”En koskaan mene naimisiin! Elän yksin ja elätän itseni leipomalla ihmisille, sen osaan”, totesi nuori ja hehkeä mummoni Ida Maria. Samalla hän laski päivänkakkarakimpun sulhasensa haudalle. Kauko Johannes oli juuri kuollut 1900-luvun alkuvuosikymmenien vitsaukseen, lentävään keuhkotautiin.
Tummahiuksinen ja ruskeasilmäinen Ida Maria pysyikin päätöksessään melkein 15 vuotta. Sitten hänen elämäänsä astui lupaa kysymättä, nuoren miehen joustavin askelin, viipurilainen Pentti Lennart. Se oli menoa: rakkaus syttyi ennen kuin Ida Maria ehti muistaa pyhän päätöksensä.

Kolme vuotta häiden jälkeenhän synnytti sisaren reilun vuoden ikäiselle Sirkku Mirjamille. Mustatukkainen ja pikisilmäinen pikku rääpäle sai nimekseen Irma Annikki. Vanhemman sisaren ja äidin suureksi iloksi myös isä, Pentti Lennart, ehti meriltä kotiin ristiäisiin. Hän olikin isä, joka tuon ajan tavoista poiketen eli aktiivista elämää perheensä kanssa aina varhaiseen kuolemaansa asti. Kasteen aikana saattoi Sirkku Mirjamissa huomata lievää mustasukkaisuutta, mutta sen jälkeen sisarukset pitivät aina yhtä – tapellen mutta toisiaan tukien.

Kun isänsä tavoin harmaasilmäinen Sirkku Mirjam istui tämän sylissä kiltisti koko kastetoimituksen ajan, metelöi Irma Annikki molempien pikku keuhkojensa ja kantavan äänensä turvin hurjemmin kuin yksikään viipurilainen ihmistaimi tuona syksynä. Aikuisena Irma väitti itkun syyksi, että hän olisi halunnut nimekseen Aina Lempi Unnukka.

Sota pakotti perheen Viipurista sodan jaloista pakoon kaksi kertaa. Toisen pakomatkan jälkeen ei ollut kotia, johon palata. Jyväskylä otti vastaan. Kaupunki ystävällisesti, asukkaat eri tavoin. Onneksi kaikki neljä oppivat rakastamaan Keski-Suomen maisemia ja kauniisti puhuttua suomen kieltä.
Kun jyväskyläläislapset pilkkasivat karjalaisia siirtolaisia ”siekuttelusta” ja ”miekuttelusta”, karjui Irma Annikki heidät hiljaisiksi:”Hittuun, tittuun, piru meni vittuun helvetin pienestä reiästä. Siellä se poltteli piippuaan ja savu tuli perseenreiästä!” Monesti kuitenkin leikittiin yhdessä, ja silloin lorut olivat sovinnollisempia: ”Kaunis Karjala lanttu, porkkana, isä osti potkupallon maitokaupasta. Äiti potkasi, pallo halkesi! Isä itki, äiti nauroi, lapset porasi!”

Aikuiseksi tultuaan Irma Annikki ei viihtynyt virallis-asiallisissa kakkukekkereissä eikä muissakaan kaavamaista käytöstä vaatineissa tilaisuuksissa. Voilla sivelty pullasiivu, jonka päälle oli ripoteltu runsaasti sokeria, voitti hänen mielestään upeimmatkin kreemikakut. Hän rakasti kunnon läskisoosia enemmän kuin muodikkaita leivonnaisia ja oli muutenkin ennakkoluuloinen ruoan suhteen. Kansainvälisen keittiön rantauduttua Suomeen Irma Annikilla yksi ruoka, jota hän aina jääräpäisesti teki: Ida Marian kanapata. Sen valmistamiseen hän ei kyllästynyt enkä minä sen makuun suussani.
Kun aikakauslehdissä esiteltiin uusia ruokia ja eksoottisia hedelmiä, Irma söi uimarannalla kylmää lenkkimakkaraa ja kalvoi tyynesti kuoret putipuhtaiksi. Joskus kävi niinkin, että kun muut rouvat kahvittelivat kukkamekoissaan ja kesähatuissaan sivistyneesti hymyillen, Irma Annikki nauroi täyttä kurkkua piirretyille meidän, lasten, kanssa.

Muutenkin Sirkku Mirjam ja Irma Annikki nauroivat lähes aina ja jatkuvasti yhdessä ollessaan. He hinkuivat ja pyrskähtelivät, hihittivät ja tirskuivat. Myös Ida Maria rakasti nauramista ja hassuttelua. Häneltä kuulin ensi kerran, ettei saa naurattaa liikaa, muuten lirahtaa pahemman kerran. Kauan luulin kyseen olleen ilon kyyneleistä.
Jos muilla ihmisillä oli hekotuskiintiö ja voimakkuudensäätönappula naurulleen, Sirkku ja Irma eivät sellaisista mitään tienneet.

Lastenkasvatus alettiin ottaa totisena, tavoitteellisena tehtävänä 60-luvun tietämissä, jolloin eri kasvatusperiaatteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Tyylejä vertailtiin lehdistössä ja usein myös siellä, missä äidit kohtasivat. Oltiin puolesta ja vastaan, mutta vastuullinen, tiedostava kasvattajuus oli aina ylpeyden aihe.
Kun jotkut äidit ohjasivat lapsiaan huomaamattomasti ohjeistaen, Irma Annikki antoi ympäri korvia ja rakasti. Vuoronperään. Jos huolestuneet vanhemmat varoittelivat lapsiaan leikkipuistossa, Irma huusi:   ”Kuka ensin liukumäessä?” Kun kunnon äidit paheksuivat ankarasti röyhtäisyä tai hikkaa, Irma Annikki osallistui innokkaasti lasten pierukilpailuun. Jos toiset lapset pakotettiin pyhäkouluun tai juurikkaiden harvennukseen, huusi Irma meille: ”Mennään uimaan!”

Sirkku Mirjam oli siskoksista tasaisempi ja kohtuudessa pysyttelevä. Hänen sosiaalinen vainunsa auttoi ajoittain hillitsemään pikkusiskonkin käytöstä, joka silti ylitti monesti sopivaisuuden rajat.
Kun muut aikuiset keskustelivat sivistyneesti politiikasta rapujuhlien jälkeen, Irma-tätini ihmetteli yökkäysten välissä, kuinka juuri hän aina onnistui saamaan pilaantuneita rapuja ja käynyttä valkoviiniä. WC-pönttöä halaillessaan hän ehti huutaa, ettei ainakaan Vennamoa äänestäisi.

Irma Annikki oli kaunotar äitinsä Ida Marian tavoin. Molemmat olivat siroja ja tummia. Heissä oli sitä jotakin, minkä vuoksi sekä miehet että naiset huomasivat heidät suurestakin joukosta. Irma käytti viehättävyyttään hyväksi aina, kun katsoi sen tarpeelliseksi, mutta viittasi yhtä usein kintaalla ulkonäköasioille. Kun muut äidit varoivat juuri tupeerattuja, lakan kovettamia pallokampauksiaan, Irma hyppäsi meidän lasten perässä pää edellä järveen.

Korkeakulttuurista ja lukemisesta Irma Annikki ei sanottavasti piitannut. Hän luki pääasiassa vain aikakauslehtiä ja muisteli nuoruuttaan, jolloin oli luullut SF-tunnuksen merkitsevän autojen takapuskurissa Suomi-Filmiä. Irma ei elänyt kuvitteellisessa haavemaailmassa, mutta jotain romantiikannälkäistä hänen elämänasenteessaan pystyin vuosi toisensa jälkeen tunnistamaan. Muiden rouvien keskustellessa Matista ja Liisasta Rautatiessä tai suomalaisen oopperan tilanteesta Irma Annikki keskittyi olennaiseen ja iski silmää uudelle bussikuskille.

Kummitätini Irma Annikki ystävystyi minun, pikkutytön, kanssa tavalla, joka muovasi elämänkatsomustani ja rakensi itsetuntoani aina hänen kuolemaansa saakka 1990-luvulla. Kiitän häntä edelleen. Ja kaipaan.
Kun muut rouvat ovat jo kauan sitten unohtuneet, Irma Annikki on edelleen kirkkaana mielessäni. Hän roikkuu pää alaspäin mattojen tuuletustelineeltä ja huikkaa, että olisi pitänyt aamulla laittaa nätimmät alushousut jalkaan.