Kristiina Elisabet Kuusisto

KRISTIINA ELISABET KUUSISTO eli Betty                                                        

Ihmisestä jää usein jäljelle kovin vähän. Jokunen haalistunut valokuva, pari kirjettä ehkä, sekä muutama hapan, sukulaisten antama kommentti luonteesta. Vuonna 1869 syntyneestä Betty-tädistäni on säilynyt lisäksi sopimus Porin Diakonissalaitoksen vanhainkotiin siirtymisestä, eläkekortti, medaljonki, jossa on tilaa kahdelle valokuvalle, sekä kirjoituspöytä, jonka toisessa laatikossa on kauniilla käsialalla nyt jo kellastuneelle paperille kirjoitettu ruotsinkielinen rakkausruno.

Betty-täti ei oikeastaan ollut minun tätini, vaan äitini äidin äidin sisar eli isoäitini Katrin täti ja tuntemistani ihmisistä se, jonka syntymäaika ulottuu kaikkein kauimmaksi. Meillä oli yhteisiä vuosia yhdeksäntoista; ne olivat minun ensimmäiseni ja Betty-tädin viimeiset. Tätä ennen Betty-täti oli elänyt kokonaisen elämän, josta minulla lopultakin on vain aavistus.

Kristiina Elisabet Kuusisto syntyi 31.7.1869 Karijoella, Suomen suuriruhtinaskunnassa, Malakias Tuomonpoika Kuusiston ja Leena Mikontytär Mäen toisena lapsena Vesterback-nimisen talon torpassa.  Fiina-sisko oli silloin jo viisivuotias. Kolme vuotta myöhemmin syntyi vielä Emilia eli Emmi.

Kansakoulun käytyään Betty oli perimätiedon mukaan ensiksi Kristiinankaupungissa sisäkkönä rikkaalla kauppias Parmasella. Täältä hän muutti 19-vuotiaana Porin pormestari Hjortin Inga-tyttären hoitajaksi. Bettyn ja Ingan välille syntyi elinikäinen ystävyys. Tänä aikana Betty oppi välttävästi ruotsia.

Betty kävi myös ompelukurssin ja hänestä tuli erinomainen käsityöihminen. Hän ei kuitenkaan pitänyt ompelemisesta ammattina. Kun apteekkari Nevander, joka omisti puhelinlaitoksen Porissa, tarvitsi keskusneitiä, pääsi Betty sinne. Myöhemmin hän työskenteli kaukopuhelinosastossa, mikä oli paitsi arvostetuin, myös parhaiten palkattu. 1800-luvun loppupuolella naimisiinmeno tai sukulaisten varassa eläminen eivät enää olleet naisille ainoita vaihtoehtoja. Naisille avautui virkoja muun muassa postilaitoksen ja koululaitoksen parissa ja niihin myös mielellään hakeuduttiin pienestä palkasta huolimatta.

Ilmeisesti näiltä ajoilta on peräisin valokuva, jossa Bettyllä on päällään tumma, korkeakauluksinen puku, jonka miehusta on rypytetty ja jonka hihat leviävät puhveiksi. Paksut, kiharat hiukset on koottu takaa ylös. Piirteet ovat kauniit, mutta ilme ajan tavan mukaan vakava. Sukutarinan mukaan häntä pidettiin yhtenä Porin kauneimmista naisista ja hänellä oli runsaastikin hyviä kosijoita, mutta hän löysi jokaisesta jotain vikaa.

 Vuosisadan vaihtuessa Betty on 31-vuotias ja auttamattomasti vanhapiika. Eräässä melko iäkkäänä kirjoittamassaan kirjeessä hän muistelee sota-aikana kultakeräykseen antamaansa sileää kultasormusta ja kultakelloa, jotka hän oli ottanut vastaan ainoastaan sillä ehdolla, etteivät ne olisi kihlalahjoja. Elämä jonkun vaimona ja ehkä tämän ehdoilla ei tuntunut houkuttelevalta. Omista rahoista sai itse päättää, samoin omasta elämästä. Bettyn elämä vuosisadan vaihteen Porissa on varmasti rauhallista. Seurustelu toisten kanssa tapahtuu enimmäkseen kodeissa. Yhteydenpito sukulaisiin on vilkasta, pidettiin heistä sitten tai ei.                                                                                                                                                                                                              Sukulaisten luo tehdään pitkäänkin kestäviä vierailuja. Niinpä  Fiinan Katri-tytär asuu Bettyn luona viikot käydessään Porin tyttökoulua ja mahdollisesti myös myöhemmin työskennellessään Porin postikonttorissa.

Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Samana vuonna  Katri meni naimisiin nuoren, Ikaalisista kotoisin olevan papin kanssa.

Sisarentyttären muutettua perheineen Punkalaitumelle Betty viettää täällä kaikki joulut ja juhannukset. Katrin pojan mukaan Betty ei koskaan kysellyt saako tulla, vaan yksinkertaisesti ilmestyi paikalle. Katri lapsineen vierailee myös Porissa. Ja koska Punkalaitumelta ei saa kalaa, soitetaan tarvittaessa Bettylle, joka käy torilla ja pistää kalan samalta torilta lähtevään linja-autoon ja niin kala on runsaan tunnin kuluttua perillä.

Sukulaiset pitävät Bettyä itsenäisenä ja itsepäisenä. Hän oli tottunut määräämään itse elämästään ja varmasti tunsi olevansa siihen oikeutettukin. ”Kyllä minäkin olen nuuka, mutten nulju”, sanoi Fiina-sisar. Tiedossa ei ole, miten Betty reagoi sisarensa kommentteihin. Sanoiko hän, että Fiinan omista tyttäristä toinen muutti miehensä kanssa Amerikkaan, koska kyllästyi avainnippu vyöllä kulkevan Fiinan komenteluun, niin kuin tämän tyttären tyttären tytär vuosia myöhemmin Amerikassa kertoi.

Betty säästää joka tapauksessa tuloihinsa nähden kunnioitettavan omaisuuden, jonka sijoittamisessa hän saa hyviä neuvoja ystävättäreltään Ingalta.

Sukulaislasten suhteen Betty-täti on räikeän puolueellinen, vain minä ensiksi syntyneenä merkitsen jotain. Betty on silloin 75-vuotias. Valokuvassa istun Betty-tädin sylissä, milloin Porvoon-kotimme pihapenkillä, milloin Punkalaitumella puutarhakeinussa. Betty-tädin kasvot ovat täynnä ryppyjä ja hän hymyilee katsoessaan minuun.

Kymmenvuotiaana vietin muutaman päivän Betty-tädin luona Porissa. Hänellä oli harmaa tukka ja hän liikkui hitaasti ja kumarassa. Hän asui puutalossa huoneen ja keittiön asunnossa osoitteessa Iso-Uusikatu 7. Huoneessa oli sängyn, vuodesohvan, korkean pöydän ja parin  kaapin lisäksi uudelta näyttävä kirjoituspöytä, jonka päällä hän piti paperinpalasta, ettei kirjoitustason vihreä verka haalistuisi.  Pöytä oli kiiltävää, punertavaksi petsattu puuta, jossa oli kaksi laatikkoa ja niiden alapuolella hylly. Kirjoitustasoa kiersi nappularivi ja oikealla kulmalla oli pieni, lukittava kaappiosa. Minusta se oli kaunein huonekalu, jonka olin nähnyt.

Pari vuotta tämän jälkeen Betty kaatuu ja loukkaa lonkkansa. Katri kirjoittaa tyttärelleen Porvooseen 9.4.1957:  ”Tässä nämä lakanat tulevat. Tein siitä saamastasi kankaasta päällilakanoita. Tyynyliinoja tulee kuusi kappaletta perässä.  En tiedä koska, kun nyt on niin paljon lisätouhua tuon Betty-tädin kanssa. Saa nähdä paraneeko. Hän on kyllä ennen sanonut, ettei mulle   saa ilmoittaa koskaan hänen sairaudestaan ennen kuin hän on kuollut. Mutta eipä niitä hoitajia sitten vaan muualta löytynyt ja sairaalassa ei enää pidetty. Heinäkuussa aletaan rakentaa Diakonissalaitoksen vanhainkotia ja tädin naapurit sanoivat, ettei pidä päästää häntä kotiinsa. Ei se täti vaan niin ole pidätettävissä.”

Tavallisesti niin tyyni ja rauhallinen Katri palaa asiaan elokuun alussa: ”Betty-täti meni eilen aamulla. Kyllä tekisi mieleni kirjoittaa sisarelleni Amerikkaan, että tule sinä häntä hoiteleen. Minä en kyllä tahdo jaksaa. Jos hän ennenkin on ollut laisensa, niin nyt hän kohtelee minua kuin ilmaa. Hän sai viime pyhäiltana oikein kohtauksen ja minä sain kuulla kunniani, kun jätin hänet kymmeneksi minuutiksi yksin, kun Terttu oli mennyt pyöräilemään ja minä lähdin syntymäpäiväseuroihin ja otin  pikku Pirjon mukaan. Täti oli sanonut, että onko tuon penskan viihdyttäminen niin tärkeää, että hänet jätetään yksin. Kyllä minä ihmettelin, että hän taisi sen antaa mulle palkaksi, kun taas kuukauden häntä passasin ja taluttelin. Niin se on. Kysyin seuraavana aamuna, että mitä pahaa minä nyt taas olen tehnyt, kun ei halaistua sanaa sanota enkä tiedä mitään tehneeni. Ei vastausta. Ei koko päivänä sanaakaan.”

Betty on 88-vuotias. Kun aikaa on vähän, on jokainen minuutti kallis. Haluaa pitää kiinni siitä, minkä tulee kohta menettämään: kuulla askeleet viereisessä huoneessa, hameen kahahduksen ovella. Haluaa tietää, että voi nukahtaa rauhassa. Ne, joilla vielä on kaikki aika käytettävissä, voivat odottaa.

Elokuun 13. päivänä Katri lähettää Bettylle postikortin ja kiittää tätä siiasta.

Betty ei muuta vielä vanhainkotiin. Vuonna 1959 hän kirjoittaa äidilleni ja kiittää rippikuvastani. Hän kertoo, ettei pääse liikkumaan ja saa vasta nyt lähetettyä rippilahjakseni medaljongin, jonka sisällä on paikka kahdelle valokuvalle. Toisella puolen on kuva Katrista nuorena, toinen puoli on tyhjä.

Pari vuotta myöhemmin Bettyllä on vaikeuksia saada liettä vetämään. Hän saa lievän savumyrkytyksen ja istuu ulkorappusilla puolitajuttomana kylmästä. Naapurit soittavat omaisille ja vievät hänet Diakonissalaitoksen sairaalan ja sieltä vanhainkotiin.

Bettyn on syötävä paljon särkylääkkeitä ja ne aiheuttavat sisäisiä verenvuotoja. Verensiirroista huolimatta hän nukkuu pois 16.5.1963 94-vuotiaana pari viikkoa ennen kuin pääsen ylioppilaaksi.

Olohuoneessani on Betty-tädin kirjoituspöytä. Vihreä kangas on vaihdettu uuteen, mutta rakkausruno on yhä oikeanpuoleisessa laatikossa. Medaljonki on korurasiassa eikä siinä edelleenkään ole kuin yksi kuva.