Marja Rysä - koulua ja koulunuudistusta koko elämä

Koulunkehittämisajatuksia jo nuorena

”Puhuimme oppikoulukysymyksestä, joka on tämän hetken polttavimpia, onhan oppikoulukomitea jo saanut ehdotuksensa valmiiksi. Linjajako, läksytön maanantai, oppikurssien osittainen supistaminen kangastavat onnellisen kouluajan tunnusmerkkeinä mielissämme. Turha toivo! Me saamme vielä kirjoittaa vanhanaikaisen ylioppilaskirjoituksen. Millainen on nykyaikainen ylioppilas? Hän on uhrannut kahdeksan elämänsä parasta vuotta kuluttamalla oppikoulun penkkiä. On ehkä oppinutkin jotakin, muutamia vuosilukuja, logaritmisääntöjä ja erikielisiä sanontoja. Hän ei pysty puhumaan muuta kuin äidinkieltään, mikäli ei ole ollut Ruotsissa kesätöissä. Nuori sivistynyt nainen, ylioppilas, ei osaa käyttäytyä, ei osaa pitää neulaa oikein päin käsissään, ei tunne edes kuuluisimpienkaan säveltäjien ja kirjailijoiden teoksia. Ei osa keskustella muiden kuin luokkatovereiden kanssa seuraavan päivän läksyistä. Onko nykyinen oppikoulu opettanut elämää vai koulua varten. Kapinoin!”

Näin kirjoitti 16-vuotias koulutyttö vuonna 1954 päiväkirjaansa. Pieni koulunuudistaja nosti jo silloin päätään!

Koululaitoksen tila sodan jälkeen

Suomi on toistaiseksi tunnettu korkeatasoisesta koulutuksesta. Kansansivistys ymmärrettiin jo ennen Suomen itsenäistymistä. Käänteentekeviä olivat Kansakouluasetus (1866) ja Oppivelvollisuuslaki (1921). Aivan uusi tilanne tuli eteen sotavuosien jälkeen suurten ikäluokkien rynnätessä koulunpenkille. Kansakoululaisia oli silloin 600 000. Oppikouluihin pääsi vain pieni osa kouluikäisistä, mutta juuri näiden koulujen oppiaineita, kuten kieliä, olisi tarvittu yhteiskunnan kehittyessä. Kaupunkilaistyttönä pääsin oppikouluun niin kuin monet luokkatoverini ja naapurin lapset. Yhteiskouluun tuli oppilaita maalta, jolloin vanhemmat kalliiden koulumaksujen lisäksi kustansivat myös ylläpidon kaupungissa. Oppikoulu oli harvojen maalaislasten etuoikeus.

Eroja maaseudun ja kaupunkien kouluoloissa ryhdyttiin poistamaan. Vuoden 1958 kansakouluasetuksessa varsinaisen kansakoulun muodosti kuusi luokkaa ja sen jälkeen 2-vuotinen, sittemmin 3-vuotinen kansalaiskoulu. Kansalaiskoulun kehittäminen ja laajeneminen oli käynnissä, kun nuori aviopari muutti Pohjois-Karjalaan kesällä 1962. Sain opettajan viransijaisuuden Itä-Suomen seminaarissa. Tähän liittyi huvittava piirre. Rehtori Vilho Körni totesi, että vaikka minulla oli kelpoisuus tähän tehtävään, olin aivan liian nuori miesseminaariin. Kuitenkin hän luuli minun selviävän, koska olin isokokoinen, ja niin aloitin työn harjoittelukoulussa.

Opettajaksi ja perheenäidiksi

Kansalaiskoulun yleisaineiden opettajien koulutus alkoi vuonna 1963 Itä-Suomen seminaarissa. Tietysti menen valmistautumaan uuteen koulumuotoon, ajattelin. Oppilaitos oli minulle jo tuttu. Yleisaineiden opettajan kelpoisuuden sain keväällä 1964. Kansakoulunopettajaksi olin valmistunut Helsingin opettajakorkeakoulusta vuonna 1959 ja olin toiminut opettajana jo neljä vuotta. Käytännössä olin tullut huomaamaan, että oppituntien muodolliset asteet eivät toimineet täpötäysissä luokissa. Tarvittiin toisenlaisia keinoja tiedon tarjoilemisessa ja kasvatuksessa, sillä oppilaiden erilaisuutta, esim. lukemis- ja kirjoittamishäiriöitä ei vielä silloin huomioitu oppimisessa. Erityisopetus kehittyi myöhemmin. Uudistavia ajatuksia oli pyörinyt päässäni jo muutamana työvuotenani.

Ura kansalaiskoulussa ei toteutunut, sillä toinen lapsi syntyi perheeseen syksyllä 1964 ja mieheni virkapaikka siirtyi Hämeenlinnaan jo seuraavan vuoden alussa. Puolustusvoimissa palvelevien miesten perheiden oli sopeuduttava jatkuviin muuttoihin. Vaimon ammattitoiveet saivat väistyä.

Kohti peruskoulua

Koulumaailmassa oli jatkuvaa liikehdintää, kun oppikoulu veti yhä suuremman määrän oppilaita ja kansakoulun yläluokkien oppilasmäärä kutistui. Vallitsi suuri koulutuksellinen kuilu ja epätasa-arvo maaseudun ja kaupunkien välillä. Opetuksen yhtenäistämishankkeita oli ollut jo 40-luvulta alkaen, mutta 1950–60-luvuilla ilmestyi erilaisia suunnitelmia yhtenäiskoulusta. Oppikouluväki vastusti tämänsuuntaisia uudistushankkeita. Eduskunta hyväksyi peruskoulun puitelain vuonna 1968 ja peruskouluasetus annettiin 26.6.1970. Tällöin oli jo valmisteltu uusia peruskoulun opetussuunnitelmia kokeilukouluissa saatujen kokemusten pohjalta. Ala-aste käsitti kuusi ensimmäistä luokkaa, 3-vuotinen yläaste yhdistyi kansalaiskoulusta ja keskikoulun ylimmistä luokista. Maaseudulla jouduttiin muuttamaan ala-asteiden piirijakoa, sillä syrjäkylien lapsimäärät vähenivät voimakkaan muuttoliikkeen vuoksi. Pienimpien koulujen toiminta loppui. Kuntien tuli laatia kunnan koulusuunnitelma. Peruskoulujärjestelmän toteuttamiseksi luotiin myös alueellinen kouluhallinto vuonna 1970, jolloin lääninhallituksiin perustettiin kouluosastot.

Tutkimussihteeriksi Oulun lääninhallitukseen

Perheemme oli miehen työn vuoksi siirretty Ouluun vuonna 1968. Pienten lasten äitinä elelin Hiukkavaaran varuskunnassa, mutta nuorimmaisen 2-vuotispäivänä 30.8.1970 sain puhelun osastopäällikkö Lauri Kokkoselta lääninhallituksesta. Hän tiedusteli, olinko jo sitoutunut opettajan virkaan. Kun hän kuuli, että olin vapaa, hän pyysi minua tulemaan kouluosastolle ja samantien minut kiinnitettiin maaherran päätöksellä 15.9. alkaen tutkimussihteerin tehtävään Oulun lääninhallituksessa. Kotona tästä seurasi erinäisiä järjestelyjä. Mieheni osti toisen auton, joka oli Vauxhall Viva. Se helpotti työssä käyntiä Hiukkavaarasta käsin. Onnistuimme saamaan myös päiväapulaisen kolmea lasta hoitamaan. Kotiapulainen työskenteli sen jälkeen perheessämme vuosikausia. Se oli lasten hoitamisen vuoksi ainut ratkaisu, sillä subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli vasta 1990-luvulla. Tällä tavalla alkoi hallinnossa yli kaksikymmentä vuotta kestänyt työura, jonka aikana suuret koulu-uudistukset toteutettiin.

Tutkimussihteeriksi olin aivan tottumaton, mutta ensimmäisinä työvuosina opin virastoissa tarvittavia taitoja: asiakirjakäytännöt, arkistoinnin ja tilastoinnin. Oli suoritettava myös kouluhallinnon keskimmäinen arvosana. Kokouksissa toimin yleensä sihteerinä. Osa koulutoimentarkastajista oli entisiä kansakouluntarkastajia, jotka tunsivat oman alueensa laajassa Oulun läänissä. Työtoverit neuvoivat auliisti tutkimussihteeriä. Kouluosastolla vallitsi hyvä yhteishenki yhteisen päämäärän hyväksi. Aluksi se oli peruskoulun toteutuminen läänissä.

Peruskoulu aloitettiin pohjoisista lääneistä

Peruskouluun siirtyminen alkoi Lapin läänistä ja ensimmäiseen aaltoon kuului myös Kuusamon kunta. Uudistus eteni 1970-luvun aikana, viimeisenä Uudellamaalla. Kuntien tuli laatia koulusuunnitelma, josta selvisivät koulupiirit, yläasteet, lukiot ym. opetusjärjestelyt kunnassa. Oulun läänissä oli tällöin 52 kuntaa. Jokainen kunta halusi oman yläasteen. Tosiasia oli, että pienten kuntien lapsimäärät eivät riittäneet tulevaisuudessa edes yhtä luokkaa varten. Tutkimussihteeri tarkisti kätilöiltä syntyneiden tilastoja. Kuntien yhteisten yläasteiden perustamisessa tarvittiin lääninhallituksen ohjausta. Pieniä ongelmia syntyi yksityisten oppikoulujen kanssa, mutta Oulun läänissä nekin ratkesivat ja lukioista tuli kunnallisia lukioita. Tämä helpotti opettajanvirkojen järjestelyä kunnassa.

Minun tehtäviini kuului toimia Läänin koulusuunnittelulautakunnan sihteerinä. Valmistelin lausunnot jokaisen kunnan koulusuunnitelmasta. Tämä lautakunta oli läänin eri osista koottu joukko asiantuntijoita, jotka edustivat eri poliittisia puolueita. Puheenjohtajana toimi kansanedustaja Kalevi Mattila. Tehtävä toi sihteerille monta Helsingin matkaa, junalla matkustaen. Virkamatkat olivat myöhemmin työhön kuuluvaa arkipäivää. Peruskoulu toi uusia suunnittelutehtäviä, kun koulutoimen henkilöstön ja opettajien täydennyskoulutus pyörähti käyntiin 1970-luvun alussa.

Opettajien siirtymävaiheen koulutus eli SIVA alkoi Pohjois-Suomesta. Ansioituneita opettajia kokeilukouluista ja opettajanvalmistuslaitoksista nimitettiin lääninkouluttajiksi. Kuntiin valittiin ohjaavat opettajat. Suuri koulutusurakka alkoi lääninhallituksen kouluosaston tehtäväkentässä. Ohjaavat opettajat saivat kolmena kesänä SIVA-koulutusta. Näillä kursseilla rupesin miettimään, voidaanko koulutuksen avulla opettajien rutiineiksi muuttuneita työtapoja ja kasvatusperiaatteita muuttaa. Tutkimusta tulevan uudistuksen parissa oli suoritettu jonkin verran kokeilukouluissa ja kesäyliopistokurssien yhteydessä. Oivalsin, että tässä minulle olisi ajankohtainen gradun aihe maisterin tutkintoa varten. Työpaikalla oli jo keskusteltu, että tarkastajan virkoja tulisi lähiaikoina avoimiksi Oulun lääninhallituksessa. Tärkeimmän kannustuksen sain kouluneuvos Toivo Mäkiseltä, joka oli jo eläkkeellä ja asui Kajaanissa. Hän arveli, että minussa olisi ainesta hallintoon.

Laudaturtyöni aihe oli Ohjaavien opettajien koulutuskurssien vaikutus heidän asenteisiinsa. Kuntien ohjaavien opettajien kursseja järjestettiin Oulun läänissä vuodesta 1972 alkaen ja vuonna 1974, jolloin tutkimuksen suoritin, opettajia oli kuntien siirtymisjärjestyksestä johtuen III, II ja I aallon koulutuksessa. Oletukseni mukaan kolmannen aallon kurssilla olevat opettajat olisivat kaikkein myönteisimpiä peruskoulun periaatteita kohtaan. Tutkimukseen oli valittu matematiikan, maantieto-biologian, uskonnon, musiikin ja tekstiilityön ohjaavat opettajat, joiden katsoin edustavan monipuolisesti peruskoulun oppiaineiden tiedollisia ja kasvatuksellisia periaatteita. Tutkimuslomake lähetettiin 244 opettajalle. Vaikka tutkija ei tunnistanut nimettömiä vastaajia, vastaajat tunnistivat tutkijan, joten vastausprosentti nousi korkeaksi, 77% – 91%. Kuusisivuinen lomake oli työläs tehtävä vastaajille.

Moninaisia tilastomenetelmiä käyttäen selvitettiin eri ryhmien eroja ja niiden merkitsevyyttä. Silloin oli jo käytettävissä reikäkorttimenetelmällä toimiva tietokone-systeemi. Professori Kyöstiö vaati myös kasvatustieteessä ns. kovia tutkimusmenetelmiä, pohdiskelut eivät riittäneet. On todettava, että ensimmäiseksi uuteen järjestelmään siirtyneiden kuntien opettajat suhtautuivat positiivisimmin peruskoulun periaatteisiin. Kuitenkin oppiaineen vaikutus kuvastui asenteissa. Matematiikan ja biologian opettajat arvostivat tiedollista kasvatusta enemmän kuin muut, uskonnon opettajien mielestä eettinen kasvatus oli tärkeämpää ja tekstiilityön opettajien käden taitojen arvostus suurempaa kuin muilla. Hyvin negatiivista suhtautumista uudistukseen ei ilmennyt, olivathan ohjaavat opettajat kuntansa valiojoukkoa.

Valmistuin kasvatustieteen maisteriksi 2.3.1976 ja saman vuoden elokuun alusta hoidin jo koulutoimentarkastajan virkaa väliaikaisena. Opetusministeri Marjatta Väänänen nimitti minut vakinaiseen virkaan 1.11.1976.

SIVA-kurssit monena kesänä antoivat minulle hyvän kuvan peruskoulu-uudistuksen sisällöstä ja Pohjois-Suomen opettajakunnan paneutumisesta opetuksen ja kasvatuksen kysymyksiin. Totean, että suuri uudistus ravisteli koko koululaitosta terveellä tavalla ja yhtenäisti eri blokkeihin jakaantunutta opettajistoa. Opetuksen taso nousi ja peruskoulun jälkeen koko ikäluokalle avautui uusia mahdollisuuksia jatko-opintoihin.

Koulutoimentarkastajaksi

Alkoi työ koulutoimentarkastajana Oulun läänissä. Vastuualueeni tuli käsittämään Oulun kaupungin peruskoulut sekä Haukiputaan, Hailuodon ja Siikajoen koulutoimen. Lukioista vastasivat tarkastajat Lohi ja Mäkelä. Ilman lukion opettajakelpoisuutta ei näitä tehtäviä voinut hoitaa. Minulle kuului edelleen myös opettajien täydennyskoulutus sekä oppilashuoltokysymykset. Osastopäällikkö Kokkonen ymmärsi, että satojen kilometrien matkat kaukana oleviin kuntiin olivat kouluikäisten lasten äidille ylivoimaisia, eikä suostunut kuusamolaisten pyyntöön sijoittaa tehtäviini Kuusamon kuntaa.

Siihen aikaan suoritettiin vielä koulujen tarkastuksia, joiden luonne oli jo muuttumassa katselmuksen suuntaan. Arvioitiin koulun toimintaa kokonaisuutena, ei opettajien yksittäisiä oppitunteja. Käynnit isoissa kouluissa kestivät useampiakin päiviä. Koulujen työsuunnitelmat ja kuntien koulutilitykset tarkastettiin lääninhallituksessa. Myös valituksia ja mitä ihmeellisimpiä anomuksia ilmestyi työpöydälle. Hauskin oli luvan pyytäminen linnun täyttämistä varten. Kaikkiin kirjeisiin oli vastattava. Myös linnun täyttämistä suositeltiin koulun kokoelmaa varten. Näinä vuosina rakennettiin Haukiputaalle Kellon koulukeskus sekä Siikajoelle uusi liikuntasali. Lääninhallituksen tuli asettaa rakennushankkeet tärkeysjärjestykseen. Jokainen tarkastaja yritti pitää oman reviirinsä puolta. Opettajan vaalien vahvistaminen, sijaisten ja väliaikaisten opettajien määrääminen lisäsivät työtä juuri kesän aikana. Osastopäälliköksi nimitettiin Mauri Paananen, kokenut koulumies. Palvelin Oulun lääninhallituksessa neljän hienon maaherran alaisena. He olivat Niilo Ryhtä, Erkki Haukipuro, Ahti Pekkala ja Eino Siuruainen.

Peruskoulun opettajien pätevöittäjäksi

SIVA-koulutuksen jälkeen jatkuvat opetussuunnitelman uudistukset loivat koulutustarvetta, johon lääninhallituksen oli vastattava. Näitä olivat mm. kansainvälisyyskasvatus, ympäristökasvatus sekä perhe- ja kuluttajakasvatus. Koska harrastuksiini lapsuudesta alkaen oli kuulunut musiikki ja muutkin taideaineet, näiden aineiden kehittäminen lankesi osakseni. Hyvän koulutuspaikan tarjosi Heinolan kurssikeskus, joka toimi lakkautetun seminaarin tiloissa. Sain toimia siellä 11 kurssin vetäjänä. Meitä tarkastajiakin koulutettiin jatkuvasti, esim. johtamiseen ja ajankohtaisiin uudistuksiin. Peruskoulu-uudistuksen jälkeen alkoi luokattoman lukion toteuttaminen. Kaksi uudistusta kuivui alkuunsa: uusi matematiikka eli joukko-oppi sekä kouludemokratia. Niistä ei kehittynyt kouluun sopivia käytäntöjä.

Luottamustoimia alkoi kertyä

Kouluun ja sivistykseen liittyviä luottamustoimia alkoi ilmaantua työni ja harrastusteni perusteella. Olin ensimmäisen kerran ehdokkaana Oulun kaupuginvaltuustoon vuonna 1989. Tällöin jäin ilman valtuustopaikkaa, mutta lautakuntapaikkoja alkoi ilmaantua. Mieluisin pesti oli musiikkilautakunnassa, jonka puheenjohtajan tehtävää hoidin 1989–92. Omat tyttäreni olivat opiskelleet musiikkiluokilla, Madetojan musiikkilukiossa ja konservatoriossa. Tunsin tehtäväkentän, olimmehan aikaisemmin perustaneet oppilaiden äitien kanssa musiikkiopiston naistoimikunnan, joka sittemmin muuttui konservatorion kannatusyhdistykseksi. Konservatorion tiloja laajennettiin ja taistelua käytiin Tulindbergin salin rakentamisesta valtuustotasolla. Myös tanssinopettaja-koulutuksen saaminen Ouluun oli asialistalla. Läänimme kansanedustajien avulla määrärahaa saatiin valtiolta. Koulutus toimii edelleen.

Perheessämme oli ruuhkaisten työvuosien aikana tapahtunut muutoksia. Perheen isä, lasten vielä käydessä koulua, palveli YK:n rauhanturvatehtävissä ja myöhemminkin toisen kauden. Tyttäret opiskelivat Helsingissä ja Tampereelle. Valmistuttuaan ei kukaan palannut Ouluun. Mieheni oli vuonna 1990 siirretty Pääesikuntaan, Helsinkiin. Lähes 90-vuotias äitini asui Kuopiossa yksin ja hänen kuntonsa alkoi huonontua. Vuoroviikoin sisareni kanssa matkustimme äidin asioita hoitamaan.

Rehtoriksi

Vaikka lääninhallitusten muuttumiseen valtion aluehallinnoksi oli vielä vuosia, kouluosaston tehtäväkenttään ei enää ilmaantunut haastavia tehtäviä. Kehittämiseen tarkoitetut määrärahat vähenivät. Kun minulle soitettiin Haukiputaalta, että Kirkonkylän koulun rehtorin virka tulee avoimeksi, ajatus työpaikan vaihtamisesta heräsi. Ajattelin: kerran opettaja, aina opettaja ja hain paikkaa. Koululautakunta valitsi minut virkaan 1.1.1993 alkaen. Olin ensimmäinen, joka meidän osastolla teki tällaisen ratkaisun. Eläkeikäni aleni kolmella vuodella. Eläkkeelle jäänyt rehtori Siltanen tuli neuvomaan minut tehtävään ja luovutti avaimet uudenvuodenpäivänä. En katunut koskaan, että vaihdoin paikkaa. Oppiaineeni, pieni määrä oppitunteja, oli historia. Sain työtovereiksi hyviä ja lahjakkaita opettajia. Alettiin laatia uutta koulukohtaista opetussuunnitelmaa. Viisi vuotta kului nopeasti koko ajan viritellen uusia projekteja. Mielenkiintoisin niistä oli EU:n Comenius-ohjelmaan kuulunut yhteistyö irlantilaisen ja barcelonalaisen oppilaitoksen kanssa vierailuineen ja matkoineen.

Vetovastuita luottamustehtävissä

Työskentely Oulun läänissä jatkui edelleen. Olin saanut maaherra Siuruaiselta nimityksen läänin taidetoimikuntaan jo vuonna 1992. Läänin alueella toimivat taiteilijat ja ryhmät olivat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Seuraavaksi 3-vuotisjaksoksi toimikunta valitsi minut puheenjohtajaksi. Se toi runsaasti lisätehtäviä maakunnan alueella. Yhteistyö Karjalan tasavallan kulttuuriministeriön kanssa ja vierailut Petroskoissa olivat ikimuistettavia. Silloin huomasin, että venäjän kieltä pitäisi hieman osata. Tätä puutetta paikkasin, mutta vasta eläkeiässä.

Vuonna 1993 aloitin Oulun kaupunginvaltuustossa ensin 1. varajäsenenä, vuonna 1995 jäsenenä. Kun en enää vastannut lääninhallituksessa kaupungin koulutoimesta, jouduin opetuslautakuntaan ensin jäseneksi, sitten puheenjohtajaksi. Näkökulma koulutoimeen vaihtui. Tunsin todella tarkasti Oulun koulut ja lähes jokaisen opettajan. Oliko se etu vai haitta, kun en kylmän rauhallisesti voinut olla pelkkä luottamusmies!

Tänä aikana syntyi ammattikorkeakoulu. Se oli suuri uudistus maamme koulutuksen kentässä, koska se avasi suurenevalle ylioppilaiden joukolle jatko-opintomahdollisuuksia. Vuoden 1996 jälkeen jälkeen en enää asettunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Rehtorin virasta sain eron 1.2.1998.

Naisen tie

Olen tarkastellut naisen työtä koulutuksen saralla vuosien 1959–1998 aikajaksolla. Ne olivat työteliäitä aikoja, koska perheeseeni syntyi kolme lasta ja asuinpaikat vaihtuivat alkuvuosina useita kertoja. Ehdin toimia opettajana useilla eri paikkakunnilla. Tie koulutaipaleella ei ollut suora, mutta hyvin opettavainen. Sain tutustua viisaisiin ihmisiin sekä hallinnossa että opetustoimessa. Kun koulunuudistusten vuosikymmenet antoivat koko ajan mielenkiintoisia uusia tehtäviä, 16-vuotiaan koulutytön unelma oli toteutunut.

Eläkkeelle jäätyäni pystyin hoitamaan vielä joitakin vuosia äitini asioita Kuopiossa. Hän kuoli vuonna 2002. Mummon onnesta olen myös saanut osani. Kolme poikaa, yksi jo täysi-ikäinen, matkusti Helsingistä mummon luo tänäkin vuonna tapaninpäivän iltana. Nykyisin saan voimaa monista harrastuksista, musiikin kuuntelusta, soittamisesta ja laulamisesta. Kirjojen lukeminen elähdyttää koko ajan ja yhdistystoiminta on aina ollut lähellä sydäntä. Kiitollisena ajattelen, että vielä voin lähteä hiihtoretkelle talviseen metsään. Täällä Oulussa on lunta.

FAKTALAATIKKO

Marja Anneli Rysä o.s. Hiltunen

Syntynyt 19.01.1938 Kuopion mlk

Vanhemmat: Metsäteknikko Erkki Hiltunen ja Irja o.s Järveläinen

Opinnot: ylioppilas, Kuopion yhteiskoulu 1956

Kansakoulunopettaja, Helsingin opettajakorkeakoulu 1959

Kansalaiskoulun yl.aineiden opettaja, Itä-Suomen seminaari 1964

Kasvatustieteen maisteri, Oulun yliopisto 1976

Pianonsoittoa, musiikin teoriaa ja laulua, Kuopion musiikkiopisto ja Oulun musiikkiopisto

Työura: Opettajana Vieremällä, Kuopiossa, Joensuussa ja Jämijärvellä

Tutkimussihteeri ja suunnittelija Oulun lääninhallituksessa 1970-76

Koulutoimentarkastaja 1.8.1976 – 31.12.1992

Rehtori Haukiputaan Kirkonkylän koulussa 1.1.1993 – 31.1.1998

Luottamustoimia: Oulun kaupunginvaltuusto, Oulun musiikkilautakunnan ja opetuslautakunnan sekä Oulun läänin taidetoimikunnan pj., Oulun srk.yhtymän kirkkovaltuston ja kirkkoneuvoston jäsen. Tuomiokirkkoseurakunnan srk-neuvoston jäsen.

Perhesuhteet: Puoliso v. 1961 el.lääk.ev Matti Rysä, er. 2002

Lapset: Eeva 1963, Liisa 1964 ja Anna-Leena 1968

Opetusneuvoksen arvo 1998, Suomen Leijonan ritarimerkki 1992