helmi kiiruhti aamuisin tyytyväisenä. Iltaisin oli kiva palata sedän luo, pujahtaa portista sisäpihalle ja pieniä serkkuja hoidellessa katsella kadun puolen ikkunoista elämänmenoa kaupungissa.

Ihaninta kuitenkin oli käydä kangaskaupoissa katselemassa värikkäitä kankaita ja suunnittelemassa, mitä niistä voisi tehdä! Erilaisten hattujen teon oppi nopeasti hyvässä opetuksessa ja pian Helmi sai jo omia luomuksiaan myyntiinkin. Koskaan aikaisemmin hänellä ei ollut ollut omaa rahaa ja ansiot olivat totisesti tarpeen! Joskus hän tuhlasi, kun pääsi torille Leena-serkun kanssa juomaan limonaatia tai syömään jäätelöä. Suru alkoi väistyä ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Sitten syttyi sota. Taas.

Isä komensi Helmin kotiin Nilsiään. Kuopiota pommitettiin jo talvisodassa ja pommitettaisiin varmasti jatkossakin. Aarne joutui taas rintamalle ja Pekka-veli myös. Helmiä nuoremmat, alun toisellakymmenellä olevat pikkuveljet Aatu ja Armas saivat sentään vielä jäädä kotiin.

Sota-aikaa Helmi ei mielellään muistellut. Koko ajan pelko vielä kahden veljen menettämisestä painoi mieltä valtavan työmäärän lisäksi. Elämä oli kaikin tavoin raskasta, hevosetkin oli viety sotaan. Pikkuveljet joutuivat tekemään töitä niidenkin edestä.

Pahinta oli kuitenkin se, ettei kotoa päästetty mihinkään. Kuopiossa Helmi oli jo tottunut liikkumaan itsenäisesti, mutta nyt hän joutui pyörimään tuvassa uskovaisen mummon, huolten painaman isän ja totisiksi käyneiden velipoikien kanssa. Entiset kujeet ja kuljailut olivat jääneet, kun veljet touhusivat pihapiirissä työnteossa ja milloin missäkin.

Isä kävi kylällä sekatavarakaupassa ja kuuli samalla uutiset sodan etenemisestä, toi sentään joskus mukanaan Savo Sanomat luettavaksi. Kuopiosta Nilsiän kautta Nurmekseen ajava postiauto pysähtyi kaupalla ja toi tuoreet lehdet mukanaan. Muuten kaikki tiedot maailman tapahtumista olivat isän tiedonvälityksen varassa.

Stina-mummo otti sunnuntaisin Helmin mukaansa kirkolle, mutta Helmi ei suostunut sanan kuuloon vaan pysyi ulkona kirkon mäellä vaihtamassa kuulumisia sukulaisten ja tuttavien kanssa. Nuoret miehet olivat kadonneet kirkolta kuten kylältäkin, jäljellä olivat vain vanhat miehet ja keskenkasvuiset pojat. Suruviestejä tuli rintamalta jatkuvasti ja sankarihautausmaa laajeni koko ajan, harvoin kellään oli mitään iloista kerrottavaa.

– Isä, antakee lupa käyvä kylällä! Saahan Aatu ja Armaskin kulukee siellä, vaikka ovat nuorempia, Helmi kärtti.

– Ee oo nuorten naisten asia juosta hulumottoo pitkin kyliä! Pojat on ihan eri juttu! isä oli tiukkana kylällä liikkumisesta.

Taas yksi asia lisää, mikä oli pojille sallittua mutta tytöille ei. Helmi halusi päästä haastelemaan muidenkin kuin kotiväen kanssa, tapaamaan ihmisiä ja kuulemaan itse, miten sota eteni ja miten sen aikana pystyi elämään.

Sitten Helmi keksi ratkaisun.

– Isä, saapiko rouvat käyvä kylällä itekseen?

– Saapihan ne. Rouvat on eri asia kun neitit.

– Sittenpä mänen naimissiin! Helmi ilmoitti.

Isää ja mummoa nauratti.

– No mäne sitte, jos jostain suluhasen löyvät!

Helmin ruskeat kiharat, vihreät silmät ja iloinen hymy olivat kyllä kiinnostaneet moniakin poikia ennen sotaa, mutta siitä oli jo kauan. Kirjeet kuitenkin kulkivat rintamallekin.

Niinpä keväällä 1944 kuulutettiin talollisen tytär Helmi ja alikersantti Väino avioliittoon. Heidät vihittiin Nilsiän kirkossa seuraavan rintamaloman aikana, kuten monet muutkin samana sunnuntaina vihille astelevat parit. Elämästä piti ottaa kaikki irti niin kauan kuin sitä vielä oli eikä turhaan miettiä tulevaa.

Juuri 20 vuotta täyttänyt Helmi-rouva oli varma, että Väino kaatuisi sodassa kuten Toimi-veli ja kaikki muutkin. Eniten hän pelkäsi, että rintamalla olevat veljet tuotaisiin arkuissa takaisin.

Elämä rouvana jatkui kotona kuten ennenkin, Helmi ei lähtenyt miniäksi Väinon kotitilalle. Ainoa muutos olosuhteissa oli, että hän sai käydä kylällä kaupassa ja lauantai-iltaisin Maamiesseuran talolla. Tanssiminen oli kielletty, mutta puhuminen ei. Stina-mummo käski rouvaa pitämään huivia päässään, mutta saihan sen pois kun mummon silmä vältti.

Kylällä käydessään Helmi tutustui myös ihmisiin, joiden mielestä suur-Suomea ei tule ja Saksa tulee häviämään sodan. Monia uusia ajatuksia tulvi mieleen, yhtenä niistä paljon puhuttu sosialismi. Aate kiinnosti Helmiä, kun siinä luvattiin oikeuksia myös naisille ja köyhille sekä työväestön aseman parantamista.

Eräänä syyskuisena päivänä Aatu-veli pyyhälsi kylältä päin hurjaa vauhtia polkupyörällä pihaan.

– Kuulkee kaikki, sota on loppu! Aatu huusi jo kaukaa tullessaan. – Kaupalla ratiossa kerrottiin!

Mummo purskahti itkuun, isä kääntyi pyyhkimään silmiään salaa. Aatu ja Armas heittivät riemuissaan kärrynpyöriä pitkin pihaa ja Helmi yhtyi iloon kyyneleitään pyyhkien. Mummo ja isä halasivat jo nauraen toisiaan. Helpotus oli valtava, Aarne ja Pekka tulisivat rintamalta ehjinä kotiin!

Ja Väinö.

Miesten kotiuttaminen rintamalta alkoi. Aviomiehen palaaminen sodasta elossa oli asia, jota Helmi ei ollut tullut ajatelleeksi, niin varma hän oli puolison kaatumisesta ja sotaleskeksi jäämisestään. Suurimmalle osalle naisista oli käynyt niin.

Ajatus tulevaisuudesta pientilan emäntänä kauhistutti. Helmi oli nähnyt miten ankaraa ja julmaa elämä pientiloilla oli, varsinkin kun lapsia syntyi joka vuosi ja jotenkin ne piti ruokkia ja vaatettaa. Jos jäivät henkiin. Häneltäkin oli ainoa sisko ja yksi veli kuolleet jo pieninä. Puute ja huoli olivat jatkuvasti läsnä, varsinkin nyt sodan jäljiltä kun kaikesta oli pula.

Helmi päätti lähteä.

Kaikessa hiljaisuudessa hän otti esille Kuopiosta ikuisuus sitten ostamansa pienen kapsäkin, pakkasi siihen vähät tavaransa ja hattujen teosta säästöön jääneet rahat. Varhain sumuisena syysaamuna Helmi käveli kylälle, nousi Nurmeksesta Kuopioon menevään postikkaaseen ja katosi.

4. Maailma kaukana kotoa

Leena selasi jälleen kerran Savon Sanomien sunnuntainumeron pikkuilmoituksia. Vihdoinkin sieltä löytyi pitkään odotettu viesti: ”Tukholmassa, kaikki hyvin. Helekki” .

Leena huokasi syvään helpotuksesta, serkku ilmoitti olinpaikastaan kuten he olivat sopineet. Helekki lähti syyskuun lopussa ja kohta olisi joulu, ensimmäinen rauhan joulu pitkien sotavuosien jälkeen. Lumi peitti ilmahyökkäysten runteleman Kuopion armolliseen valkoiseen vaippaansa, vain romahtaneiden savupiippujen jäänteet törröttivät edelleen mustina paikoista, joissa ennen oli ollut talot.

Tukholmassa satoi vettä. Helmi katseli vanhan, arvokkaan kerrostalon ikkunasta, miten alhaalla jalkakäytävillä kiirehtivät ihmiset yrittivät suojautua sateelta ja ohi kiitävien autojen aiheuttamilta vesiryöpyiltä. Värikkäiden reklaamien valot valaisivat kaupunkia katuvalojen lisäksi ja monissa ikkunoissa loistivat jo joulukynttilät. Näyteikkunat olivat täynnä tavaraa ja ihmisillä näytti olevan varaa ostaa niitä.

Helmi oli luvannut herrasväelle valmistaa heille suomalaisen joulun. Professori perheineen oli lähtenyt sotaa pakoon Tukholmaan, jonka yliopistossa oli ollut kasvatustieteiden professuuri auki.

Perhe kaipasi suomalaisia ruokia ja niitä Helmi osasi valmistaa, kiitos Stina-mummolta saadun opastuksen. Hän myös hoiti lapsia, ompeli kaksivuotiaalle tytölle ja nelivuotiaalle pojalle vaatteita ja kolmatta lastaan odottavalle rouvalle leninkejä. Ja valmisti tietysti tyylikkäät hatut rouvalle. Ensimmäisestä tilistään Helmi osti pienestä kivijalkaputiikista puisen hattutukin, joka kulki hänen mukanaan koko loppuelämän.

Koskaan aikaisemmin hänellä ei ollut ollut omaa huonetta. Keittiön takana oli pieni palvelijanhuone, johon oli oma sisäänkäynti kapeasta porrashuoneesta sisäpihan puolelta. Huoneistossa oli myös nykyaikainen keittiö, sisävessa ja kylpyhuone ammeineen.

Professorin perheen elämää seuratessaan Helmin käsitys koulutuksen tärkeydestä vahvistui. Voi kunpa hänkin joskus pääsisi opiskelemaan! Yliopisto oli kaukainen haave, sinne ei varattomilla ollut mitään asiaa. Olisi pitänyt syntyä rikkaaseen sukuun kaupunkiin eikä köyhään taloon maalle. Rouva oli syntyisin varakkaasta suvusta, mutta ei ollut käynyt kuin tyttölyseon, mikä ihmetytti Helmiä suuresti. Varmasti olisi ollut varaa jatkaa pitemmällekin.

Tukholmassakin näkyi olevan sen loistokkuudesta ja vauraudesta huolimatta myös köyhää kansaa. Helmi näki kaupungilla liikkuessaan kerjäläisiäkin, eikä Ruotsissa ollut edes sodittu. Ulkoiluttaessaan herrasväen lapsia puistossa hän huomasi siellä myös muita lapsia vaateresuissaan nälkiintyneen näköisinä. Mistä he tulivat? Missä he viettivät yönsä? Miten

vähempiosaisia voisi auttaa? Helmi mietiskeli jälleen kuten oli pohtinut jo kotona Nilsiässä.

Joskus professori kutsui vieraita kotiinsa, ja silloin Helmi pääsi rouvan opastuksella kattamaan salin pöydän hienosti monilla veitsillä ja haarukoilla sekä tarjoilemaan herrasväelle. Pöytäkeskustelut käytiin ruotsiksi, joskus myös suomeksi, mutta aina sivistyneesti hillityllä äänellä ja kohteliaasti käyttäytyen.

Ympäristössä käytetyn ja lapsille luettujen satukirjojen ansiosta ruotsin kieli tarttui kuin itsestään ja vahva savon murre väistyi. Svenska Dagbladetin luku sujui helposti myös ulkomaan uutisten osalta. Joskus siinä oli kiinnostavia uutisia Suomestakin. Helmi jutteli kotimaan kuulumisista leikkipuistossa tapaamiensa toisten suomalaisten piikatyttöjen kanssa, mutta muita tuttavuuksia ei Tukholmassa syntynyt. Helmi pysytteli vapaa-aikana huoneessaan kirjat seuranaan.

Huomatessaan piikatytön kiinnostuksen lukemiseen professori antoi Helmin lainata kirjoja, joita hänellä oli työhuoneessa sadoittain. Kiinnostavimpia olivat sosiaalipolitiikkaa ja yhteiskuntatieteitä käsittelevät kirjat, jotka Helmi luki ahmien. Joidenkin sanojen tai ilmausten merkitystä hänen piti kysyä professorilta, joka välillä innostui melkeinpä luennoimaan kiinnostuneelle kuulijalleen.

Tukholmassa oli vierähtänyt yli kaksi vuotta, kun professori kutsui Helmin työhuoneeseensa.

– Helmi, olemme rouvan kanssa päättäneet palata Jyväskylään, Suomessa alkaa olla jo vakiintuneet olot. Gustaf täyttää kohta seitsemän ja haluamme hänet suomalaiseen kouluun. Olisiko Helmi halukas lähtemään sinne mukanamme?

6. Helmin maailma mullistuu

– Tullaan Pieksämäkkeen, juna Tampereen suuntaan lähtee raiteelta kaks! Hyvvee matkoo!

Helmi havahtui muistoistaan konduktöörin ääneen. Hän otti kapsäkin ylähyllyltä, käsilaukun käteensä ja vaihtoi Hämeenlinnaan menevään junaan.

Pieksämäen pysähdyksen jälkeen seuraavana olisi Jyväskylä; kaupunki, jossa Helmin maailma oli mullistunut ja saanut kokonaan uuden suunnan.

Elämä Jyväskylässä asettui muuttotohinoiden jälkeen samoihin tuttuihin uomiinsa kuin Tukholmassakin. Helmi arvosti professoria ja rouvaa suuresti ja oli tyytyväinen työpaikkaansa, mutta alkoi pian miettiä, miten voisi kouluttautua ja hankkia oikean ammatin. Hän ei aikonut olla piikana koko loppuelämäänsä. Herrasväen lapsetkin kasvoivat koko ajan eivätkä kohta enää tarvitsisi hoitajaa. Kenenkään miehen elätettäväksi jääminen ei tullut kuuloonkaan, voidakseen olla itsenäinen ja tasa-arvoinen naisen tuli itse ansaita leipänsä.

Helmi käytti kaiken vapaa-aikansa opiskelumahdollisuuksien selvittelyyn, Jyväskylähän tunnettiin koulukaupunkina. Kaikki selvitykset tyssäsivät kuitenkin siihen, ettei hänellä ollut varaa lukukausimaksuihin ja muihin kuluihin. Modistin töilläkään ei ansaitsisi tarpeeksi vaikka tekisi hattuja vuorokaudet ympäriinsä, kun naisilla ei enää sodan jäljiltä ollut varaa ostaa niitä.

Ratkaisu löytyi yllättävältä taholta.

– Onko Helmi koskaan kuullut Hämeenlinnassa toimivasta Sirola-opistosta? professori kysäisi kerran heidän keskustellessaan opiskelusta yleensäkin ja Helmin opiskeluhaluista.

– Se on kansankorkeakoulu, jossa on mahdollisuus suorittaa keskikoulu tenttimällä ja opiskella muutakin. Tosin se on voimakkaasti aatteellinen sisäoppilaitos, mutta se on maksuton. Helmihän voisi alkaa selvitellä sinne hakeutumista.

Helmi alkoi selvittää, miten pääsisi hakemaan Sirola-opistoon. Yliopiston kirjaston lukusali osoittautui jälleen kerran verrattomaksi aarreaitaksi tietojen hankinnassa. Opiston pääsyvaatimuksissa mainittua aikaisempaa poliittista kokemusta hänellä ei ollut, joten hän liittyi Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton jäseneksi ja alkoi aktiivisesti toimia siinä lisäpisteitä saadakseen. Nuorisoliiton periaatteet tasa-arvosta, demokratiasta, vapauden ja rauhan turvaamisesta sopivat hyvin hänen ajatusmaailmaansa. Sieltä Helmi löysi myös ystäväpiirin, jollaista hän oli kaivannut yksinäisten Tukholmassa vietettyjen vuosien aikana. Punaisia vaatteita sai ja pitikin käyttää. Illanvietot toverien kanssa kuluivat musisoinnin ja työväenlaulujen opettelun merkeissä ilman sen vakavampaa aatteellista sisältöä.

Helmi sopi herrasväen kanssa jatkavansa töitä heidän palveluksessaan siihen saakka, kunnes pääsisi opiskelemaan. Heitä ei häirinnyt Helmin kuuluminen poliittiseen liikkeeseen, ainoastaan kansallissosialismi oli aate, jota he eivät hyväksyneet.

Keväällä 1949 Sirola-opistosta tuli ilmoitus, että Helmi on hyväksytty syksyllä alkavaan koulutusohjelmaan opiskelijaksi. Virkatodistus tuli toimittaa opiskelupaikkaa vastaanotettaessa.

Helmi suunnisti Jyväskylän kirkkoherranvirastoon virkatodistusta hakemaan, mutta koska hän oli edelleen kirjoilla Nilsiässä, se piti tilata sieltä. Ystävällinen virkailija ilmoitti tilaavansa ja toimittavansa sen Helmille kirjattuna kirjeenä postissa.

Kun kirjattu kirje saapui, se yllätti Helmin täydellisesti.

Virkatodistuksessa ilmoitettiin lyhyesti, että Nilsiässä 1944 solmittu avioliitto oli julistettu mitättömäksi toteen näyttämättömänä kahden vuoden sisällä sen solmimisesta.

Vihdoin Helmi uskalsi lähteä käymään kotonaan lähes viiden poissaolovuoden jälkeen. Enää hänen ei tarvitsisi ilmoitella salaa elämästään Leenalle ja velipojille Savon Sanomien pikkuilmoitusten välityksellä.

7. Maailma opiskelijana

– Seuravaksi Hämeenlinna! vaunun ovelta kuului konduktöörin kuulutus.

Helmi otti kapsäkin jälleen alas verkkohyllyltä, käsilaukun käteensä ja lähti junasta kohti punatiilistä asemarakennusta etsimään Sirola-opistolle vievää linja-autoa. Hieman jännitti, mutta vihdoinkin hän pääsi tekemään sitä, mistä oli haaveillut jo monta vuotta: opiskelemaan.

Helmin opintosuunnitelmaan kuului keskikoulun oppimäärän suoritus yhteiskuntatieteiden lisäksi. Kielistä Helmi valitsi jo ennestään tutun ruotsin, saksaa ja venäjää hän ei katsonut tarpeellisiksi. Yllätyksekseen hän huomasi pitävänsä myös matematiikasta, sen selkeydestä ja loogisuudesta. Aikaisemmin ei vain ollut milloinkaan mahdollisuutta opiskella sitä yhteen- ja vähennyslaskuja pitemmälle.

Opiston kirjastosta tuli Helmin lempipaikka. Se oli kaunis, tilava huone, jonka seinustoilla pitkät kirjarivit lasiovien takana houkuttelivat tutkimaan sisältöään. Osa kirjoista oli Helmille ennestään tuttuja professorin kirjastosta; seikka mikä helpotti huomattavasti yhteiskunnallisten aineiden tenttimistä.

Sirola-opisto oli sisäoppilaitos keskellä maaseutua ja omavarainen lähes kaikessa, kaupungista ei tarvinnut juuri mitään. Silloin tällöin Helmi käväisi huonetoverinsa Ainon kanssa linja-autolla Hämeenlinnassa ostamassa neulelankoja Wetterhoffin käsityökaupasta ja poikkeamassa jossain sen monista kahviloista.

Helmi ja Aino jakoivat entisen pienen palvelijanhuoneen toisen kerroksen käytävän varrelta. Ikkunasta oli upeat näkymät Vanajavedelle ja kartanon puistoon.

Aino oli lähtöisin Tampereelta ja aikoi toimittajaksi. Hänen tavoitteenaan oli hakeutua Tampereen Yliopistoon vielä tulevaisuudessa.

Aino kertoi Helmille karmeita tarinoita Tampereelta sisällissodan ajoilta. Ainon isä oli taistellut punaisten puolella, mutta välttynyt teloitukselta tekeytymällä kuolleeksi ruumiskasaan.

– Punaisia teloitettiin rautatieasemalla seinää vasten ampumalla ja ruumiita oli hirveet röykkiöt. Murha-Kusti käski ampumaan, vaikka ensin valehteli ettei valkoiset ammu vankejaan! Aino selosti tapahtumia vauhdikkaasti.

– Mikä Murha-Kusti? Helmi ihmetteli.

– No Mannerheimi nääs!

Helmin kotiseudulla Savossa ei ollut torppareita eikä kartanoita, teollisuuttakin hyvin vähän joten veljessodan kauhut ja myllerrykset eivät olleet yltäneet sinne asti. Toisaalta Helmi ei ollut syntynytkään vielä silloin, joten hänen tietonsa punaisten ja valkoisten vihanpidosta olivat olemattomat. Ainon kertomukset Tampereella käydyistä taisteluista ja vankileireistä järkyttivät häntä syvästi ja vahvistivat käsitystä rauhan puolustamisen tärkeydestä.

Opiskelijat olivat Ainon tavoin lähes kaikki lähtöisin varattomista työläiskodeista kaupungeista, osa myös torppareiden jälkeläisiä maaseudulta. Heitä yhdisti voimakas halu kehittää itsensä lisäksi ympäröivää yhteiskuntaa tasa-arvoisempaan ja demokraattisempaan suuntaan. Jotkut tosin eivät ottaneet poliittisesti kantaa juuri mihinkään, heillä oli muut tavoitteet opiskelussaan.

Oppilaskunta järjesti omia, ohjelmallisia iltamia tansseineen, joskus naamiaisetkin. Hoikka ja urheilullinen, välitön savolaisneito oli kysyttyä seuraa niin sulkapallokentälle kuin tanssilavoillekin, mutta Helmi piti suhteet toveritasolla. Joukossa ei ollut yhtään miestä, jonka seura olisi kiinnostanut muita enemmän.

Helmi sai stipendin opintomatkalle Itä-Berliiniin. Matka junalla Saksaan isossa toveriseurueessa oli ainutlaatuisuudessaan ikimuistoinen. Ystävyyssuhteita syntyi myös saksalaisten kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Helmin ja Ainon koko elämän kestänyt ystävyys sinetöityi sillä matkalla ja vahvistui vuosien mittaan, vaikka elämä veikin heitä eri suuntiin.

Kolmennen opiskeluvuoden lopulla Helmiltä tiedusteltiin, olisiko hän halukas vastaanottamaan SKDL:n Kainuun piirin toimistonhoitajan paikan Kajaanissa. Tosin se edellyttäisi liittymistä puolueen jäseneksi, mutta ainakin olisi työpaikka.

Helmi ilmoitti ottavansa paikan vastaan, mutta vasta syksyllä, kun kotitilalla olisi heinä- ja elonkorjuutyöt tehty. Helmi oli ollut kotona Rantasänkimäessä aina kesäisin, sehän oli viljanviljelystilan kiireisin aika.

Syyskuussa hän pakkasi jälleen pienen, paljon nähneen kapsäkkinsä ja suuntasi tällä kertaa pohjoiseen menevään junaan.

Helmi huomasi miehen heti, kun tämä astui vaunuun Kuopiossa. Siistiin tummaan pukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon pukeutunut vaaleahiuksinen mies tarkasteli paikkalippua kädessään, toisessa oli ruskea nahkasalkku ja käsivarrella popliinitakki. Mies asteli suoraan Helmin penkkiä kohti ja nyökkäsi kuin ohimennen tervehdykseksi. Mies nosti salkun verkkohyllylle, asetti harmaan huopahatunsa sen viereen ja takin koukkuun, ennen kuin istuutui Helmiä vastapäätä.

Helmi oli katselevinaan ikkunasta ulos, vaikka pitikin ripsiensä alta tarkasti silmällä miehen liikkeitä. Mies näytti pohtivan jotain keskittyneesti, kunnes hänen sininen katseensa vihdoin kohtasi Helmin silmät.

– Anteeksi, mutta matkustaakohan neiti samassa junassa? mies kysäisi hymynkare suupielessään.

8. Perheen maailma

He kävelivät auringonpaisteessa pitkin pölyävää hiekkatietä linja-autopysäkiltä kohti Rantasänkimäkeä. He olivat päättäneet kävellä koko matkan, Helmillä oli niin paljon näytettäväää ja kerrottavaa Anterolle matkan varrella, kun he lähestyivät Helmin kotitilaa ensimmäistä kertaa yhdessä.

Junassa Helmi oli häkeltynyt miehen kysymyksestä ja hetken kävi mielessä, että onkohan se ihan järjissään. Antero tunnusti myöhemmin miettineensä pitkään, miten avaisi keskustelun vastapäätä istuvan viehättävän, punamekkoisen naisen kanssa.

Matkan varrella Antero kertoi opiskelevansa rakennusmestariksi Kuopion teknillisessä koulussa ja olevansa menossa käymään kotonaan Kajaanissa. Kuopiossa oli kortteeri, mutta Kajaanissa olivat vanhemmat ja muut sukulaiset. Sormuksen puuttumisen Helmi oli kyllä pannut heti merkille.

Jutellessa tuli esille, että kumpikin oli menettänyt veljen sodassa. Anteron veli Niilo oli kaatunut rintamalla jatkosodan viime hetkillä. Pari vuotta Helmia nuorempi Antero oli heti keskikoulun jälkeen kuusitoistavuotiaana kutsuttu Kainuun sotilaspiirin esikuntaan lähetiksi. Antero palveli sodan päättymiseen asti esikuntalähettinä ja -kirjurina Kajaanissa.

He tapailivat talven mittaan Anteron ollessa viikonloppuina ja loma-aikoina Kajaanissa. Helmi oli tyytyväinen päätöksestään lähteä sinne asti töihin. Vihdoinkin hän oli tavannut miehen, joka kiinnosti muutenkin kuin kaverina.

Kotipihaa kehystävät juhannusruusut kukkivat valkoisina ja tuoksuvina, riippakoivut keinuttivat oksiaan kesätuulessa. Huomenna olisi juhannusaatto.

Saunan portailla istui pieni tyttö potalla.

– Hyvvee päevee! tyttö tervehti tulijoita iloisesti. – Tulijako työ tuntemaan sitä Aesomäen Einoo? Sitä joka tulj hurjaks ja vietiin Harjamäkkeen. Siellä sille annettiin niin paljo sähköö, että se kuolj, tyttö jatkoi keskustelusävyyn.

– Mittee se tyttö tuas hupajaa! Aune syöksyi nappamaan tyttärensä potalta, ennen kuin tulisi lisää paljastuksia.

– Samanlainen on ku tätisä pienenä. Hyvä laps tulloo puolet kummiisa, isä Antti sanoi tullessaan pihakeinusta paiskaamaan kättä vävyehdokkaan kanssa.

Tyttö oli Helmin kolmevuotias veljentytär Hannele. Samana kesänä kun Stina-mummon 88 vuotta kestänyt maallinen vaellus päättyi ja mummo pääsi viimein Herransa luo, syntyi Hannele.

– Sillä tytöllä ei oo kieli kummastakaan päästä kiinni, Antero ihasteli myöhemmin.

Helmiä oli aluksi jännittänyt, miten isä ja kotitalolle juhannuksen viettoon kokoontuneet, jäljellä olevat neljä veljeä suhtautuisivat kaupunkilaispoikaan ja herrantekeleeseen. Lupsakkaana seuramiehenä Antero solahti sujuvasti joukkoon ja Helekin sulhanen tuntui olevan ihan kunnon mies. Isä tiesi tyttärensä määrätietoisuuden myös puolison valinnassa ja hyväksyi sen.

Heidät vihittiin hiljaisesti maistraatissa syksyllä, ja seuraavana juhannuksena syntyi esikoispoika.

Helmi oli juuri täyttänyt kolmekymmentä, ja ehti tehdä lisäksi vielä kaksi tyttöä ja kaksi poikaa ennen neljääkymmentä ikävuottaan.

Anteron ikävä puoli valkeni Helmille vasta avioliiton myötä. Antero ei hallinnut alkoholin käyttöään, viina vei miestä aika ajoin voimakkaastikin. Helmin kotona ei ollut käytetty alkoholia. Isällä oli tosin puteli tuvan isännänkaapissa, mutta sille oli harvoin tarvetta. Velipojat olivat muutenkin puheliaita ja seurallisia, heille eivät väkevät maistuneet. Kukaan ei koskaan ollut ollut juovuksissa ainakaan Helekin nähden.

Helmi ei oikein tiennyt, mitä tehdä tämän ongelman kanssa. Hänelle itselleen tuli jo tilkasta viiniä niin paha migreenikohtaus, että jätti tarjotut juomat aina väliin. Anterolla oli kallein mahdollinen tapa ryypiskellä, kun hän meni ravintoloihin juomaan kavereiden kanssa ja tuli rahattomana takaisin. Kotona hän seuran puuttuessa ei juurikaan juonut.

Pääministeri Urho Kekkonen oli järjestänyt Kulkulaitosten ja yleisten teiden ministeriölle rahoituksen maanteiden tekoon Kainuuseen. Rakennusmestariksi valmistunut Antero lähti TVH:n palvelukseen tekemään kekkosteitä ja Helmi oli lasten kanssa kotona. Apuna lastenhoidossa olivat leskirouvat, Anteron äiti Heta-mummo ja mummon sisko Leena-täti. Helmiä huvitti leskirouvien uskonnollisuus kirkossa käynteineen. Molemmat olivat lestadiolaisia, mutta vain silloin kun se heille sopi.

Antero tuli lauantaisin kotiin ja lähti taas sunnuntai-iltana savottaan tiettömille taipaleille.

– Äiti, kuka se mies on joka aina viikonloppuna tulee meitä pieksämään? Antero vitsaili lasten kyselleen niihin aikoihin äidiltään.

Perhe asui erilaisissa hellahuoneissa puutalokaupungissa, kunnes 60-luvun alussa pääsi muuttamaan kerrostalokaksioon lähelle keskustaa. Lapsia oli silloin neljä, ja viides syntyi kaksioon vanhimman ollessa jo kansakoulussa. Olohuoneen nurkkaan ilmestyneessä televisiossa näytettiin, miten yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy ammuttiin Dallasissa avoautoonsa.

Kun samassa talossa vapautui kolmio, seitsenhenkiseksi kasvanut perhe pääsi muuttamaan siihen. Haaveissa oli oma talo, jossa olisi enemmän tilaa lasten kasvaessa.

Helmi sai töitä asuintalon alakerran laitospesulasta ompelijana. Paikalliset hotellit ja ravintolat pesettivät pyykkinsä siellä, ja ompelijan tehtävänä oli korjata tai paikata repeytyneet tai reikäiset liinavaatteet. Työpiste oli pesulan konttorissa ikkunan alla ja käytössä sähkötoiminen ompelukone. Viereisellä seinällä roikkui paksulle pahville painetut ohjeet ja kuvat, miten minkäkinlainen vaurio kankaassa korjataan. Helmin töissä ollessa olivat isommat lapset lastentarhassa viereisessä korttelissa ja pienempiä hoiti mummo.

Antero vaihtoi työpaikkaa ja aloitti työt Kajaanin kaupungin rakennustoimiston palveluksessa. Elämänmuutos oli iso, kun myös perheen isä alkoi olla viikolla iltaisin kotona. Lapsetkin alkoivat olla jo kouluikäisiä, joten Helmille jäi enemmän aikaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Lasten kouluasiat huolettivat Helmiä jatkuvasti. Kohta olisi edessä lasten oppikouluun lähtö ja rahaa tulisi menemään aina vaan enemmän. Eikä sitä nytkään liikoja ollut.

9. Polittiikan maailma

Eduskunnassa oli laadittu aloite yhtenäiskoulujärjestelmään perustuvaan peruskoulujärjestelmään siirtymisesta ja Helmistä tuli sen voimakas puolestapuhuja. Hän palasi puolueen toimintaan ja sai sieltä taustatukea järjestäessään puhe- ja tiedotustilaisuuksia peruskouluun siirtymisen puolesta. Sirola-opistossa saatu dialektiikan opetus tuli nyt hyötykäyttöön. Hänen puheensa olivat selkeitä ja perusteltuja ja kynä terävä, kun hän kirjoitti aiheesta lehtiin. Helmin nimi ja hoikka, ryhdikäs hahmo tulivat tutuiksi kaupunkilaisille.

Peruskoulut tulivat, Kajaaniin toisessa vaiheessa 1973 syksyllä, joten Helmin kaksi nuorinta ehti siihen. Hän suoritti itsekin peruskoulun oppimäärän iltakoulussa 1978.

Helmin tie luottamustehtävissä alkoi, kun hänet valittiin tyttölyseon vanhempainneuvostoon 1964. Sen jälkeen hän toimi vielä viiden eri koulun vanhempain- tai kouluneuvostossa kahdentoista vuoden ajan. Lisäksi Helmi toimi sosiaalilautakunnassa, kotitalouslautakunnassa ja oli Kotiaputoimiston neuvottelukunnan jäsen, kaikissa useita vuosia. Myös kunnallisvaalien ja kansanedustajain vaalien vaalitoimikunnat tulivat tutuiksi neljissä eri vaaleissa.

Puolisoa ei politiikka kiinnostanut, Antero viihtyi paremmin urheilun parissa. Innokkaana penkkiurheilijana hän kirjoitti paikallisiin lehtiin selostuksia kilpailuista ja otteluista. Hän oli myös urheiluseura Kajaanin Kuohun pitkäaikainen sihteeri.

– Jokainen, joka ottaa politiikan, uskonnon tai urheilun tosissaan, on tavalla tai toisella tärähtänyt! Antero tuumi ja jatkoi toimintaansa jossain tehtävissä niiden kaikkien parissa.

Yksi haave toteutui, kun aravalainalla ja hartiapankilla nousi oma talo Lehtikankaalle, parin kilometrin päähän torilta. Seuraavana kesänä perheen jälleen käydessä sukuloimassa Savossa Helmi toi pistoikkaita vanhan kotipihan juhannusruusuista myös uuden talon pihaa reunustamaan. Perheen talous oli tiukilla, kun talon lainat tulivat maksettaviksi seitsenhenkisen perheen elättämisen lisäksi.

Helmi oli asettunut ehdolle kunnallisvaaleissa 1972 SKDL:n riveissä ja tullut valituksi huomattavalla äänimäärällä. Seuraavat kaksitoista vuotta hän vaikutti kaupunginvaltuustossa, oli välillä kaupunginhallituksessakin ja koko ajan sosiaalilautakunnassa. Kaupunginhallituksen edustajana hän toimi lukuisissa johtokunnissa ja lautakunnissa, myös valtakunnallisissa vaalilautakunnissa.

Kannattajien parissa häntä kutsuttiin Kajaanin Hertta Kuusiseksi ja vastustajien kesken nimellä Punainen Vaate. Helmiä miellyttivät molemmat nimitykset.

Terveyskeskuslaki oli tulossa vanhan kunnanlääkärijärjestelmän tilalle, ja se oli seuraava Helmin aktiivisen toiminnan kohde. Hän liittyi Sosialistiseen Terveysrintamaan ja tutustui siellä samoin ajatteleviin ihmisiin ympäri Suomea. Yksi heistä oli kirjailija Saara Finni, jota Helmi avusti toimittamalla aineistoja tämän Rahat vai henki- kirjaan, jossa hänet mainitaan useaan kertaan Kajaanin kaupunginhallituksen jäsenenä. Häntä haastateltiin myös television uutislähetyksessä kirjaan toimitetusta aineistosta. Kun kansanterveyslaki terveyskeskuksineen viimein tuli voimaan, Helmi tunsi omalta osaltaan onnistuneensa yhteisessä tavoitteessa kansalaisten tasa-arvoisessa hoidossa.

10. Työelämän maailma

Helmi sai paikan Kajaanin kaupungin sosiaalitoimistossa virkaa tekevänä toimistovirkailijana. Sen jälkeen hän teki useita viransijaisuuksia sosiaalitarkkaajana mm. Kajaanin maalaiskunnassa ja Sotkamon kunnassa. Loppututkinnon puuttuessa hän ei ollut muodollisesti pätevä eikä voinut hakea vakinaista virkaa, mikä harmitti häntä vietävästi.

Helmi toimi myös raastuvanoikeuden määräämänä holhoojana sekä oikeusministeriön määräämänä valvojana ehdonalaiseen tuomituille nuorille. Eräälle holhottavalleen hän haki ennakkopäätöksen Korkeimmasta oikeudesta, koska koki holhottiaan kohdellun väärin alemmissa oikeusasteissa. Erityisen tyytyväinen hän oli Korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta, jossa todettiin, että mikä ei ole oikeus ja kohtuus ei voi olla laki.

Yhtäkkia kolme vanhinta lasta lähti samana syksynä opiskelemaan Kokkolaan, Kuopioon ja Jyväskylään. Kotiin jäi vain kaksi nuorinta, jotka kävivät vielä peruskoulua ja lukiota.

Tyhjän pesän syndrooma iski Anteroon pahemmin kuin Helmiin. Kotoa katosi kuulijakunta, mikä oli Anterolle ollut aina niin tärkeä. Uusi kuulijakunta löytyi seurakunnasta, ja Antero valittiin kirkkovaltuustoon. Toinen seurakunta löytyi lähiöpubista.

Puhelin soi eräänä iltana, kun Helmi sattui olemaan yksin kotona.

– Aino täältä Mansesta nääs, moro! vanhan ystävän iloinen ääni kuului puhelimesta. – Nyt mulla on kuule sulle Helekki hyviä uutisia!

– No mitähän nyt? Helmi odotti uteliaana.

– Tampereen Yliopistossa aloittaa aikuiskoulutuslinja, johon ei vaadita ylioppilastutkintoa vaan käytännön kokemusta! Sinä haet sinne! Syksyllä aloitat, asut tässä mun luona! Taistokin kuoli jo, joten tilaa on vanhalle kämppikselle, Ainon käheä tupakoitsijan nauru kuului puhelimesta.

– Lähetä minulle postissa heti kaikki tiedot siitä hakemusta varten, niin iliman muuta haen! Nyt voin hyvin aloittaa, kun lapsetkin lähtivät opiskelemaan!

Niin Helmistä tuli jälleen opiskelijatyttö. Vihdoin yli viisikymppisenä hän pääsi yliopistoon, kuten oli haaveillut jo yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Kaksi opiskelutalveaan Helmi asusteli lähiopetusjaksot Ainon luona Tammelassa lähellä yliopistoa. Aino oli hiljattain jäänyt eläkkeelle toimittajan tehtävistä, mutta teki edelleen töitä artikkelitoimittajana työryhmässä Tampereella. Avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, joten tilaa hyyryläiselle oli ja Helekin seura tervetullutta.

Samana keväänä kun täytti viisikymmentäkuusi, Helmi suoritti sosiaalihuoltajan tutkinnon Tampereen Yliopistossa ja sai sosionomin arvon. Vielä sen jälkeen hän suoritti kesäyliopistossa approbaturin psykologiassa.

– Miten sinä yliopistotutkinnon kahdessa vuodessa suoritit? opiskelijatyttäret kyselivät.

– Kun ei tarvinnut enää istuskella iltakausia maailmaa parantamassa kaljatuopin ääressä kuten nuorempien! Helmi veisteli. – Olin sitä paitsi suorittanut jo monta approa ja puolet luennoitsijoistakin oli ennestään tuttuja kavereita. Ja opiskelu on niin mukavaa!

Sosionomiksi valmistuttuaan Helmi sai töitä Tilastokeskuksessa tilastonlaatijana, mutta hakeutui sieltä sosiaalitarkkaajaksi Ristijärvelle. Tilastojen laatiminen ei ihmisläheiselle luonteelle ollut niin antoisaa kuin toimiminen heidän parissaan.

Kun Kajaanin terveyskeskuksessa avattiin uusi sosiaalihoitajan virka hakuun, Helmi haki sitä ja sai viran. Siinä työssä hän viihtyi eläkeikään asti ja vielä kaksi vuotta sen jälkeenkin, jonka jälkeen teki vielä keikkaa pari vuotta uuden sosiaalihoitajan täydentäessä opintojaan. Vasta 67-vuotiaana hän päätti keskittyä muuhun kuin työntekoon. Lapsenlapsia oli kertynyt jo puoli tusinaa, ja Helmi nautti suuresti mummon roolistaan. Reumayhdistyksen puheenjohtajuus ja Lehtikankaan asukasyhdistyksen sihteerin tehtävät veivät nekin oman aikansa. Politiikan hän jätti nuorempien hoidettavaksi, hän oli oman osansa tehnyt.

Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, Antero liittyi AA-kerhoon ja vietti loppuelämänsä raittiina miehenä. Hän tiesi, että lapset eivät hyväksyisi juopunutta ukkia omien lastensa lähelle. AA-kerhosta löytyi myös uusi kuulijakunta Anteron tarinoille. Kun eläkkeelle lähtö koitti, Antero lähti ja jätti Kajaanin ja Helmin. Avioerohakemus tuli postissa Helmille allekirjoitettavaksi.

Helmi oli järkyttynyt. Olivathan he vieraantuneet vuosien mittaan ja toistuvat riidat olivat repiviä. Kummallakin oli omat menonsa ja kiinnostuksen kohteet, mutta että Antero koki pois lähtemisen ainoana ratkaisuna oli yllättävä isku. Myöhemmin tuli kirje, jossa Antero ilmoitti jättävänsä talon ja tavarat Helmille, itse hän ei halunnut mitään entisestä elämästään. Yhteystietojaan Antero ei jättänyt. Helmi tiesi vaan, että entinen puoliso oli hengissä ja terveenä.

Lapset asuivat kaikki jo muualla, joten Helmi jäi yksin omaan taloonsa. Sieltä hän ei koskaan muuttanut pois. Helmi ja Antero pitivät molemmat tahoiltaan yhteyttä lapsiin ja lastenlapsiin, mutta he eivät tavanneet toisiaan enää koskaan.

11. Eläkeläisen maailma

Helmi oli mennyt mukaan Kajaanin Reumayhdistyksen toimintaan, kun hänellä todettiin reuma hänen ollessaan vielä työelämässä. Pikkusormen nivel oli tulehtunut ja vääntynyt, mutta jostain syystä reuma pysähtyi siihen.

Helmin toiminta Reumayhdistyksessä ei pysähtynyt siihen. Hänen nähdäkseen yhdistyksen toiminta oli ollut retuperällä, ja hän keskittyi ohjaamaan sen toimintaa niin, että se aidosti palvelisi jäsenistöään. Kun Helmi valittiin puheenjohtajaksi, Reumayhdistys perusti Tutun Tuvan, joka toimii Kajaanissa edelleen tuki- ja liikuntaelinsairauden kokoontumis- ja myymäläpaikkana. Reumayhdistyksen puheenjohtajan tehtäviä Helmi hoiti koko loppuelämänsä ajan.

Helmin 75-vuotispäivän lähestyessä lapset ja lapsenlapset laativat ovelan suunnitelman, jolla Helmi saatiin houkuteltua Etelä-Suomeen. Juhlapäivän pukukoodina oli punainen puku ja ansiomerkit. Helmi ripusti punaisen jakkunsa rintapieleen Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin kultaristein, jonka hän sai eläkkeelle jäädessään. Ihmeissään hän astui autoon vävynsä kyytiin.

Juoni paljastui, kun auto kääntyi Vanajanlinnatielle ja entisen Sirola-opiston tutut rakennukset tulivat näkyviin. Opiston toiminta oli lakannut jo vuosia sitten, kiinteistöt myyty ja kartanosta oli tullut hotelli Vanajanlinna.

Lähes viidenkymmenen vuoden jälkeen Helmi kierteli tutuissa paikoissa ja kertoili pesueelleen, millaista siellä silloin oli ollut. Sulkapallokenttä oli entisellä paikallaan, mutta laituri, jolla tansseja pidettiin oli poissa. Yläkerran käytävältä löytyi Helmin ja Ainon aikoinaan jakama huone melkein entisellään, vain tekstiilit oli uusittu. Miltei ennallaan olevassa kirjastossa hän kierteli pitkään tutkimassa hyllyjä ja niillä olevia kirjoja. Viimein hän avasi yhden lasiovista, otti hyllystä vanhan, kellastuneen kurssijulkaisun ja löysi sieltä oman valokuvansa henkilötietoineen. Helmi selasi matrikkelia vielä hetken, hymähti muistoilleen ja laittoi kirjan takaisin kaappiin.

– Jaa-a, jokohan se luvattu lounas olisi katettu ruokasaliin? hän kysäisi hymyillen.

Vanhan ruokasalin pitkä pöytä täyttyi iloisesti hälisevistä lapsenlapsista ja aikuisista. Helmin yllätykseksi paikalle tuli myös kummityttö Hannele.

– Sattu niin somasti Wetterhoffin nypläyskurssi yhtä aekoo, kertoi käsityönopettajaksi valmistunut Hannele, jolle oli ilmoitettu synttäreistä etukäteen.

– Miten työ Hämmeenlinnaan nämä pijot järjestittä? hän halusi tietää.

– Täytyy vähän pitää silmällä, ettei mummi karkaa taas jonnekin muualle kuten seitsenkymppistensä jälkeen. Silloin mummi lähti Leville laskettelemaan.

– No kun en ollut koskaan ollut laskettelemassa ja entiset naapurit pyysivät mukaansa, Helmi puolusteli naureskellen.

Helmi menehtyi 77-vuotiaana syöpään saattohoidossa omassa kodissaan. Hän oli selviytynyt elämänsä aikana melanoomasta, tuberkuloosista ja okasolusyövästä, mutta liian myöhään todettu munuaissyöpä oli liikaa voimille ja Helmi kuihtui pois.

Suomen Rauhanpuolustajissa toimiessaan Helmi oli tutustunut nuoreen Ilkka-pappiin. Heidän välilleen oli muodostunut läheinen ja lämmin ystävyys vuosien mittaan heidän käydessään keskenään luottamuksellisia keskusteluja. Ilkka-pappi sai Helmin torjuvan suhtautumisen kirkkoa kohtaan muuttumaan hyväksyvämmäksi jopa siinä määrin, että Helmi halusi Ilkan siunaavan hänet sitten kun sen aika olisi. Helmi oli eronnut kirkosta vuosikymmeniä aikaisemmin, mutta Ilkka ei pitänyt sitä esteenä läheisen ystävän toiveen toteuttamiselle.

Ilkka saattoi Helmin perheenjäsenten ja sukulaisten kesken viimeiselle matkalle Kajaanin Paltaniemellä Valon kappelissa. Helmi haudattiin kappelin viereiseen Kainuun Vapaa-ajattelijain Tuonen Viitaan, kuten hän oli halunnutkin.

Joka kesä haudalla kukkii juhannusruusu valkoisin, tuoksuvin kukkasin.