Aili Tuuri, o.s. Rahkola syntyi vuonna 1910 Kauhajoen Päntäneellä perheen kuudentena lapsena. Maalaistalossa oli totuttu kovaan työhön ja vanhemmat olivat vielä erikoisen riuskoja ja nopeita liikkeissään. Äiti Sandra Maria oli 20-vuotiaana avioitunut itseään 11 vuotta vanhemman Tuomas Valentin Rahkolan kanssa. Sandra Mariakin oli jo kotonaan talon tyttärenä tottunut ahkeroimaan talon töissä tasavertaisesti palkollisten kanssa.

Aili Rahkola osoitti jo nuorena kauneudentajunsa, ja niinpä hänet lähetettiin Kerppolan kansankorkeakouluun lisäoppia samaan. Selvästi puutarhan hoidossa ja muussa oppi oli kantanut hedelmää.

Nuorena aikuisena Rahkola kävi sisarensa Aunen kanssa Kauhajoen Kristillisen Kansanopiston.

Aili ja Aune Rahkola olivat melkein kuin kaksoset, aina yhdessä. Rippikoulukin käytiin yhdessä. Ikäeroa heillä oli vain vuosi ja kuukausi. He muistelivat aikuisena sekä leikkejä että työntekoa yhdessä. Ailin ollessa kymmenvuotias ja Aunen yhdeksän heinänteon aikaan heidät komennettiin latoon heiniä polkemaan. He muistelivat, miten kahdella hevosella ajettiin heinäkuorma ladon eteen ja he saivat tehdä työtä tauotta: kun kuorma purkautui, uusi ajettiin toisella hevosella heti tilalle. Ladossa oli heinäpölyä ja kuuma, kuumempi kuin ulkona kesähelteellä. Tytöt itkivätkin välillä ja väänsivät hikeä toistensa vaatteista.

Muisteloissa oli iloisiakin kuvia – leikkiinkin oli joskus aikaa. Ulkokuistin päällä olevaan tilaan tytöt olivat sisustaneet leikkipaikan. Astiasto muodostui korvattomista kahvikupeista ja muista varsinaisesta käytöstä poistetuista astioista. Kerran Aili oli emäntänä ja Aune vieraana. Kahvin virkaa hoiti vesi. Aune tönäisi kuppia niin, että vesi läikähti pöydälle, johon Aili: ”Voi, nyt sä kaadoit!”. Siihen Aune: ”Kyllä on sitten mukavaa, kun kahvikuppi kaatuu, niin emäntä sanoo vierahalle, jotta vierasko sen kaatoo!”. Siinäpä opetus emännälle vieraan kohtelusta! Sisarukset vielä aikuisenakin muistelivat huvittuneina tapausta.

Avioliitto ja perhe

Aikuisuudessa tyttöjen tiet erosivat kilometrin verran. Aili meni naimisiin vuonna 1935 melkein naapurin pojan, Martti Tuurin kanssa ja he perustivat kodin Kauhajoen Päntäneelle, kotikyläänsä.

Aune Rahkola jäi kotitaloa hoitamaan äitinsä kanssa. Isä oli kuollut jo muutama vuosi aiemmin.

Kovin monta vuotta ei kulunut, kun sota syttyi. Aviomies Martti lähti sotaan ja Aili Tuuri jäi yksin hoitamaan kotia minun kanssani. Olin ilmestynyt taloon vuonna 1938.

Sota-aika

Tästä alkoi Aili Tuurin kotirintamalotan sarka talonhoitamisineen. Kerron lähinnä niistä välähdyksistä, joita muistan tuolta ajalta. Talvisodasta en voi sanoa muistavani, mutta jatkosodasta kyllä. Aili Tuuri oli käytännöllisesti katsoen emäntä ja isäntä. Meillä asui kyllä yksi kyläläinen koulutyttö, koska meiltä oli kouluun lyhyt matka ja kyseisessä perheessä oli monta lasta eivätkä elinolosuhteet olleet parhaasta päästä. Ehkä tyttö koulunkäynnin ohella vähän autteli, mutta äitini luonteen tuntien hän ei varmaan malttanut vaatia paljon. Olen ajatellut, että hän ehkä siksi sääli kanssaihmisiä, eikä patistanut työntekoon, kun hän itse oli joutunut jo nuoresta niin kovin ahkeroimaan. Lisäksi hän oli luoteeltaan toisia armahtava tehden mieluummin työn itse.

Jossain vaiheessa äiti onnistui saamaan nuoren aikuisen naisen avukseen. Äiti ja Aune-täti päättivät mennä kansanopiston toveripäiville, kun oli lapsenvahtikin. Valmistelu sisälsi myös uusien leninkien teettämisen. Mielestäni mallit kuvastivat sisarusten luonne-eroja: Aune teetti suoraviivaisen, tyylikkään puvun, Aili taas halusi hiukan volankejakin asuunsa. Itse he totesivat hymyillen, että ”fyrkkeli” ja ”suinu” olivat lähdössä toveripäiville.

Mutta kuinka ollakaan, kahdestaan kotona ollessamme apulainen kaatui navetan lattialle ja alkoi kouristella. Minä, ehkä neljä-viisivuotias, katsoin hetken kauhuissani enkä käsittänyt, mistä oli kyse. Pinkaisin juoksuun ja menin noin puolen kilometrin päähän hakemaan avuksi Tuurin Vilhelmiina -mummoa. Mummo heitti saalin hartioilleen ja tuli jäykin jaloin hitaasti kävellen meille. Vasta silloin Raakel-apulainen alkoi tulla tajuihinsa ja kertoi, että hänellä oli epilepsia, kaatumatauti, kuten silloin sanottiin. Tyttöraukka ei ollut uskaltanut kertoa asiaa paikkaa hakiessaan peläten, ettei häntä hyväksyttäisi. Myöhemmin selvisi, että hänen vitsauksenaan olivat vielä sekä vaate- että päätäit. Se selvisi, kun sain tartunnan. Äiti sitten hääti lamppuöljykäärein päätäit ja saunottamalla ihmiset ja vaatteetkin muistaakseni.

Sodan tiimoilta meillä oli jonkin aikaa evakkoperhe Lindbergit kaksine lapsineen. Jossain vaiheessa oli myös inkeriläiset mummo ja tytär. Mummo otti meidän sian kesyttääkseen ja antoi sille nimen Nökö. Ollessamme elopellolla työssä mummo huusi ”Nököjäin, Nököjäin” ja sika nelisti pää vinossa pellolle!

En koskaan kuullut äitini sanovan, ettei hän kykenisi jotain työtä tekemään. Hän yritti aina. Pelto-, karja- ja kotityöt täyttivät päivän. Hän oli varsinainen organisaattori; yhdellä matkalla karjakeittiöönkin hän teki monta asiaa kerralla, ruokki jopa pihan linnut. Hän tapasi vielä vanhanakin muistella, että pihan rastaat räkättivät hänelle vihaisena, jos hän ei heittänyt niille syötävää! Kaikista askareistaan hän selvisi nopeasti ja koti oli siisti. Hänelle oli ominaista muutella huoneissa kalusteita eri paikkoihin. Puolustuksekseen hän sanoi, että oli hyvä muuttaa huonekalujen paikkoja, koska niiden alustat sai muuton yhteydessä hyvin puhdistetuksi!

Kylminä talviaamuina huoneitten lämpö oli aamuisin todella alhainen. Äiti laittoi tietenkin tulet ennen navetan aamuaskareita. Eräänä päivänä taisi liiterissä olla vain yksi halko. Aamuaskareiden jälkeen äiti puki isän lämpimät talvivaatteet ylleen ja hevosmiehen karvalakin päähän. Hän asetti hevosen reen eteen ja lähti muutaman kilometrin päähän metsään hakemaan puita. Minä jäin vällyjen alle makaamaan. Äiti oli tuonut lämmintä, vastalypsettyä maitoa ja sokerinpalan minulle nautittavaksi ja kehotti odottamaan, kunnes hän tulisi takaisin.

Kuulin, kun hän kertoi tutulleen jälkeenpäin, että naapurikylästä eräs iäkäs mies, joka ei ollut sotakelpoinen ikänsä ja huonojalkaisuutensa vuoksi, oli yrittänyt juosta hänen peräänsä ja huutanut: ”Poika s…..a älä jätä!”. Äiti oli pysäyttänyt hevosen. Kun mies oli nähnyt ajajan, hän oli nolona pyytänyt anteeksi kielenkäyttöään. Hän oli luullut, että joku poika oli ohjaksissa. Miehekkäät vaatteet olivat saaneet erehtymään, mutta hevosen hän oli tuntenut meidän hevoseksi!

Kotikylän meijeriin toimitettiin lähitaloista maidot hevospelillä ja kuskipiireittäin. Muistaakseni meidän piirissämme oli kaikkiaan kuusi taloa ja kuljetus tapahtui vuoroperiaatteella. Kun oli äidin vuoro, kylmään aikaan odottelin taas sängyssä maitoeväineni. Kesällä sain olla mukana. Yleensä äiti keräsi maidot yksin, mutta kannujen palautuksessa piirin taloihin olin usein mukana ilman salliessa.

Mieleeni on jäänyt myös papin pelko: pelättiin papin kääntyvän meidän tielle yleiseltä tieltä, koska se olisi merkinnyt rintamalta kuolinsanoman tuontia. Kotirintamalla surtiin kaikkia menetettyjä kylän miehiä ja samalla kouraisi pelko oman miehen kohtalosta.

Tieltä saattoi myös poiketa aivan outoja ihmisiä. Kerran muistan meille tulleen miehen, jolla oli kädessä lappu, jossa luki: ”Raha loppu, juna Mikkeli, 10 markka”.

Tarkastaja, joka katsoi navetan eläimet, kävi myös. Mieleeni on jäänyt eräs käynti, jossa mies väitti yhtä nautaa lehmäksi ja äiti hiehoksi. Äiti voitti! Kaikki, jopa karja, kuului säännöstelyn piiriin.

Isän lomalle pääsyn ajankohdasta ei ollut varmuutta. Kerran äiti sanoi, että isä olisi ehkä pian tulossa lomalle, koska edellisestä lomasta oli niin pitkä aika. Ja kuinka ollakaan: yhtenä aamuyönä katsoin sänkyä, josta pilkisti isän flanellipaitaa! Tarkemmin tutkiessani huomasin paidan sisällä olevan äidin, joka oli kylmissään pukenut paidan ylleen. Olin pettynyt koko päivän.

Saattelin kerran lomalta lähtevää isää, kun hän käveli kohtauspaikalle, johon oli tulossa yhteiskuljetusauto. Olimme menneet melkein pari kilometriä, kun isä houkutteli minua palaamaan sanoen, etten pian jaksaisi kävellä takaisin. Kotiinpäin kävellessäni käännyin aina katsomaan, vieläkö isää näkyisi. Usein hänkin oli kääntynyt ja sitten vilkutimme. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin isän ilmeen: näkisimmeköhän vielä…

Kotirintama

Kylän naiset kokoontuivat aina kun oli vähänkin vapaata neulomaan sukkia rintamalle lähetettäviin paketteihin. Äiti sujautti aina jotain ”ylimääräistä”, säilyvää muonaa, rahaakin mukaan isää varten.

Tallukkakurssit olivat myös luku sinänsä. Nahkakenkiähän ei juurikaan saanut. Lapsen jalka kasvoi ja isompia kenkiä tarvittiin, ja kuluivathan aikuistenkin kengät. Sarkapäällinen oli materiaali. Mielestäni niihin tikattiin jotakin, että ne olisivat paksummat ja lämpimämmät talvikäyttöön. Pohja oli ihmeellinen, kuin jotakin punottua narua. En jaksa muistaa tarkemmin mitä, kun silloin lapsena ei ymmärtänyt tutkia riittävästi.  Äiti teki meillekin tallukkaat ja koristeli niitä ompelein.

Lisäksi äiti ompeli valtaosan vaatteistani, osan omista vanhoistaan, kun kangaskin oli kirjaimellisesti kortilla.

Ajatellessani näitä muistoja olen aavistavinani sen henkisen paineen ja ruumiillisen rasittavuuden, mikä maatalon emännillä sodan aikana oli. Ihailen kaikissa kotirintaman naisissa sitä sitkeyttä ja kekseliäisyyttä, millä elämää vietiin eteenpäin noina raskaina aikoina.

Rauha

Sota loppui aikanaan. Niukat säännöstelyn ajat jatkuivat, mutta toivoa oli paremmasta. Isä tuli kotiin ehyenä. Sodasta hän ei puhunut juurikaan, paitsi sotakaverien kanssa silloin, kun he kokoontuivat yhteen. Onneksi puhuivat!

Sodan jälkeen vuonna 1946 äiti synnytti kuolleen pojan. Äidin ollessa vielä sairaalassa veimme pojan Tuurin sukuhautaan. Pieni tyttökin huomasi, että arkku isän kainalossa oli raskas taakka. Syksyllä koulussa opettajamme opetti ja laulatti meillä oppilailla Varpunen jouluaamuna -laulun. Äiti oli varma, että laulu oli meille lohdutukseksi. Vielä tänä päivänä minuun tekee erikoisen syvän vaikutuksen sanat: ”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta”.

Mutta sitten meille ilmestyi palkintona kolme pikkuveljeä vuosina 1948, 1951 ja 1954.

Toisista huolehtiminen oli Aili-äidille ensiarvoisen tärkeä. Isä sanoi kerran, että esimerkiksi lasten ollessa jo eteisessä asti menossa kouluun, äiti vielä avasi keittiön oven rasat kädessä kysyen: ”Onko sulla nämä?”.

Aune Rahkola

Aune syntyi Rahkolan perheen seitsemäntenä lapsena vuonna 1911. Aili-sisar oli syntynyt vuosi ja kuukausi aiemmin.

Oman leimansa Aune Rahkolan lapsuuteen antoi se, että hän oli perheen kuopus. Mutta työtä hänkin totisesti oppi tekemään heti nuorena. Suvun perintö, työteliäs luonne, oli omiaan tässä. Aikuisena Aune Rahkola hoiti kotia ja maatilaa sisarensa ja palkatun päivämiehen kanssa. 13-vuotiaana hän liittyi pikkulottiin, kun Päntäneelle perustettiin lottaosasto. Niiltä tiimoilta hän kävi erilaisia kursseja, muonitus- ja ensiapukursseja. Hänestä tuli Lotta Svärd- aktiivi ja elämään mahtui monenlaisia tehtäviä: tilanhoitoa, isänmaan puolustamista sekä pikkulottien ohjaamista. Rahkola toimi Päntäneellä Lotta Svärd -osaston sihteerinä, rahastonhoitajana ja puheenjohtajana sääntöjen salliman ajan.

Päntäneen tyttöosasto kasvoi niin suureksi, että se jaettiin kahdeksi, Päntäneen ja Nirvan osastoiksi. Päntäneen osastoa jäivät johtamaan Hanna Erkkilä ja Aune Rahkola. Toiminta oli vilkasta, kokoontumisia oli usein. Osallistujille opetettiin ensiapua, kutomista ja rintamalle lähetettävien pakettien tekoa. Vuosikokoukset, tilit, toimintakertomukset ja -suunnitelmat hoidettiin ajallaan. Pikkulotista kukin koulutettiin määrättyyn tehtävään ja osa joutui lähtemään sotarintamalle koulutuksensa mukaiseen tehtävään.

Rahkolassa oli myös siirtolaisia eri paikkakunnilta, joten perheenjäsenten määrä vaihteli.

Aune Rahkola toimi muonituslottana Luumäellä vuosina 1938–1939. Kotonakin olisi tarvittu hänen työpanostaan, mutta hän tunsi velvollisuudekseen lähteä sotatehtäviin, kun pyydettiin.

Sotarintamalle tuli uudelleen määräys vuosille 1943–1944, nyt muonitustehtäviin Suojärvelle. Aune Rahkola pysyi hyvin vaiti lottakokemuksistaan, kuten kai edellytettiinkin. Pojalleen hän on kertonut tapauksesta, jossa sairaalan lääkäri tuli hänelle sanomaan, että toivoi saavansa paistettuja perunoita. Rahkola lähti hakemaan ulkorakennuksesta perunoita ja silloin hänen taakseen jättämäänsä rakennukseen osui. Perunoita ei enää tarvittu ja Rahkola vältti todennäköisesti kuoleman.

Aune Rahkola oli Päntäneellä lisäksi Pentilän kansakoulun puheenjohtajana, Sotainvalidien Veljesliiton naisosaston ja SPR:n Kauhajoen osaston johtokunnissa.

Hänelle on myönnetty Vapaussodan Perinneliiton sininen risti ja Sotainvalidien arvomitali.

Rahkolan poika Markku on oivaltanut, että Aune-äiti eli aina muista huolehtien: hänen äitinsä oli viisi vuotta halvaantuneena vuoteessa ja Rahkola hoiti häntä kuolemaan asti. Rahkolan sisar taas kuoli vuonna 1948 ja hänen 3-vuotiaat kaksospoikansa jäivät orvoiksi. Rahkola adoptoi heidät ja kasvatti aikuisiksi, kunnon miehiksi.  Markusta tuli sitten Rahkolan isäntä. Hän sanoi muistosanoina, että Aune Rahkola oli päättäväinen, periksiantamaton maatilan isäntä ja emäntä. Hän muistelee ”mammaa” suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella siitä huolenpidosta ja työstä, mitä tämä teki.

Todellakin Aili Tuuri ja Aune Rahkola olivat mielestäni tavallista läheisemmät sisarukset toisilleen. Olihan heillä mielipide-eroja, kuten kaikilla on joskus. Koskaan yhteys ei kuitenkaan katkennut kokonaan, vaan he olivat ajan tasalla toistensa asioista. Heillä oli niin samanlainen puheääni, että oudompi ei niitä erottanut, ellei nähnyt puhujaa. Minulla oli lapsena tapana mennä makuuhuoneeseen, kun Aune-täti oli meillä käymässä. Yritin sieltä sitten arvailla, kumpi puhui. Opin erottamaan puhujan puheen rytmistä. Se oli ainoa ero. Pidin tavattomasti Aune-tädistä. Toivoin aina, että hänen kyläilynsä meillä kestäisivät pitkään. Niinpä kerran pikkutyttönä piilotin hänen rasansa makuuhuoneen sängyn alle. Kuulin kyllä, kun sisarukset hakivat rasoja ihmetellen, mihin ne olivat joutuneet. Viimein täti hoksasi, että sormeni olivat mukana pelissä, ja rasat löytyivät!

Olen monesti ajatellut, että sisarusten työsarka yhteiskunnassa oli juuri, kuten pitikin. Aune Rahkola oli enemmän jalat maassa, realistinen. Aili-äiti oli herkempi ja hän ei olisi kestänyt nähdä sodan kauhuja niin läheltä kuin siskonsa Aune näki. Molemmat olivat auttamishaluisia ja empaattisia. Rankat tehtävät osuivat heidän sietokykynsä rajoihin.

Aili-äiti menehtyi 16.12.1993. Molemmilla sisarilla oli viimeisinä elinaikoinaan muistiongelmia. Aili-äiti oli ollut jo hyvän tovin kuolleena, kun Aune-täti sairastui ja muisti heikkeni. Aune-täti ihmetteli kerran minulle, miksi Aili-sisar ei ollut käynyt häntä katsomassa. Sanoin hänen kuolleen. Aune-täti hätääntyi, oliko hän ollut edes hautajaisissa. Lohdutin, että totta kai. Aune Rahkolan lähtö tapahtui 8.7.2007.

Kirjoitin tämän muistiin kunnioittaen näiden sisarusten elämäntyötä.

Kuuntele ja katsele Loviisa Seppäsen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakcW1sMm9idmRRLUU/view ja https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakbUFNa2R4blpmdkE/view