Amanda Sofia Antintytär- vahva ja sitkeä esiäiti

Amanda Sofia oli suuren Patokosken talon tyttäriä Satakunnan Honkajoelta. Hän oli kaunis, tummatukkainen ja korkeapovinen nainen, jolla oli heleä iho ja suora ryhti. Kosijoita Amandalla riitti, mutta ketään heistä hän ei ollut toistaiseksi kelpuuttanut. Niinpä aika oli kulunut huomaamatta ja hänestä oli tullut jo 34-vuotias ikäneito. Vanhemmat olivat molemmat kuolleet viisi vuotta sitten ja Antti-veli oli talonpitäjänä. Ei Amanda aikonut Patokoskeen ilmaiseksi piiaksi jäädä, oma koti hänellä olla piti. Kunhan vain löytäisi sopivan miehen, joka olisi OIKEA mies. Vanhemmat siskot oli jo naitu, Maija Kaisa Vanhahonkoon ja Anna Stina Siikaisiin. Brita viettäisi häitään marraskuussa ja muuttaisi Kankaanpäähän Hirvikankaan taloon. Noloa oli se, että Brita oli Amandaa nuorempi. Amanda alkoi tuntea jonkinasteista pakokauhua.

Sitten eräänä kauniina aurinkoisena päivänä käveli Patokosken talon pihaan Mikko Mikonpoika Hietakangas Kauhajoelta. Mikko oli seurueineen matkalla markkinoille ja pyysi yösijaa talosta. Nuorten miesten seurue oli kovaääninen, remuavakin, ja Amanda Sofia huomasi, ettei Antti-veli ollut pyynnöstä mielissään. Mutta vieraanvaraisuus kuului asiaan ja seurue sai kutsun sisälle.

Mikko Mikonpoika oli komea ilmestys: hän oli iso ja väkivahva, silmät olivat röyhkeät vaalean hiuskuontalon alla. Nämä silmät mittelivät Amandaa päästä jalkoihin arvioivasti, niin että tyttö punastui hiusmartoaan myöten.

 –       Amanda, älä töllistele siinä, mene kattamaan ruokaa pöytään! kuului veljen äkäinen ääni. – Mene auttamaan Albertiina.

Amanda Sofia sai jalat alleen ja katosi pirttiin kälyn avuksi.

 Veli oli istuttanut vieraat suuren pirtin pöydän ympärille ja kyseli kuulumisia. Amanda kattoi pöytää vapisevin käsin ja vilkuili aina välillä vieraan suuntaan. Hän huomasi, että myös mies loi häneen edelleen vaivihkaa arvioivia silmäyksiä. Amanda piti katseensa tiukasti tarjoiluastioissa, mutta tunsi koko ruumiinsa kihelmöivän: tämän miehen hän halusi!

Sen päivän ja yön seurue vietti Patokosken talossa ja seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa. Kyllä Amanda Sofia huomasi, että taisivat olla eteläpohjalaisia häjyjä, näkihän sen vieraiden vaatetuksesta ja puolijulkeasta käytöksestä. Jossain vaiheessa iltaa oli myös selvinnyt, että Mikko oli Hietakankaan talon nuorempi poika Kauhajoen Hyypän kylästä. Häjyjähän näistä nuoremmista pojista usein tuli, koska heillä ei ollut omaa paikkaa maailmassa vanhimman pojan periessä talon. Miesten puheita ja rehentelyä kuunnellessaan hänelle oli myös käynyt selväksi, että Mikko Mikonpoika oli hanakka haastamaan riitaa, mutta vahvuutensa vuoksi hän voitti helposti vastustajansa tappelussa. Amanda ei tästä kaikesta välittänyt: hän oli löytänyt valittunsa.

Amanda Sofia Antintytär Patokoski ja Mikko Mikonpoika Hietakangas kuulutettiin avioliittoon keväällä 1868 ja kolmantena kuulutussunnuntaina pidettiin asiaankuuluvat kuuliaistanssit. Häät vietettiin elokuun seitsemäntenä päivänä. Patokosken talon suuri tupa oli juhlavan näköinen: huone oli koristeltu köynnöksin ja pitkiä pöytiä peitti valkoiset pellavaliinat. Katossa roikkui silkeistä ja lakanasta tehty himmeli, jonka alla pidettäisiin viikon päästä häistä vielä himmelitanssit. Lattialla oli valmiina hääryijy, jonka päällä morsiuspari vihittäisiin.

Mikko oli komea pohjalaisessa kansallispuvussaan ja Amanda kaunis mustassa hääpuvussaan. Hänen korvissaan välkähtelivät Mikon kihlajaislahjaksi antamat kultaiset korvarenkaat. Kun pari oli vihitty, kilisti kirkkoherra maljoja morsiusparin kanssa, minkä jälkeen istuttiin pöytään. Patokoskella oli leivottu ja laitettu ruokaa viikkokausia. Talossa oli vilissyt kokkeja ja apuvaimoja. Amanda Sofiakin oli hyörinyt muiden joukossa posket punaisina. Nyt juhlakansa istuutui ruokapöytään herkkujen ääreen. Kirkkoherra istui tietenkin kunniapaikalla ja puhemies Mikon oikealla puolella. Mikon vanhemmat ja sisarukset perheineen olivat kaikki tulleet häihin. Myös Amandan sisaret perheineen olivat läsnä, olivathan häät aina suuri  merkkitapaus.

–       Toivotan hääparille pitkää ikää ja onnea, sanoi vielä kirkkoherra ennen kuin hääväki päästettiin pitoruokien kimppuun.

Apuvaimot alkoivat kantaa ruokia pöytään. Patokoski oli pannut parastaan. Häissä ei haluttu kitsastella, vaikka nälkävuodet eivät vielä olleetkaan kokonaan ohi. Kolme edellistä talvea oli ollut pitkää ja ankaraa ja kylvöihin oli päästy keväällä liian myöhään. Sitten kesällä märkyys ja halla oli pilannut lopunkin viljan. Monet nälkiintyneet ihmiset olivat lähteneet eteläänpäin kerjuulle ja kerjäläislaumat levittivät tauteja. Ihmisiä kuolivat laumoittain lavantautiin ja punatautiin. Huhuttiin, että Satakunnasta olisi nälkävuosina menehtynyt viidesosa asukkaista. Amanda tiesi, että vielä viime talvena oli Honkajoella kuollut yli sata ihmistä lavantautiin. Onneksi viime talvi oli kuitenkin ollut säiden puolesta normaali ja kevätkylvöt näyttivät lupaavilta. Ulkomailta oli saatu siemenviljaa ja elämä alkoi pitkästä aikaa näyttää valoisammalta. Hääväki osasi siis todella arvostaa pitopöytää. Saatiin kerrankin syödä vatsat täyteen. Välillä piti oikein laittaa silmät sirrilleen silkasta nautinnosta.

 Kylällä puhuttiin herkullisista ruoista vielä kauan jälkeenpäinkin:

 –       Oli siellä Amandan häissä pöytä koreana. Passarit kantoivat pöytään soppaa, lipeäkalaa, paistia, perna- ja räätikkälooraa, alaroopia, sallattia, riisi- ja ohrakryynipuuroa väskynäsopan kera. Ja sahtihaarikat kiersivät rinkiä pöydissä. Kyllä Patokoskella osataan sahtia panna! kertoi kylän ”tietotoimisto” kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella.

Kun hääväki oli syönyt vatsansa pullolleen, istuivat pelimannit tuoleilleen ja alkoivat soittaa. Nyt alkoi tanssaaminen. Ensin tanssittiin pareittain ringissä ja sitten vedettiin polkat ja valssit. Välillä hypättiin plikka- ja poikarinkiä ja sitten taas polkkaa, niin että tyttöjen helmat hulmusivat.

Amandan ja Mikon häitä juhlittiin kaksi päivää syöden ja tanssien. Häiden päättyessä Amanda oli väsynyt, mutta onnellinen. Antti-veli, joka isän kuoltua oli Amandan holhooja, ei Mikkoa hyväksynyt. Hän piti Mikkoa tyhjäntoimittajana, mutta sisar oli saatu vihdoin miehelään ja hän oli valintansa tehnyt. Nuorelle parille lohkaistiin maapala Patokosken maista ja se nimettiin Ylikoskeksi.

Nuoripari aloitteli yhteistä elämäänsä Ylikoskella suotuissa merkeissä. Mikko oli ylpeä saadessaan oman talon ja päästessään isäntämiesten joukkoon. Amanda Sofia taas nautti saadessaan hyöriä omassa tuvassaan eikä toisten nurkissa. Patokoskessa Amanda oli saanut hyvät emännän taidot, joista nyt oli paljon hyötyä.

Syystöiden yhteydessä Amanda aloitti jo valmistautumisen jouluun. Vaikka Ylikoskella ei vielä ollutkaan paljoa karjaa, tehtiin silti syysteurastus. Amanda laittoi joulupaistit suolaan ja valmisti siansuoliin makkaroita. Sian sorkat hän säästi hernerokkaa varten. Onneksi Amanda oli saanut kotoa Alina-piian mukaansa, sillä työtä riitti väsyksiin asti. Kun teurastuksessa kerätyistä rasvoista oli ensin keitetty saippuaa, ryhtyi Amanda piikansa kanssa valamaan lampaanrasvasta kynttilöitä.  Pitihän jouluna olla tuvassa oikeat kynttilät, silloin ei haluttu kärvistellä pelkässä pärevalossa. Kynttilöiden valamiseen meni päiväkausia. Alina kuumensi ja vahti talipataa ja Amanda kasteli keppiin kiinnitettyjä puuvillalankoja yhä uudelleen kuumaan taliin, kunnes valmiit kynttilät saatettiin ripustaa orsille kuivumaan.

Mikko kierteli mielellään kyliä ja hän oli käynyt Merikarvialla asti hakemassa kalastajilta suoraan silakoita. Nyt oli aitassa silakkanelikoita, joissa oli kerroksittain silakoita säilöttynä paksun suolakerroksen kanssa. Niistä saataisiin joulupöytään herkullista suutarinlohta ja silakkarullia.

Syksytöihin kuului tietenkin myös maltaiden teko joulusahtia varten. Rukiin ja ohran jyvät kasteltiin ja ne alkoivat itää huoneenlämmössä. Kun jyvät sitten laitettiin mallassaunan lauteille kuivumaan moneksi vuorokaudeksi, oli Mikkokin innokkaana kääntelemässä jyviä. Joulun alla Amanda sitten panisi sahtia Patokosken vanhalla reseptillä, jossa käytettiin puoliksi ruista ja puoliksi ohraa. Sahdista tuli näin paksua, tummaa, siirappimaista ja täyteläisen makuista.

Kesken joulukiireiden marraskuun lopussa asteli suutarimestari Ylikosken tupaan.

 –       Päivää taloon, nyt tulin, kun kerran kutsuttiin, virkkoi suutari.

Amanda harmitteli hiljaa mielessään huonoa ajankohtaa, mutta oli toisaalta mielissään siitä, että suutari oli ehtinyt heidän taloonsa vielä ennen joulua. Nyt Amanda saisi uudet nirunarukengät, jotka voisi laittaa joulukirkkoon ja niillä vähän ylpeilläkin.

Niinpä Amanda kiirehti suutarimestaria vastaan käsi ojossa ja istutti hänet heti tuvan pöydän ääreen. Onneksi mestarille ei tarvinnut järjestää omaa pöytää, kuten yleensä oli tapana, koska talossa oli väkeä  vielä niin vähän. Pestuuviikolla oli saatu Mikon avuksi renki ja lisäksi oli Amandan piika. Kaikki söivät yhdessä tuvan pöydän ääressä. Amanda tiesi, että suutari oli arvonsa tunteva herra ja kiirehti sanomaan:

–       Hän ottaa nyt kakkoa ja voita kahvin kanssa. Nisun ja piparkakut olen juuri leiponut, joten kannattaa maistaa niitäkin.

Mikkokin saapasteli samassa tupaan ja ilahtui suutarin nähdessään. Nyt kuultaisiin kaikkien kylän talojen kuulumiset, ja vähän naapurikylienkin. Mikko kiirehti heti nurkkakaapille ja kaatoi suutarille ja itselleen viinaryypyt kielenkantojen voitelemiseksi.

Aikansa tarinoituaan suutari kaivoi mukanaan tuomastaan kirstusta kengäntekovälineet: pikilankaa, naskalin, puunauloja, nahkaveitsiä ja sianharjaksia. Ensin otettiin isäntäväen jaloista mitat laudankappaleille, sen jälkeen olivat vuorossa renki ja piika. Amanda saisi ne nirunarukengät ja Mikko uudet komeat pieksut. Palvelusväki saisi sen jälkeen vuosipalkkaansa kuuluvat kengät.

Suutarin tulo tiesi Amandalle lisätyötä, sillä suutaria kuului kestitä hyvin ja emännän piti häntä itse palvella. Mutta toisaalta Amanda tiesi, että tämä suutarimestari oli arvostettu ja taitava: hän sai kenkiin niin hienot narinat, että kengät varmasti huomattiin. Kun suutari muutaman viikon kuluttua lähti, oli Amanda helpottunut; nyt hän saattoi jatkaa jouluvalmistelujaan. Samalla hän oli onnellinen uusista hienoista kengistään ja olihan suutarin oleskelu Ylikoskella tuonut myös vaihtelua arkiaskareisiin.

Suutarin lähdön jälkeen alkoivat joulusiivoukset. Amanda Sofia kuurasi Alinan kanssa koko Ylikosken lattiasta kattoon. Ensin riimottiin katajanoksilla katot ja seinät ja sitten jynssättiin lattiat valkoisiksi hiekan ja veden avulla. Aatonaattona Mikko toi tuvan lattialle puhtaita rukiin olkia. Tuomaan risti laitettiin tuvan pöydälle tuomaan suojelusta talolle. Tuvan lakeen oli ripustettu himmeli ja puusta koverrettu joululintu. Amandan mielestä koti oli kaunis. Illalla hän laittoi vielä leivinuuniin lammaspaistin ja laatikot hautumaan.

Huomenna mentäisiin ensin joulusaunaan ja sitten syötäisiin pitkään ja hartaasti syksyn aikana valmisteltuja jouluruokia. Ruoat saisivat olla yönkin pöydässä, pitihän yön pimeydessä esiin tassuttelevien talon haltioidenkin saada osansa kestityksestä.

Amanda odotti jo innolla myös jouluaamua, jolloin lähdettäisiin ani varhain ajamaan joulukirkkoon. Hän rakasti sitä kulkusten helinää, lumen narskuntaa reen jalasten alla ja tähtien tuiketta korkealla pakkastaivaalla. Joulukirkon valojen kirkkaus ja loisto hiljensivät mielen hartaaksi ja sai unohtamaan arjen huolet ja kiireet. Jännityksellä hän odotti myös kotimatkaa. Mikko oli taitava hevosmies ja päihittäisi varmasti Patokosken reen kilpa-ajoissa. Kelpaisi siinä Amandan istua miehensä vieressä ylpeänä, kun kiidettäisiin entisen kotitalon reen ohi!

Ensimmäinen yhteinen joulu vietettiin suuren hartauden vallassa. Amandasta Mikko oli niin komea isäntänä pöydän päässä, kun hän luki kuuluvalla äänellä jouluevankeliumin. Amandalle tuli oikein kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, kuinka onnekas oli. Tapaninpäivänä sitten kyläiltiin sukulaisten ja tuttavien luona. Sahtikannu oli joka talossa pöydällä valmiina vieraita varten.

Pyhien jälkeen elämä asettui arkisiin uomiinsa. Amanda hoiteli kotiaskareita ja Mikko teki yhdessä rengin kanssa miesten töitä. Tottakai Amanda Sofia oli huomannut, ettei Mikkoa kova työnteko kiinnostanut. Hän kävi mielellään usein kylillä jututtamassa muita isäntiä ja vaihtamassa kuulumisia. Sen vuoksi tila pysyi pienenä. Mutta olihan Mikko komea mies ja siihen Amanda Sofia tyytyi.

Kevään kuluessa Amanda Sofia huomasi olevansa raskaana. Elämä tuntui hymyilevän. Sitten lokakuussa 1869 syntyi pieni Kristiina. Eräänä aamuna marraskuussa Amanda heräsi siihen, että kehdosta ei kuulunut äännähdystäkään. Kun Amanda meni katsomaan, lapsi makasi vahankalpeana kehdossaan. Amanda päästi huudon, joka herätti koko talonväen ja yritti ravistella pienokaista, jotta se avaisi silmänsä. Sitten Mikko tuli ja otti Kristiinan hellästi vaimonsa sylistä. Lapsi oli yöllä siirtynyt Taivaan kotiin.

Amanda Sofia suri lohduttomana lapsensa kuolemaa. Hän kertasi yhä uudelleen mielessään, mitä oli tehnyt väärin ja miten hän olisi voinut estää lapsensa kuoleman. Vaimon synkistymisen myötä Mikko muuttui rauhattomaksi. Hän alkoi vierailla kotikylässään yhä useammin tapaamassa vanhoja ryyppyveikkojaan ja palasi aina melkoisessa tuiskeessa kotiin.

Elämä rauhoittui hetkeksi, kun Fredrik Oskar Mikonpoika syntyi pari vuotta myöhemmin. Mikko oli mielissään, kun oli saanut pojan eikä enää lähtenyt niin usein omille reissuilleen. Seuraavana vuonna Amanda Sofia odotti jo kolmatta lastaan.

 Pyhäinpäivän aattona Amanda huomasi Mikon taas käyvän levottomaksi.

–       Lähden tästä käymään Kauhajoella tervehtimässä isääni, virkkoi Mikko Amandalle.

–       Jäisit nyt kotiin, kun minäkin olen pieniin päin ja tunnen itseni välillä niin voimattomaksi.

–       Mikäs sinun on tänne jäädessä, onhan talossa renki ja kaksi riuskaa piikaa sekä naapurissa liuta sukulaisia sinua auttamaan ja passaamaan. Pakko on käydä välillä kotiväkeä tervehtimässä.

–       Ryyppykavereitasi sinä vain haluat tavata! puuskahti Amanda katkerana.

Mikko Mikonpoika ryntäsi ulos, paukautti raivoissaan oven perässään kiinni, hyppäsi hevosrattaiden kyytiin ja hävisi tiemutkan taakse. Amanda jäi lohduttomana katselemaan miehensä jälkeen. Olisi sitä voinut edes hyvän sanan sanoa lähtiessään!

Myöhemmin Amanda Sofia sai kuulla, että Mikko oli pyytänyt matkatovereikseen Paloviidan ja Lauhaluoman isännät, koska pelkäsi matkustaa yksin. Mikko oli ollut riitaisa ja tappeluihin altis Hyypässä asuessaan ja hän oli saanut paljon vihamiehiä, joista moni janosi kostoa. Nyt kun meneillään oli palvelusväen pestuuviikko, oli väki rauhatonta. Viikko oli palvelusväen ainoa vapaaviikko vuodessa ja silloin ryypättiin, rellestettiin, riiusteltiin ja vaihdettiin työnantajaa. Näin ollen Mikko pelkäsi kostoa ja oli ottanut mukaansa matkaseuran lisäksi kolme puukkoakin.

Mikon vanha isä ilahtui poikansa nähdessään. Isä, Mikko Mikonpoika hänkin nimeltään, eleli syytingillä Hietakankaan talossa. Talon isäntänä toimi vanhin poika, Mikon Juho-veli. Mikon vierailu Hietakankaan talossa oli sujunut hyvin. Isän ja ison veljen kanssa oli vaihdettu kuulumiset ja Mikko saattoi hiukan kerskailla omasta talostaan, vaikka se pieni olikin. Mutta olihan hänkin nyt isäntämiehiä.

Honkajokiset vieraat oli majoitettu ja syötetty, mutta tänään, pyhäinpäivän iltana, oli määrä sonnustautua kotimatkalle. Kun väki istui vielä puolisella pirtin pöydän ympärillä, ryntäsi Mikon nuorin veli Simson sisään:

 –       Nyt ne häjyt tuloo! huusi poika hengästyneenä.

Mikko ryntäsi ikkunaan ja näki hevoskärryllisen entisiä tappelukavereitaan ajavan pihaan. Mikko huomasi kärryillä ainakin Herman Aunesluoman, joka oli kruunutorppari Johan Aunesluoman kaksikymmen-vuotias poika. Sen jälkeen kun vanhemmat olivat kuolleet, oli Herman elättänyt itsensä satunnaisilla töillä päiväläisenä. Herman Gustaf Hietakangas, joka lähenteli jo viittäkymmentä, oli hänkin loinen ja varaton kuljeksija. Hänelle Mikko oli myynyt muutama vuosi sitten nälkävuonna viljaa, johon oli sekoittanut rautajauhoa painon lisäämiseksi. Hermanni oli uhannut tämän tekosen Mikolle kostaa. Kärryillä istuivat myös torpparinpojat Johan ja Samuel Korkiamäki, jotka olivat vasta lähellä kahtakymmentä vuotta, hinteliä ja pienikasvuisia, mutta sitä kovempia suustaan. He asuivat leskiäitinsä kanssa Korkiamäen torpassa ja siellä porukka oli ryypiskellyt paloviinaa ja seurue oli varhaisesta ajankohdasta huolimatta jo melkoisen päihtynyt.

 –       Herrajumala, ne aikoo ajaa hevoskärryillä sisälle asti! huusi veljen vaimo sydänalaansa painellen.

Samassa ulko-ovelta kuuluikin ryskettä ja hevonen yritti sisään porstuaan. Vanhaisäntä Mikko asteli verkkaisin askelin porstuaan ja sanoi kuuluvalla äänellä remuavalle seurueelle:

 –       Häpeäisitte jumalattomat, häiritsette pyhäpäivänä kunniallisten ihmisten kotirauhaa. Tiehenne siitä, hunsvotit!

Sen verran miehet kunnioittivat harmaita hapsia, että peruuttivat kärrynsä takaisin pihamaalle. Siellä kuitenkin Herman Aunesluoma kävi vielä sen verran kuumana, että hyppäsi alas rattailta ja ryntäsi Hietakankaan talon tupaan herjaamaan Mikko Mikonpoika nuorempaa. Silloin suuttui jo talon isäntäkin ja tarttui Hermannia takinkauluksesta. Koska  Juho oli veljensä tapaan iso mies ja Hermanni pieni ja hintelä, kantoi Juho helposti jälkimmäisen ovesta ulos ja suorastaan heitti tunkeutujan pihamaalle, niin että tämä kaatui rähmälleen ruohikolle. Hermanni nousi horjuen jaloilleen ja hoiperteli kirouksia suustaan syytäen hevoskärryille. Seurue ajoi hoilottaen ja nyrkkiä puiden pihasta.

Mikko Mikonpoika sonnustautui illalla seitsemän maissa kotimatkalle Honkajoelle. Hän yritti haalia itselleen vielä lisää matkaseuraa turvakseen, koska pelkäsi, mitä miesjoukko illan pimeydessä keksisi. Kukaan ei kuitenkaan halunnut lähteä mukaan. Vain ne kaksi talonpoikaa, jotka olivat Mikon kyydissä tulleet Kauhajoellekin, olivat hänen matkaseuranaan. Lähtijät nauttivat varmuuden vuoksi myös muutaman rohkaisuryypyn suunnistaessaan illan pimeyteen.  

 –       Ehkä ne aikovat tappaa minut, mutta onhan minulla veitseni mukana, sanoi Mikko ja hyvästeli kotiväkensä.

Kun Mikon seurue oli ajanut rattailla muutaman kilometrin, huomasivat he Hietakankaan talossa päivällä käyneiden miesten hevospelin pysähtyneenä maantien laidassa. Häjyjoukko oli ollut odottamassa Mikkoa ja heillä näytti olevan seipäitä käsissään.  Kun Mikko yritti ohittaa miehet, alkoi pysäköidystä hevospelistä sataa seipääniskuja. Mikko hyppäsi alas kärryistä ja tarttui Johan Jakob Hietakankaaseen:

 –       Nyt minä sinulle s…nan pelkurille näytän! huusi Mikko ja molemmat kaatuivat tappelun tuoksinassa maahan.

Samassa hän tunsi kovan iskun päässään: joku humautti häntä seipäällä takaraivoon. Mikko menetti tajuntansa ja vielä silloinkin häntä potkittiin ja hutkittiin lisää seipäillä. Sitten joku iski Mikkoa puukolla vasemman jalan reisivaltimoon. Veri alkoi virrata vuolaana ja Mikko menehtyi hetkessä verenvuotoon. Mikon matkatoveritkin saivat seipääniskuja, mutta onnistuivat pääsemään pakoon hevosen ja kärryjen kanssa.

Miestappo käsiteltiin tietenkin aikanaan käräjillä ja miesjoukko syytteli taposta toisiaan. Puukoniskuun syyllistä ei voitukaan pitävästi todistaa: ilta oli pimeä ja vallitsi yleinen tappelunnujakka ja sekasorto. Koska syyllistä ei voitu osoittaa, tuomitsi käräjäoikeus kaikki neljä miestä taposta kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen Turun Kakolaan tammikuussa 1873.

Amanda Sofia havahtui marraskuisena iltana ulkoa kuuluvaan kolinaan. Pian ovelle koputettiin. Vaikka Amandaa pelotti, kietoi hän ison huivin paisuneen ruumiinsa ympärille ja meni avaamaan. Oven takana seisoi neljä miestä takanaan hevosrattaat. Rattailla retkotti Mikko Mikonpojan eloton ruumis.

–      Emännän ei pidä nyt säikähtää, mutta on tapahtunut onnettomuus, sanoi etummaisena oleva mies hämillisen näköisenä.

 Muuta Amanda Sofia ei sitten enää kuullutkaan, joku vain kirkui ja kirkui…

Ihme, että lapsi ei mennyt kesken. Se syntyi muutaman kuukauden kuluttua isänsä kuoleman jälkeen. Amanda Sofia antoi lapselle nimeksi Mikko Valfrid edesmenneen isän mukaan. Amanda ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää lapseen paljoa huomiota, hyvä että jaksoi hoitaa puolitoistavuotiasta isätöntä Oskaria. Sitten alkoi kylässä esiintyä hinkuyskää ja Mikko sai tartunnan. Amanda kuunteli öisin lapsensa hakkaavaa yskää ja tukehtumiskohtauksia.  Tauti oli kohtalokas, mitään ei voitu tehdä ja Amanda joutui saattelemaan tämänkin lapsen kalmiston multiin.

Amanda oli nyt 37-vuotias leski. Elämä tuntui yhdentekevältä ja torpan työt raskailta naisihmiselle. Tottakai Patokoskesta sai miehiä apuun viljankorjuun aikaan, mutta silti elämä oli yhtä raatamista.

Harmaat päivät seurasivat toisiaan. Amanda istui yhä useammin tuvan penkillä kädet helmassaan ja tuijotti teenpäin. Onneksi Ylikoskella oli nyt kaksi piikaa, niin että talon työt hoituivat jotenkuten. Amandasta tuntui, että hänen elämänsä oli ohi.

Sitten vähitellen Amanda Sofian elämänhalu alkoi palautua. Hän huomasi kylällä kulkiessaan nuoren Jaakko Vihtori Jaakonpoika Kampin seuraavan häntä katseellaan. Vihtori oli Kampin talon nuorempi poika. Jaakon isä, kirkkoväärti Kustaa Jaakko Antinpoika Kamppi oli kuollut muutama vuosi sitten ja leskiäiti piti taloa poikiensa kanssa.

Aluksi Amanda luuli nähneensä väärin: poika oli vasta 20-vuotias ja häntä parikymmentä vuotta nuorempi! Mutta ei Amanda ollut erehtynyt. Vähitellen nuori mies alkoi käydä Ylikoskella ja lopulta tupaan astui Kampin puhemies. Pariskunta vihittiin avioliittoon 20.5.1875. Kylän juorukelloilla riitti jälleen ihmettelemistä:

 –       Taitaa olla vahvana, miten vanha leskinainen muuten olisi saanut vieteltyä verevän nuoren miehen! Onhan se Amanda tietty vielä komea nainen, mutta silti. Vai liekö käyttänyt noitakeinoja…                                                   

Vihtori osoittautui vakaaksi ja luotettavaksi aviomieheksi. Mikko Mikonpojan häilyväisyydestä ei ollut tietoakaan. Vihtori oli luonteeltaan kiltti ja ystävällinen. Lisäksi hän oli sangen työteliäs: aamusta iltaan hän raatoi pelloilla ja metsässä. Ani varhain hän suunnisti metsään yhdessä rengin kanssa ja he aloittivat puiden kaatamisen kirveen avulla. Rautakangella he kaivoivat kannot ylös ja pellon reunaojat ja sarkaojat kaivettiin käsin lapiolla. Puolen päivän aikaan Amanda kävi viemässä miehille syötävää pellolle. Silloin he malttoivat hetken levähtää raskaasta työstään.

Illalla, kun miehet olivat saanet päivän urakan valmiiksi, oli Amanda Sofia lämmittänyt saunan. Siellä väsyneet miehet saivat huuhtoa päivän pölyt pois ja verryttää kovan työn jäykistämiä jäseniään. Sauna oli erityisen tarpeen silloin, kun vuorossa oli suopellon raivaus. Kun miehet olivat ensin kuivattaneet suon, kuokkivat he sen ja ojittivat. Sen jälkeen poltettiin kytöä, mistä saatiin hedelmällinen tuhkakerros pellolle. Illalla raivaukselta kotiutuessaan miehet olivat mustia kuin murjaanit.

Raivaamilleen pelloille Vihtori kylvi ruista ja ohraa. Talon hevosille tarvittiin tietenkin myös kauroja. Amanda Sofiallekin kylvettiin kaskisuolle pellavaa ja siitä saivat talon naiset kehrätä lankaa ja kutoa kankaita.

Joskus Amandaa hirvitti moinen huhkiminen ja raadanta. Hän pelkäsi miehensä terveyden puolesta. Mutta onneksi Vihtori oli vielä niin nuori ja voimissaan, lohdutti Amanda itseään. Vuosien kuluessa Amanda

Sofia saattoi todeta Ylikoskesta tulleen suuren talon: ahkera aviomies oli raivannut laajat 75 hehtaarin peltomaat ja laajentanut tilan 440 hehtaarin suurtilaksi.

Koska Amanda Sofia oli jo iäkäs, syntyi pariskunnalle häitä seuraavana vuonna vain yksi poika, Svante. Aviomies kohteli hyvin myös Amandan edellisestä avioliitosta syntynyttä Oskari-poikaa. Oskari ja Svante viihtyivät hyvin yhdessä ja puuhailivat päivät pitkät omissa poikien leikeissään. Ylikosken talo sijaitsi vuolasvirtaisen Karvianjoen varrella ja Amandalla oli kova työ vahtia, etteivät pojat pudonneet jokeen, kun eivät osanneet vielä uida. Joen ratatöyräät olivat korkeat ja niiltä horjahti helposti veteen. Hän yritti pelotella poikia Näkillä, joka veti pieniä tyttöjä ja poikia veden alle, mutta poikien seikkailunhalua oli vaikea tukahduttaa.

Talvella pojat laskivat liukumäkeä joentöyräitä pitkin. Joesta haettiin myös jäitä hevosella varastoon kesää varten maitoa jäähdyttämään. Silloin Oskari ja Svante keikkuivat aina ylinnä jääkuorman päällä. Kun jäät keväällä lähtivät Karvianjoesta, oli se komea luonnonnäytelmä. Paksut jäälautat kiisivät toisiaan tönien, ryskyen ja paukkuen alavirtaan ja vesi täytti uoman kokonaan. Amandasta tuntui, että sellaisina päivinä pojat olisi pitänyt köyttää pöydänjalkaan kiinni, etteivät he vain olisi pudonneet virtaan jäiden keskelle.

Joskus, kun Amanda katseli molempia poikiaan, näki hän heissä selvästi isiensä piirteet. Oskari Mikonpoika oli äkkipikainen luonteeltaan ja Amanda huomasi, kuinka Oskari nuorukaisena usein eksyi sellaisten nuorten miesten seuraan, jossa pulloja kallisteltiin. Toisaalta Oskari osasi myös olla sangen hurmaava ja hän oli pidetty seuramies. Svante Vihtorinpoika taas oli isänsä tavoin kiltti ja hyväntahtoinen.

Vihtori-aviomiehestä tuli myös Honkajoella arvostettu henkilö. Hän oli kunnallislautakunnan esimies, kuului kolmekymmentä vuotta  Säästöpankin isännistöön ja oli monenlaisissa kunnan asioissa uskottuna miehenä.

Amanda Sofia oli lokakuisena päivänä 1892 leipomassa leipää Ylikosken tuvassa. Aamulla hän oli paistanut jo ohraleivät, koska niiden paistamisessa piti leivinuunin olla kuumimmillaan. Nyt oli vuorossa ruisreikäleivät. Leivät pujotettaisiin sitten tuvan orsille kuivumaan ja niitä syötäisiin pitkin talvea. Rukiin täyteläinen haju hiveli Amandan nenää. Hän muisti vielä elävästi 1860-luvun suuret nälkävuodet, jolloin leipätaikinaa oli ollut pakko jatkaa milloin männynkaarnan nilakerroksesta saatavilla pettujauhoilla, milloin sammaleilla tai jäkälillä. Hän muisti myös nälkiintyneiden kerjäläisten laumat Patokosken portinpielessä. Vaikeinta oli ollut katsoa lasten suuria, syvälle painuneita silmiä ja nälästä turvonneita vatsoja. Amanda Sofia huokaisi syvään muistoilleen ja teki kiitollisena ristinmerkin taikinatiinun yläpuolella.

 Yhtäkkiä naapurin emäntä pelmahti tupaan ja alkoi tohkeissaan kertoa:

 –       Oletkos Amanda kuullut, että nyt ne kuntakokouksessa ovat päättäneet kieltää tanssaamisen Hongon sillalla ruunun maantiellä? Se kuulemma villihtee nuorisoa epäsiveelliseen menoon. Sakkoakin ovat määränneet tanssaamiseen osallistumisesta kaksi markkaa!

–        No, enpä ole tuota kuullut, kun Vihtori ei ole vielä tullut kotiin kokouksesta, virkkoi Amanda rauhallisesti.

 –       Niin, ja teidän Vihtorista on tehty yksi niistä siveyspoliiseista, jotka tätä kieltoa valvoo! Kyllä se on hyvä, että tuo nuorison jumalaton meno nyt loppuu. Eihän sitä kunniallinen naisihminen edes kehtaa kertoa, mitä kaikkea ne siellä puuhaavat. Siinäpä sitä on Vihtorilla valvomista, ettei vaan omatkin pojat livahda sinne tanssaamaan!

Amanda Sofiaa olisi vähän naurattanutkin naapurin emännän puhetulva. Vai oli Vihtori nimitetty oikein siveyspoliisiksi! Eihän tuota mies itsekään vielä kovin vanha ollut, ei neljääkymmentäkään. Kyllä Vihtori nuorten tanssihaluja ymmärsi, vaikka itse olikin niin vakaa mies. Olihan heillä kotonakin kaksi kasvavaa poikaa.

Amanda sai naapurinemännän puhetulvan katkeamaan kattamalla kahvikupit pöytään. Aamulla leivotun tuoreen kakon, ohraleivän päälle siveltäväksi hän pistäytyi maitokamariin hakemaan vastakirnuttua voita. Kamarissa Amanda silmäili tyytyväisenä puupyttyjään, joihin oli sullottu tiiviisti suolan kera syksyn aikana kirnuttua voita. Lehmät olivat juuri menossa talveksi umpeen ja näin saatiin niiden maito säilymään. Amanda kaapaisi rasiaansa oikein ison kauhallisen kullankeltaista herkkua –  kyllä tätä kelpasi tarjota vieraalle!

Kun Oskari Mikonpoika oli vähän yli kaksikymmenvuotias, alkoi hän tehdä yhä useammin asiaa Karvian seudulle. Amanda huomasi, että jotain oli tekeillä, koska lähtiessään Oskari aina kampasi huolellisesti hiuspehkonsa peilin edessä ja valitsi siistit vaatteet ylleen. Varmaan hänellä oli joku tyttö kiikarissa! Amanda Sofia toivoi, että tyttö olisi kunnollinen naisihminen, joka pitäisi Oskarin kurissa.

Niin siinä sitten kävi, että Oskari toi Ylikoskeen yhdeksäntoistavuotiaan Emilia-vaimon suuresta Mustakosken talosta Karvialta. Emilialla eli Emmalla oli nuorempi sisar Hilda ja heidän vanhempansa antoivat tilan nuoremmalle sisarelle. Emma oli tästä vähän katkerakin ja väitti, ettei hän ollut saanut Mustakoskelta juuri mitään. Välillä hän kuitenkin kehuskeli, kuinka hänen myötäjäisiään tuotiin kymmenellä hevosella ja lisäksi tuli karjaa ja säkkikaupalla riihikuivaa ruista.

Kun Oskarin ja Emman tyttäret Meeri ja Suoma olivat syntyneet, oli Ylikosken tuvassa taas pienten jalkojen vilinää ja kirkkaita lastenääniä. Molemmat isovanhemmat, Amanda ja Vihtori, olivat myytyjä, kun soma pikkutyttö kietoi käsivartensa vaarin tai mamman kaulaan. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että Svante perisi talon ja niin Oskari ryhtyi katselemaan perheelleen omaa taloa. He ostivatkin itselleen Tuomen talon, joka oli aikanaan lohkaistu Pihlajan kantatilasta. Talo vaati remonttia ja kunnostusta ja pikkutytöt jäivät Amanda Sofian ja Vihtorin huomaan remontin ajaksi.

Pieni kiharatukkainen Meeri kiintyi syvästi isoisä-puoleensa ja tunne oli molemminpuolinen. Vihtori kanniskeli tyttöä harteillaan mukanaan kaikkialle: kun Vihtori raivasi peltoa, Meeri leikki nukellaan huovan päällä pellon reunalla. Kun Vihtori hakkasi halkoja, tyttö järjesteli tikuista ja kävyistä itselleen käpylehmiä ja niille laitumia. Jokin pikkuruisessa tytössä vetosi miehen suojeluvaistoon. Myös Amanda Sofia sai Meeristä kaipaamansa tyttären.

Ei siis ihme, että kun pikkutyttöjä tultiin hakemaan Tuomeen, nosti Meeri melkoisen äläkän eikä tahtonut lähteä. Suoma oli vielä vauva, eikä ymmärtänyt protestoida. Meeri vietiin kuitenkin väkisin. Kotona Tuomessa Meeri kuljeskeli lohduttomana huoneesta toiseen ja toisteli:

–       Tuokaa mulle edes papan kuva!

Tyttö ei suostunut syömään eikä leikkimään ja itkeskeli enimmän aikaa. Lopulta vanhemmat ja isovanhemmat päättivät yhteistuumin, että Meeri kasvatettaisiin mummolassa.

Ylikoskella Meeri Oskarintytär Ylikoski  kasvoi onnellisena nuoreksi neidoksi isovanhempiensa silmäteränä. Täältä hän lähti myös miehelään Valkoisen Kallion taloon Kankaanpäähän, kun hänet vihittiin Eino Matti Salosen kanssa vuonna 1916. Aviossa ollessaankin Meeri turvautui vielä usein pappaansa, joka auttoi parhaansa mukaan.

Amanda Sofia eli 84-vuotiaaksi. Hän ehti nähdä isoäitini Meerin ensimmäisen lapsen, Heli Raakelin syntymän ennen kuin kuoli vuonna 1918. Vihtori eli korkeaan 80 vuoden ikään ja joutui näkemään rakkaan Meerinsä varhaisen kuoleman 32-vuotiaana.

Tyynen ja hyväluontoisen Vihtorin rinnalla Amanda oli vihdoin löytänyt sen rauhaisan, tyynen onnen, jota oli häilyväisen Mikon jälkeen kaivannut. Amanda Sofia eli pitkän ja täyden elämän alkuaikojen vaikeuksien jälkeen ja sai kuolla ”elämästä kyllälti saaneena”.