Inka Juuson elämä - arkea ja juhlaa Käsivarren suurtuntureilla

Vesitaso kaartaa ylängön yli, laskeutuu järvelle ja liukuu rantaan. Ovi avautuu ja hento, kauniisti harmaantunut saamelaisnainen näyttäytyy ovella nojaten saattajansa käsipuoleen. Hitaasti mutta varmasti hän astuu laiturille. Kirkkaan sinisen, kauniisti kirjotun Enontekiön saamelaisasun helma heilahtaa keveästi ja huivin hapsut hulmahtavat tuulessa. Hän pysähtyy hetkeksi katselemaan järven yli, tuntureiden suuntaan, kääntyy sitten ja lähtee kohti kylää.

On hilla-aika elokuussa vuonna 2004. 84-vuotias Inka Juuso on tullut käymään kotikylässään Raittijärvellä. Hän on kerännyt hilloja näillä tuntureilla lähes kuudenkymmenen vuoden ajan. Hillaan hän on nytkin tullut.

Raittijärven kylä sijaitsee 540 metriä merenpinnan yläpuolella ja on näin Suomen korkeimmalla sijaitseva kylä. Lännestä virtaavan Rommaenon vuoma laajenee Raittijärven suvannoksi. Kilpisjärven tieltä, Könkämäenon varrelta Saarikoskelta, lähtee kylään talvikeino moottorikelkalla ajettavaksi ja kesäpolku kävellen tai mönkijällä kuljettavaksi. Matkaa on 36 kilometriä. Maasto on kivikkoista ja soista, kunnes noustaan Virdnin tunturialueelle. Näkymä avartuu, harva tunturikoivikko jää taakse ja tuuli puhaltaa. Ympärillä avautuvat Käsivarren suurtunturit – Inka Juuson kotimaisemat.

Inka Maria Antintytär Juuso, o.s. Näkkäläjärvi, syntyi heinäkuussa 1920 tunnetun enontekiöläisen poromiehen Antti Tuomaanpoika Näkkäläjärven (1876-1955) perheeseen. Lapsia oli yhdeksän, Inka sisarussarjan keskivaiheilta. Norjan saamelainen äiti Inge-Marie kuoli vuonna 1938. Neljä vuotta vanhemmasta sisaresta Margareetasta tuli 18-vuotiaalle Vilkunan Inkalle tärkeä ystävä ja opastaja, erityisesti käsityötaidoissa.

Enontekiön porosaamelaiset

Inka Juuson syntymän aikoihin porosaamelaisia oli Käsivarren alueella noin 120, runsas kymmenen prosenttia väestöstä. Poroista he omistivat neljä viidesosaa. He olivatkin tuohon aikaan Enontekiön varakkain väestönosa, maksoivat kunnallisverostakin välillä jopa kuusikymmentä prosenttia.

Porosaamelaiset elivät täysin erilaista elämää kuin Enontekiön talolliset. He paimensivat poroja laajoilla tunturialueilla ja jutasivat eli muuttivat porovuoden vuotuiskierron mukaan kesä- ja talvilaidunpaikkojen välillä. Talollisten kanssa oltiin kuitenkin paljon yhteyksissä erityisesti talvisaikaan, kun tarvittiin majapaikka lähellä talvilaidunaluetta. Suomalaisten ja saamelaisten välille solmittiin pitkäaikaisia vastavuoroisia ystävyys- eli väärtisuhteita. Lapin asukkaat auttoivat toisiaan ankarissa luonnonoloissa.

Tunturiseudulla saamelaisten elämäntapa säilyi paimentolaismaisena pitkälle sotien jälkeiseen aikaan asti. Kesälaidunalueiden kota-asumuksista siirryttiin kesätaloihin vähitellen 1920-luvulta lähtien. Utsjoen ja Inarin saamelaiset puolestaan olivat asettuneet talollisiksi jo ennen vuosisadan vaihdetta.

Lapsuuden maisema Muotkajärvellä

Inka Juuson lapsuusmaisemiin tullaan, kun Kilpisjärven tieltä poiketaan Suomi-neidon kainalon kohdalta Hetan kirkonkylää kohti. Tie seurailee pitkänomaista Muotkajärveä, jonka eteläpäässä sijaitsi hänen lapsuudenkotinsa, oma talo. Ounastunturi kohoaa maisemasta pyöreänä ja paljaslakisena.

Kesäksi Inka Juuson lapsuudenperheen porokarja eli elo siirrettiin ylemmäs tunturiin, Pöyrisjärven kesälaiduntamisalueelle, Suomi-neidon olkapään kohouman kohdalle. Sinne matkattiin Näkkälän kylän kautta, josta oli viitisentoista kilometriä Pöyrisjärvelle. Matkaa Muotkajärveltä on linnuntietä noin viisikymmentä kilometriä, mutta jutaamismatka oli luonnollisesti pitempi monien tuntureiden ja jokien halkomassa maisemassa. Pöyrisjärvelläkin oli pitkään eletty rinnakkain suomalaisten kanssa, sekä suomalaisilla että saamelaisilla poronomistajilla oli siellä kesätalot.

Porovuosi määritti perheen elämää. Lapset oppivat jo varhain leikin lomassa tärkeitä poronhoitoon ja taloudenpitoon liittyviä työvaiheita. Inka Juusolla kerrotaan olleen nuorena erinomainen suopunkikäsi eli tarkasti hän heitti poron kiinni vasanmerkkauksessa ja erotuksissa. Perheen perustamisen jälkeen hän ei enää juuri porotöihin osallistunut. Hän oli sitä mieltä, että miehet hoitavat porot ja naiset taloustyöt, vaatteiden ompelun ja lapset. Pitkälti omavaraistaloudessa elettäessä näitä töitä kyllä riittikin ympäri vuorokauden!

Kiertokoulu

Oppivelvollisuuslaki oli säädetty vuosi Inka Juuson syntymän jälkeen. Laki ei kuitenkaan koskenut harvaanasuttujen alueiden lapsia, joten hänkin kävi kiertokoulua kansakoulun sijaan. Koulua pidettiin syksyisin ja keväisin muutamia viikkoja kerrallaan eri taloissa ja joillakin alueilla kodassakin. Opetuksesta huolehtivat suomenkieliset opettajat, katekeetat. Tuomas Itkosen saamenkielinen aapinen, Samikiel Abis, ilmestyi vuonna 1935, mutta se ei löytänyt tietään läheskään kaikkialle, koska opettajat eivät osanneet saamea.

Vasta vuonna 1947 oppivelvollisuuslaki ulottui myös syrjäseutujen lapsiin. Inka Juuson lapsetkin kävivät 1950- ja 1960- luvulla osan vuodesta koulua asuntolassa asuen.

Lähes kaikille saamelaislapsille suomenkielinen opiskelu oli äärimmäisen vaikeaa, koska kotikielenä oli pohjoissaame. Inka osasi kuitenkin suomea, koska perheellä oli paljon kanssakäymistä suomalaisten talollisten kanssa. Koulunkäynti oli siksi hänelle helppoa ja hän oppi hyvin lukemaankin suomeksi. Kotona puhuttiin saamea, mutta sitä hän ei oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan.

Inka Juuson tytär Inger-Anni Palojärvi muistelee, että hänen äitinsä oli kertonut haaveilleensa nuorena sairaanhoitajan tai kätilön ammatista. Haaveet jäivät kuitenkin sodan jalkoihin. Paljon myöhemmin hän pääsi toteuttamaan unelmaansa, kun elettiin kymmenien kilometrien päässä lähimmästä tiestä eikä lääkärin tai sairaanhoitajan apua ollut saatavilla. Inka Juuso oli silloin se, joka haettiin apuun, oli vaiva mikä tahansa.

Evakossa Ruotsissa

Sota kosketti myös tunturimaan asukkaita. Yksi Inka Juuson veljistä kaatui sodassa ja tuleva aviopuoliso soti Karjalan kannaksella. Poronomistajat joutuivat myös luovuttamaan paljon poroja valtiolle sota-ajan pakko-oton perusteella.

Lapin sodan alettua Enontekiön asukkaat evakuoitiin Ruotsin puolelle. Inka Juuso kertoi olleensa evakossa Ruotsin Jokkmokissa. Hetan kirkonkylä poltettiin lähes kokonaan, ja hänkin joutui asumaan jonkin aikaa sodan jälkeen Ruotsin puolella Saivossa.

Vilkunan Inkasta Pieran Inkaksi

Käsivarren pororuhtinaan, Aslak Juuson, porokylä paimensi eloaan avotunturissa, Käsivarren maastossa, aivan Haltitunturin juurella. Aslak Juuso, Kaijukka-äijä, oli tullut nuorena miehenä Ruotsin puolelta pororengiksi ja perusti sittemmin oman porokylän, Kaijukan kylän. Per (Piera) Juuso (1917 – 2008) oli Kaijukan toiseksi vanhin poika Joulukirkossa Kaaresuvannossa 1944 olivat Per (Piera) Juuso ja Inka Näkkäläjärvi istuneet vastakkain, miehet miesten puolella ja naisten naisten puolella, kuten silloin oli tapana. Inka oli silmäillyt vastapäätä istuvaa komeaa nuorta miestä tarkasti. Kortteeritaloon tullessaan hän oli sanonut sisarensa miehelle, että oli nähnyt kirkossa tosi komean miehen. Margareeta-siskon mies, hänkin nimeltään Piera, oli tokaissut, että se ei voi olla kukaan muu kuin Aslakan Piera. Yhteisistä kävelyretkistä joulun aikaan seurustelu oli sitten alkanut. (Inger-Anni Palojärvi)

Inka Näkkäläjärven ja Piera Juuson häitä vietettiin keväällä 1945. Piera Juuson isä Aslak ei halunnut, että nuoret elävät ”luppoparina”, muistelee heidän poikansa Antti-Oula Juuso. Vihkiminen tapahtui Ruotsin puolella Kaaresuvannon kirkossa ja vihittävänä oli samanaikaisesti useita pareja. Hääjuhlista ei ole säilynyt tietoa, mutta kahden pororuhtinaan jälkeläisten liiton solmiminen ei varmaankaan jäänyt ilman juhlia. Poronkäristystä tai porokeittoa oli varmasti tarjolla!

Nuoripari asettui yleensä siihen kylään, johon mahtui paremmin poroja – tuleva miniä tai vävy toivat omaisuutta tullessaan. Laidunalueiden piti riittää elolle ja käsipareja tarvittiin porotöihin. Inka Juuso liittyi naimakaupan kautta Kaijukan porokylään.

Kaijukan kylään asettumista helpotti suuresti se, että serkku Maarit Palojärvi, Erkunan Maarita, oli vähän aikaisemmin mennyt naimisiin Pieran vanhimman veljen Antti Juuson kanssa. Erkunan (Antti Erkinpoika Palojärvi 1878-1963) ja Vilkunan poronhoitoalueet olivat olleet lähekkäin ja serkukset olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä. Maarita- serkku sekä Ketolan Inkeri, Piera ja Antti Juuson sisar, olivatkin Inka Juusolle ystäviä ja tukijoita ankarassa ja työteliäässä arjessa tiettömän taipaleen takana.

Kodasta kesätaloon

Kaijukan kylän kesälaidunalueet olivat – ja ovat edelleen – kaukana Käsivarren tuntureilla. Talvilaidunalueet olivat Kaaresuvannon kylän liepeillä. Matkaa kesä- ja talvilaidunalueiden välillä oli yli 100 kilometriä. Kahdesti vuodessa kyläläiset jutasivat tämän matkan poroeloineen ja tarvikkeineen.

Inka ja Piera Juuso asuivat kesäaikaan muiden kyläläisten kanssa kodassa Meekolla, Saivaaran juurella, lähellä Haltitunturia, jossa eloa paimennettiin. Ruuan säilytykseen oli pysytetty luovvat eli varastoaitat ja turvekammi. Aslak-appi rakensi myös leivinuunin naisten töitä helpottamaan. Keväällä lumen aikaan tuotiin ruokatarvikkeet ja kaikki rakennustarpeet kesää varten. Polttopuita kuljetettiin myös suuria määriä, puuttomilla ylätuntureilla kun elettiin.

Aslak Juuso oli rakentanut kesätalon Rommavuoman varrelle Rommajärvelle. Vuonna 1948 talo siirrettiin saman joen varrelle Raittijärvelle, muutama kilometri itään päin. Inka ja Piera Juuso rakensivat sinne oman kesätalonsa seuraavana vuonna ja muut kylän perheet pian sen jälkeen. Naiset ja lapset asuivat sittemmin kylässä kesäkaudella miesten paimentaessa poroja pohjoisempana tunturierämaassa. Elämä talossa oli pienten lasten kanssa huomattavasti helpompaa kuin kodassa! Kaijukan kylässä oli lapsilla seuraa toisistaan, kun kymmenkunta serkusta kirmasi tunturimaisemissa.

Talvisydän asuttiin Kaaresuvannossa, aluksi saksalaisten sotilaiden jälkeensä jättämässä parakissa. Antti-Oula Juuso muistelee, että toisessa päässä asuivat isovanhemmat ja toisessa päässä heidän perheensä. Väliin jääneessä asunnossa asui jonkin aikaa Enontekiön poliisi. Tilaa oli vähän, vain keittiö ja kamari. Oman väen lisäksi vieraita ja yöpyjiä riitti, olihan suku suuri ja Kaaresuvannossa vierailtiin ahkerasti.

Joskus aamulla, kun lähti sieltä kouluun, piti harppoa lattialla nukkuvien ihmisten välistä ja oman lakin löytäminen oli työn takana. (Antti-Oula Juuso)

Jutaamismatka

Vapun tienoilla perheet lähtivät Kaaresuvannosta kohti kesämaita Raittijärvelle. Takaisin Kaaresuvantoon palattiin loppusyksystä, viimeistään jouluksi. Jutaamismatka vei yleensä viitisen päivää, huonossa kelissä pitempäänkin. Usein matkatattiin yöllä, kuun valossa, kun hanki kantoi paremmin. Viimeisen kerran Inka Juuso perheineen jutasi muiden Kaijukan kyläläisten kanssa keväällä 1964.

Neljä-viisitoista vetohärkää veti rekiä, ja perässä kulki saman verran vaihtohärkiä. Reet kitisivät, poronkellot kalkattivat, miesten huudot ja koirien haukku kaikuivat pakkasilmassa. Edessä polki jälkeä satojen porojen karja. Lauman yläpuolella hengityshuuru tiivistyi tiheäksi valkoiseksi verhoksi. Lapset oli peitelty rekeen vällyjen alle, pienimmät lammasnahkapusseissa. Nälkä alkoi vaivata päivän kääntyessä iltaan, lapset huusivat leipää, mutta yöpymispaikkaan asti piti odottaa ruokaa. (Antti Oula ja Ailu Juuso)

Jutaamismatka merkitsi naisille kovaa työrupeamaa. Mukaan oli otettava kaikki, mitä seuraavien kuukausien aikana tarvittiin. Reet oli pakattava niin, että yöpymispaikassa tarvittavat tavarat ja ruoka löytyivät nopeasti. Laavujen pystytys pysähdyspaikalla oli useimmiten naisten ja isompien lasten vastuulla. Lumi kaivettiin pois laavujen pohja-alueelta ja se peitettiin risuilla, joita oli mukana tai joita katkottiin tunturikoivikosta. Niiden päälle laitettiin kaksi kerrosta porontaloja. Laavupuut peitettiin talvella raanuilla ja kesällä kevyemmällä louekankaalla. Sisällä tulen ääressä kyllä tarkeni pakkasellakin.

Inka Juuso huolehti lapsistaan: keitti velliä, lämmitti leipää nuotiolla, peitteli yöksi porontaljojen alle, piti yllä tulta ja valmisti miehille aterian. Harvoin hän ehti jutaamismatkalla silmiä ummistamaan, etenkin kun lapset olivat päivällä torkkuneet reessä ja olivat illalla virkeitä kuin poronvasat!

Inka Juusolle oli aina tärkeää ehtiä jouluksi Kaaresuvantoon, joulukirkkoon oli päästävä. Kouluikäisiä lapsiakin oli jo ikävä, olivathan he asuneet koko syksyn asuntolassa. Joululta vapuntietämille saatiin sitten asua yhdessä ja kesäloman alettua lapset haettiin loman ajaksi Raittijärvelle.

Kovaa työtä ja ilonaiheita

Elämä porovuoden mukaan oli ankaraa työtä paitsi miehille myös naisille. Miehet olivat päiväkausia poissa eloa paimentamassa. Lastenhoito, ruuanlaitto ja vaatteiden valmistus jäi kokonaan naisten harteille. Inka leipoi ahkerasti leipää evääksi miehille. Talo oli kuin sauna. Me lapset juoksimme jäökylmään tunturijärveen vilvoittelemaan ja sitten taas takaisin lämmittelemään, muistelee Inger-Anni Palojärvi. Naiset auttoivat myös poroaidan teossa kaiken muun työn ohessa. Poroaitaa rakennettiin avotunturiin kilometreittäin.

Käsityötaidot olivat tarpeen, sillä kaikki vaatteet valmistettiin itse. Porosta käytettiin kaikki: ruuaksi, kauppatavaraksi ja vaatteiksi. Inka Juuso valmisti poronnahasta peskejä, housuja ja nutukkaita koko perheen tarpeisiin. Lehmännahasta tehtiin kengät kesäkäyttöön. Nahat piti ensin liottaa joessa, jotta saatiin karva lähtemään. Takit, lakit ja alusvaatteet valmistettiin verasta ja koristeltiin nauhoilla. Jos ei uutta kangasta ollut, käännettiin vanhasta, Inger-Anni Palojärvi muistelee äitinsä neuvoneen. Inka Juusolla oli käsikäyttöinen Singer aina pöydällä, vain ruoka-ajaksi se nostettiin kaapin päälle. Kun hän sai poljettavan ompelukoneen, työ joutui huomattavasti nopeammin.

Naiset ja lapset keräsivät Lapin saraa eli kenkäheiniä nutukkaisiin. Heiniä tarvittiin todella paljon talven mittaan, sillä sukkia ei käytetty lainkaan. Työ oli raskasta ja heinät veitsenteräviä. Niiden pehmittämisessä ennen kuivaamista oli kova työ.

Inka Juuso oli intohimoinen hillan poimija. Usein hän nousi aikaisin, lähti hillapaikalleen tunturiin ja palasi takaisin täyden sangon kanssa, kun lapset vasta heräilivät. Hillat hän säilöi vaneriastioissa palsasoiden ikiroutaan. Hillat olivat hyvää kauppatavaraa.

Inka Juuso oli myös taitava käsittelemään venettä. Hän sauvoi monta kilometriä ylävirtaan Rommavuomaa pitkin Rommajärvelle. Kuivien paikkojen yli naiset vetivät venettä joukolla. Alaspäin tultaessa hän laski taitavasti koskia. Rommajärven retket olivat ikään kuin lomaa Raittijärven naisille ja lapsille. Naiset keräsivät sankokaupalla hilloja ja kalastivat siikaa ja harria syömäkaloiksi. Inka Juuso osasi myös verkkopyynnin hyvin.

Vaihtelua arkeen tarjosi myös matka kauppaan Skibotteniin Norjaan. Helmi-maaliskuussa lähdettiin viikon reissulle myyntiporojen teurastuksen jälkeen. Matkaa tehtiin Kaaresuvannosta kuorma- autolla, 160 kilometriä suuntaansa. Antti-Oula Juuso muistelee, että vanhemmat istuivat kuorma-auton kopissa ja lapset lavalla pressun alla jäätyneiden poronruhojen keskellä. Poronlihaa ja hilloja myytiin ja jauhoja, ryynejä, sokeria sekä kahvia ostettiin, samoin kuin kangasta ja ompelutarvikkeita.

Ankaran työn lisäksi vaihtelua ja tilaisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen tarjosivat saamelaisten vuotuiset juhlat. Pääsiäinen ja Marianpäivä olivat joulun lisäksi Inka Juuson elämän kohokohtia. Silloin tavattiin sukulaisia ja ystäviä Kaaresuvannossa ja Hetassa. Postiautolla matkustettiin Muotkajärvellekin kyläilemään ja sukua tapaamaan. Inka Juusolle oli tärkeää pukeutua kauniisti ja näyttää hyvältä. Itsetehtyjä käsityötaidon näytteitä – vaatteita, vöitä ja koruja – kelpasikin esitellä!

Lasten kanssa tunturissa

Inka ja Piera Juuso saivat kuusi lasta. Elämä toi myös suuria suruja – kolme pojista menehtyi, yksi vauvana ja kaksi nuorina miehinä. Yhden lapsen Inka Juuso menetti ollessaan viimeisillään raskaana, kun ajoporo hurjistui ja sattui onnettomuus, kertoo tytär Inger-Anni Palojärvi.

Lapsia vaanivat monenlaiset vaarat, kun ympärillä levisi autio tunturimaa ja sitä halkoi vuolas joki, joka leveni järveksi. Lapset muistelevat, että äiti kielsi menemästä lähelle vettä, koska siellä vaanii näkki. Kauas kotikylästä ei myöskään sopinut lähteä, koska vastaan voi tulla maahiaismuori, joka vie lapsen mennessään. Äiti oli ommellut lasten lakkeihin isot punaiset tupsut, joten hän erotti hyvin missä he milloinkin kulkivat. Poikien oli ryhdyttävä jo varhain harjoittelemaan porotöitä ja Inka Juuso varoitteli kovasti sarvien eteen joutumisesta. Tytär puolestaan oppi taitavaksi käsityöihmiseksi.

Pojat lensivät kuin riekot tunturissa, Inka muisteli katraansa leviämistä ympäriinsä aavassa maisemassa.

” Se on tehty mikä on tehty”

Inka Juuso oli työssään joutuisa ja rivakka. Viisikymmenluvulla otetussa valokuvassa pumpuliset kalaverkot lennähtävät hetkessä narulle kuivumaan. Nuorena Inka Juuso oli ajanut porolla kilpaa Marianpäivän porokilpailuissa. Lapset muistelevat, miten hän auttoi isä-Pieraa ajoporon kesyttämisessä istumalla painona sinne tänne hurjasti tempoilevan porohärän reessä. Yhden jutaamismatkan keväällä 1960-luvun alussa hän hoiti myös yksin rengin avustuksella, kun puoliso oli katkaissut jalkansa eikä päässyt mukaan. Naiselle se oli aikamoinen suoritus, huolehtia porot ja perhe perille.

Jos Raittijärvellä joku sairastui, Inka Juuso haettiin apuun. Hän osasi käyttää luonnon tarjoamia keinoja ja myös haavojen hoidossa hän oli taitava. Eräänä kesänä yksi kyläläisistä sai sairaskohtauksen. Inka Juuso lähti kälynsä kanssa puolijuoksua kohti Saarikoskella sijaitsevaa lähintä puhelinta apua hälyttämään. Matkaa kertyi lähes neljäkymmentä kilometriä. Vesitasolla he pääsivät takaisin kylään ja potilas vietiin hoitoon. Yksi lapsista syntyi myös tiettömän taipaleen takana. Sukulaisnaisista oli silloin suuri apu.

Inger-Anni Palojärvi muistelee myös olleensa äitinsä ja isänsä mukana veljiensä kosiomatkalla. Tavan mukaan kysyttiin, saako valitun tytön kotona keittää kahvit. Kun lupa heltisi, kahvit keitettiin ja mukaan varustettu morsiusarkku annettiin valitulle. Toki asiat oli sovittu jo etukäteen, mutta Inka-äiti piti tärkeänä vanhaa perinnettä!

Inka Juuso oli ahkera kirkossa kävijä ja piti kovasti virsien laulamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan tuominnut kenenkään elämäntapaa, vaan oli hyvinkin sallivainen esimerkiksi miesten tupakoinnin ja pienten ryyppyjenkin suhteen.

Nuorten menoihin hän suhtautui myös suvaitsevaisesti. Tyttärentytär Anne Jaurun kertoo, että Inka-ahku ei koskaan paheksunut iltamenoja Kaaresuvannossa, vaan antoi aamulla nukkua niin pitkään kuin nukutti. Jouluna vietiin haudoille kynttilöitä ja niissä hetkissä elivät Inka Juuson muistoissa ja mielessä kaikki poisnukkuneet rakkaat.

Joikaamisen hänen kerrotaan lopettaneen ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen eikä hän myöskään suostunut edes malliksi joikaamaan, muistelee tyttärentytär Anne Jaurun. Antti-Oula Juuson tytär, joikutaiteilija Inga-Maret Gaup-Juuso kuitenkin kertoo, ettei ahku kuitenkaan koskaan kieltänyt häntä joikaamasta. Antti-Oula Juuso arvelee, että joikaaminen nousi esittävän taiteen asemaan vasta 1980-luvulla ja muutenkin se oli enemmän tapana länsikairassa kuin Inka Juuson kotiseudulla.

Inka Juuso oli vahva ihminen, jolla oli luontaista auktoriteettia, kertovat sekä lapset että lastenlapset. Hän ei jäänyt murehtimaan menneitä tai sattuneita vaan totesi, että ”se on tehty mikä on tehty ja siinä se seisoo”.

Inka ja Piera Juuson avioliitto oli sopuisa ja lämmin. Piera kehui aina, että se Vilkunan Inka, se se on … Inka puolestaan hemmotteli Pieraa viemällä aina hänelle aamukahvin sänkyyn. Pieran ei tarvinnut kuin kilistää lusikkaa kuppia vasten saadakseen lisää kahvia!

Maailma tuli kylään

Vaikka Raittijärvelle ei ole tietä, sinne ovat aina löytäneet monenlaiset vieraat, retkeilijöistä naapuripaliskuntien miehiin. Presidentti Kekkonen vieraili usein kylässä Kaijukka-äijää tapaamassa ja voi kuvitella, että myös Inka Juuso oli panemassa parastaan ruokatarjoilun suhteen. Tapasipa hän Dalai-Lamankin vuonna 1996, kun tämä seurueineen vieraili saamelaisten luona. Kilpisjärven maantie valmistui jatkosodan aikaan 1941. Autokannan kasvun myötä turistien määrä lisääntyi erityisesti 1960-luvulla ja se tarjosi ansiomahdollisuuksia. Inka Juuso kertoi, miten aikanaan lähdettiin jo aamuneljän aikaan ison sarvikuorman kanssa kohti Kilpisjärven myyntikojua. Myyntikojua pidettiin useita vuosikymmeniä. Naiset valmistivat käsitöitä ja monenlaisia Lapin tarvikkeita myyntiin.

Vanhin lapsenlapsi, tyttärentytär Riitta Palojärvi kertoo olleensa ahkun ja faarin seurana ja apuna myyntikojulla Kilpisjärvellä monena kesänä 1980-luvulla. Lapin matkailu oli tien parantuessa lisäätynyt entisestään ja aidot Lapin käsityöt tekivät hyvin kauppansa. Kojulla kävi paljon turisteja eri puolilta Suomea ja tuttavia ja ystäviä läheltä ja kaukaa. Riitta Palojärvi muistelee tuskastuneensa välillä vieraiden määrään, mutta Inka-ahku oli seurallinen ja puhelias, keitteli kahvia ja seurusteli iltamyöhään. Taloustyöt hoidettiin paikan päällä, laavussa tehtiin leivät ja takana olevassa kaltiossa pestiin vaatteet.

Oma talo Kaaresuvantoon

Poronhoidossa tapahtui suuri muutos 1960-luvun lopulla moottorikelkkojen yleistyessä. Miesten ei enää tarvinnut viipyä vuorokausia porokarjan luona, vaan he saattoivat palata yöksi Raittijärvelle. Pian myös kesällä alettiin käyttää moottoriajoneuvoja poronhoidossa, aluksi mopoja ja sitten mönkijöitä. Raittijärven kyläänkin kulku nopeutui moottorikelkan ja mönkijän avulla.

Poromiesten asuinoloja parantamaan säädettiin vuonna 1969 porotilalaki. Vuoden 1984 luontaistilalaki laajensi tilojen perustamismahdollisuuksia. Lisäksi valtio antoi halpakorkoista lainaa asuntojen rakentamista varten. Raittijärvelle ei taloja ympärivuotiseen asumiseen kuitenkaan saanut rakentaa, vaan edellytettiin kaavoitetulle alueelle rakentamista. Niinpä Inka ja Piera Juusokin rakensivat ensimmäisinä kyläläisistä talonsa Kaaresuvantoon vuonna 1978. Naapuriin rakensivat myös muut perheet omat talonsa.

Vesijohto, viemäri ja sähköt helpottivat luonnollisesti Inka Juusonkin elämää monella tavalla. Hän halusi kuitenkin aina kuin mahdollista viettää aikaa Raittijärven kylässä hillastaen ja keräten kenkäheiniä kesällä ja kevättalvella nauttien auringosta lumiaavoilla. Porotyöt hoituivat poikien voimin ja taloustyöt miniöiden tekemänä. Lastenlapsia oli kasvamassa ja oppimassa poronhoitoon. Elämä Kaijukan kylässä Raittijärvellä jatkui vilkkaana.

Inka Juuson työntäyteinen elämä hiipui vähitellen seesteiseksi vanhuudeksi. Koskaan hän ei kadottanut kiinnostustaan Raittijärven kylän asioihin, vaan hänen luonaan Kaaresuvannossa piti vieraankin poiketa mennen tullen ja kertoa kuulumiset kahvikupin ääressä.

Muistisairaus heikensi kuntoa pikkuhiljaa. Kiitollinen mieli säilyi loppuun asti. Lähes elämänsä loppuun hän sai asua kotonaan, tyttären ja tyttärentyttären hoivaamana.

Itsenäisyyspäivän aattona vuonna 2008 tuli sellainen tunne, että pitää lähteä käymään äidin luona. Hän oli silloin jo terveyskeskuksessa Muoniossa, sinne on meiltä Kultimasta matkaa noin kahdeksankymmentä kilometriä. Pakkasta oli paljon ja autokin temppuili, mutta päästiin kuitenkin matkaan. Inka-äiti nukkui levollisen näköisenä eikä herännyt meidän tullessamme. Isän kuollessa hän oli lukenut tälle ruokouksen ”Levolle lasken luojani, armias ole suojani”. Sitä rukousta hän lausui usein ja opetti sen meille lapsillekin. Siinä vuoteen vieressä minäkin lausuin ääneen saman rukouksen. Juuri silloin äiti veti viimeisen henkäyksen. Oli se että mie kerkesin. (Inger-Anni Palojärvi)