Minä olen Hilja Honkanen - liki vuosisadan matka

Olen nyt, kun aikaa on, muistellut paljon lapsuuttani ja elämääni.

Muistan Joloksen kylällä Koivujärven rannan ison pirtin. Koristelimme talon lapsien kanssa joulukuusta jouluaattona. Äitini oli hyvin sairas, keuhkokuumeessa. Naapurimme tuli huolestuneena katsomaan äitiäni. Hän kumartui sängyn viereen. Oli hetken hiljaa. Näin kyyneleen vierivän silmäkulmasta. Hän nosti katseensa ikkunaa kohden ja totesi hiljaa, että tuolla taivaalla loistaa iso tähti. Äitini oli sulkenut silmänsä viimeisen kerran.

Isä lähti Amerikkaan. Ajatteli siellä kaiken olevan paljon paremmin. Häneltä saimme yhden kortin. Sen jälkeen emme kuulleet hänestä. Voi minua orpoparkaa, muistan ajatelleeni. Onneksi sukulaiseni pitivät minusta hyvän huolen. Kasvattivat omana lapsenaan.

Koivujärvi on jäänyt muistoihini. Talo oli iso, noin 25 metriä pitkä, kahdella pirtillä ja sisäänkäynnillä. Talon toisessa päässä asui sukulaisia. Koivujärven onni loppui nopeasti, muistan kun muutimme Joloksen kylän keskustaan. Suvun vanhin osti tilan, mutta möi sen nopeasti pois. En muista enää, minkä vuoksi. Sukulaismieheni ja naapurin miehet tosin puhuivat keskenään Suomen Senaatin päätöksestä. Kuuntelin keskustelua salaa. Keskustelijat eivät tieneet, että heitä kuuneltiin tarkaan. Kuulin muutamia kirosanojakin ja naapurin mies korotti ääntään keskustelun lomassa. Hän oli kylän kaupalla kuullut, että viljaa aijotaan takavarikoida kunnalle ja se laitetaan kortille. Toinen mies yhtyi keskusteluun kiihtyneeseen sävyyn: ”Miten me nyt perheemme, lapset ja elukat elätämme kun heinäkuussa halla vei muutenkin suurimman osan sadosta?”

Myöhemmin olen kuullut, että lapsuuteni talosta ei ole enää mitään merkkejä jäljellä. Ainoastaan entisen pihapiirin iso kuusi. Se on arvokkaasti vanhentunut pystyssä. Kelottonut, oksillaan vielä naavaa. Vanhentunut vanhaherra.

Taidan ottaa nokoset. Lounas teki tehtävänsä, ei täällä vanhainkodilla paljon tapahdu. Päiväni kuluvat sanomalehtiä lukemalla. Piristystä tuovat vieraat. Heitä käy luonani usein. Ystävälliset hoitajat pitävät minusta hyvää huolta. Joutilaaksi vaan itseni tunnen. Aikaisemmin olin niin monessa asiassa mukana. Kävin seuroissa laulamassa, olin mukana kirkon toiminnassa ja retkillä. Tutkin ympäristöni kauniita kasveja ja eläimiä. Enää en jaksa. Nukahdan. Palaan unessani rakkaani luo.

Tapasin hänet Römölässä. Kävimme silloin nuorempana siellä tanssimassa viikonloppuisin. Se oli suosittu kylän kohtaamispaikka. Sinne paikalle rakennettiin myöhemmin koko kylän yhteistyönä ja vapaaehtoisvoimin seurantalo. Ihmettelen sitä edelleenkin, miten ihmiset yhdistivät voimansa varsinkin sodan jälkeen. Halusimme paremman elämän, myös lapsillemme. Kansakoulut nousivat yhteisin ponnistuksin jokaiseen kylään. Kouluasia kosketti kaikkia, vaikka soraääniä kuultiin. Veisi koulu kuulemma liikaa aikaa lapsen työnteolta, oli kärkäimpien mielipide. Kiertokoulu riittäisi, näiden mielestä. Lapsille parempi tulevaisuus koulutuksen avulla, sitä me halusimme ja sen me teimme. Puhallettiin yhteiseen hiileen.

Eeli seisoi tanssilavan vieressä ihan kuin minua odottaen. Hän kysyi, sopisiko tanssia kauniin neidon kanssa?

Tunsin itseni kauniiksi. Olin pukeutunut, onneksi, uuteen kesämekkooni. Uusi, no uusi minulle. Mekon olin uudistanut tädiltäni saamasta lenningistä pitsikauluksella. Se oli menoa se, Eelin kanssa. Tämä sydämmeni vienyt komea nuori mies, tuleva mieheni siis, oli savotalla kirjurina. Tapasimme niin usein kuin se vain oli mahdollista. Kohta minua sitten vietiin naapurikuntaan, hevoskyydillä. Mukanani oli perintönä saama lehmä ja 5 lammasta, villasukkia ja kapioarkku. Asuimme ensin pienessä vuokrahuoneessa. Pieni huone ei haitannut, elin kenties elämäni onnellisinta aikaa. Onni täydentyi esikoistyttärellä, vuoden jälkeen hän sai leikkikaverikseen veljen.

Muutimme lasten takia vähän tilavampaan taloon, Mannille. Se oli ollut kylmillään jo vähän aikaa, kun sinne muutimme. Elimme onnellisina pienessä pirtissä. Kaukana maailman kavaluus.

Mutta se kavaluus saavutti pienen kylämme. Se laskeutui kuin musta sumu varjostaen elämän ja yrittäen viedä uskon tulevaan. Muistan sen päivän, kun Eeli kutsuttiin muiden miesten mukana ylimääräiseen kertausharjoitukseen. Arveltiin sodan tulevan. Niinhän se tuli. Me kylän naiset hyvästelimme rakkaamme, veljemme ja poikalapsemme. Sotaan heidät lähetimme, pakon edessä. Olin surun murtama, mutta jotenkin sitä oli selvittävä. Kun miehet olivat poissa, me naiset jouduimme tekemään kaikki talon vaatimat askareet, hoitamaan lapset ja elukat, tekemään kylvöt. Vaikea aika yhdisti pienellä kylällä, autoimme toinen toisiamme raskaissa tehtävissä.

Eeli palveli talvisodan alikersanttina Kollaanjoen raskaissa taisteluissa. Hän haavoittui siellä vasempaan käteen. Onneksi vasempaan, ettei haavoittuminen myöhemmin haitannut kynämiehen töitä. Olin niin iloinen ja huojentunut, kun hän palasi sairaalasta lähes ehjänä, tosin sodan kauhut muistoina. Saksalaiset vetäytyivät syyskuussa 1944. He kulkivat talomme ohi menevää tietä pitkin. He jakoivat lapsille kompiaisia. Ainoa harmi meille sotilaista oli se, että he räjäyttivät sillat mennessään.

Sodasta selvittiin. Eeli sai kunnalta töitä. Omin sanoin hän harrasti kunnanvaltuustoa, puheenjohtajana ja sosiaalilautakunnan puheenjohtajuutta. Muistan, että ei se niin harrastus ollut. Hän oli usein poissa hoitamassa tehtäviään, kun talossa olisi tarvittu isäntää. Oli minullakin omat harrastukseni. Suomen Nuorison Liitto myönsi minulle nuorisoseuramerkin tunnustuksena uhrautuvasta toiminnasta nuorisoseuratyön hyväksi. Muistan päivämäärän, 18.7.1979.

Muistan, kuinka paljon saimme aikaan yhdessä. 1948 salvattiin uuden talon hirret. Kiiminkijoen Honkasensuvannon rannan läheisyyteen nousi uusi talo. Rannan puoleisessa asuinrakennuksessa oli pirtti, kammari, sauna ja saunakammari. Kuistilta pääsi suoraan navettaan. Navetan ja asuinhuoneiston erotti vain katolla varustettu ulkotila käymälöineen. Navetan yhteydessä oli lato. Se oli aika erikoinen ratkaisu. Putkirakennus. Talon tiluksille rakennettiin erikseen kesänavetta. Kesäisin se oli mukava paikka lehmille ja leikkiville lapsille. Talo sai nimekseen Ranta-Allikko. Siellä asuimme neljän nuorimmaisen lapsemme kanssa, vanhimmat olivat jo muuttaneet omilleen. Poikani jatkoi myöhemmin tilan hoitoa perheensä kanssa. Kauppaakin ehdittiin vähän aikaa pitämään, joen toisella puolella Mannilla.

Kiiminkijoen ylittäminen oli silloin helppoa. Talvisin kuljimme jäätä pitkin. Kesällä, jos vene ei sattunut olemaan rannassa, vaan joen toisella puolella, ei tarvinnut kuin huudella vähän aikaa. Joku tuli veneellä hakemaan kuultuaan huudot joen ylityksen tarpeesta.

Rannalle rakennettiin pieni sauna. Siellä oli mukava käydä kylpemässä kesällä. Sauna tosin paloi lihanpalvauksen yhteydessä. Ei se muuten olisi palanut, mutta poikani joutui viemään vaimonsa synnytyslaitokselle kesken palvauksen, joulukuuta elettiin.

Eeli jätti minut liian aikaisin. 20 vuotta sitten. Ehkä tapaan hänet kohta. Olemme ikuisesti yhdessä. Eeli odottaa jo minua tanssilavan vieressä.

Olen 90-vuotias. Joka aamu on armo uus, olen ajatellut sekä vaikeina että vähän helpompina aikoina. Olen nähnyt paljon, ehkä liikaa. Vaikeudet ennen Suomen itsenäistymistä, verisen sisällissodan ja kahden sodan kauhut. 1960-luvun tiukat ajat maaseudulla. Olen saatellut lähisukulaisiani työn perässä Ruotsiin, parempaa elämää etsimään. Niin se naapurissa, joen toisella puolella syntynyt nuorimies lauloi: ”Mä tulin maalta tänne kaupunkiin ja panin pellot pakettiin. Nyt köyhä poika oon, mä maalaispoika oon.” Naapurin pojasta tuli kuuluisa ja me olimme hänestä ylpeitä. Joku taisi tosin olla vähän kateellinen menestykselle.

Olen lukenut, että Neuvostoliitto on hajoamassa. Voi näitä aikoja. Olen nähnyt sen Nykäsen Matin voitokkaat mäkihypyt. Toivoisin hänelle perheonnea vastapainoksi sankaruudelle.

Tämän maan kehityksessä en ole pysynyt mukana enää pitkään aikaan. Muistan ihmetelleeni kun näin ensimmäisen kerran linja-auton. Muistan ensimmäisen matkani junalla Haukiputaan asemalta Oulun asemalle. Kuinka nopeasti maisema vilahti ohi. Muistan ensimmäisen näkemäni radion ja puhelimen, television. On se erikoinen laatikko elävine kuvineen. Voi kuinka paljon ihmettelyä nämä apparaatit saivat osakseen saapuessaan. Nyt ne ovat arkipäivää. Kuten se, että sähkö tulee joka taloon.

Suljen silmäni, tunnen itseni kuoleman väsyneeksi. Vanhainkodilla vierailee kirkon seuran kylätoimikunta. Kuulen heidän laulavan suvivirttä. Kylätoimikunnan puheenjohtaja tulee huoneeseeni, asettuu istumaan sänkyni viereen. Rukoilemme yhdessä. Jos en sijaltani enää nouse, suojele jälkeläisiäni ja Suomen kansaa. Toivottavasti saatte elää rauhan ja rakkauden yhteiskunnassa.