Hilkka Aaltonen – Kaupunginarkkitehti rakastui Raaheen

Vuonna 2008 Raahe-seura antoi Hilkka Aaltoselle Raahen Fiian arvonimen tunnustuksena hänen toiminnastaan kaupunginarkkitehtina ja hänen ansiokkaasta työstään Raahen kulttuurihistorian ja Vanhan Raahen säilyttämisen puolesta.

Lapsuus ja koulut

Hilkka (o.s. Paakki) syntyi Kempeleessä vuonna 1945. Hänellä on isoveli ja iso pikkuveli. Koti Oulun keskustassa Asemakadulla oli tuhoutunut sodan pommituksessa ja vanhempien oli aloitettava kodin rakentaminen uudelleen alusta. Isä halusi sodan jälkeen omaa viljelymaata, niinpä pieni perhe muutti maalle, Kempeleeseen, äidin pettymykseksi. Äidillä oli mielessä lasten kouluttaminen ja Oulussa se olisi äidin mielestä onnistunut paremmin.

Hilkka aloitti hartaasti odottamansa koulutien Kempeleen Ketolanperän kaksiopettajaisessa kansakoulussa. Hän oli oppinut lukemaan viisivuotiaana, sanomalehdestä. Hän muistaa taianomaisen hetken, kun Kalevan teksti yht´äkkiä järjestyi sanoiksi. Nyt avautuivat myös kirjat, voi sitä onnea!

Koulupiirirajat muuttuivat ja toiselle luokalle Hilkka meni Ylikylän kouluun.

– Äiti oli puhunut oppikouluun pyrkimisestä, ja niin isoveljen kanssa menimme pääsykokeisiin Oulun Merikosken yhteiskouluun vuonna 1955, Hilkka muistelee.

Kolmannelle luokalle mentäessä koulu muuttui Oulun Normaalilyseoksi, jolle oli rakennettu uudet tilat Raksilaan. Ylioppilaaksi Hilkka kirjoitti vuonna 1964.

– Olimme saaneet koulussa ammatinvalinnanohjausta, minulle se ei tukea antanut: ohjaaja sanoi testien jälkeen ´voit ryhtyä opiskelemaan, mitä haluat´. Kolme alaa oli mielessäni: kasvitiede, matematiikka ja arkkitehtuuri (kaupunkisuunnittelusta ja kaavojen laatimisesta en tiennyt mitään), Hilkka kertoo.

Isä kannatti matematiikan opiskelua, kasvitiede jäi pois, kun siellä ammatinvalinnanohjauksessa oli sanottu sillä alalla olevan huonot työllistymismahdollisuudet.

Isä vastusti Hilkan arkkitehtiopintoaikeita ´Paasikiven tytär voi opiskella arkkitehdiksi, Paakin tytär ei!´

Hilkka päätti mennä Ouluun tulleen yliopiston arkkitehtiosaston pääsykokeisiin. Kaksi matematiikan koetta olivat uskomattoman helpot, mutta piirtämisestä hän ei ollut varma.

– En ollut lukiossa osallistunut piirustuksen opintoihin, piirsin nyt vanhemman arkkitehtiopiskelijan antamia aiheita. Hänen kriittinen arvionsa oli ´kuin satukirjan kuvitusta´. Tämä arvio mielessäni piirsin itseni sisälle.

Myöhemmin, kun oli mahdollista verrata opiskelun sisältöjä, huomasi kyllä että alkuaikojen opintosisällöt olivat osin vaatimattomia. Onneksi muun muassa talonrakennuksen professori piti rimaa korkealla.

Arkkitehdiksi opiskeluun kuuluu olennaisena osana työharjoittelu, alkaen rakennustyömaaharjoittelusta. Oli onni, että 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa oli hyvät työllistymismahdollisuudet myös alan opiskelijoille. Hilkka kertoo, että sai töitä sekä kaavoituksen että talonsuunnittelun alalta.

– Rakennusopin assistenttina olin yhden lukukauden insinööriosastolla. Sain myös joitakin yksityisiä toimeksiantoja. Se oli opettavaista.

Etelä-Suomesta Raaheen

Diplomityötä vaille valmiina arkkitehtina Hilkka työskenteli Tampereella isossa toimistossa, jossa laadittiin kaavoja ja maankäyttösuunnitelmia Hämeeseen ja Satakuntaan.

– Isossa toimistossa saa tukea saman tai samanlaisen tehtävän parissa työskentelevältä kollegalta. Pientä kaupunkia palveleva suunnittelija jää helposti monien ja moninaisten tehtävien keskellä yksinäiseksi. Siksi valistuneet luottamusmiehet ja asukkaat ovat tärkeitä tukihenkilöitä, Hilkka sanoo.                 

Seuraava työpaikka oli Forssassa. Työ oli mielenkiintoista ja monipuolista. Kaupunki kasvoi tuolloin ja kaavat olivat pääosin uudisrakentamiseen.

– Yhden täydennyskaavan laadin sodan jälkeen rakennetulle isojen omakotitalotonttien alueelle. Sen toteutusta ajatteli vähän pelolla. Rakennusvalvonnan vastuu on suuri. Nykyisessä kotikaupungissamme monet isojen tonttien täydennysrakentamiset ovat sekavia sillisalaatteja, surettaa. Viihdyimme hyvin Forssassa, mutta tyttären synnyttyä alkoi ajatella vierasta murretta, jota lapsi alkaisi aikanaan puhua. Ja juhannusyökin pimeni!

Raahessa tuli kevättalvella 1975 avoimeksi kaupunginarkkitehdin virka.

– Lähetin hakemuksen, sain kutsun haastatteluun ja tulin valituksi, Hilkka muistelee. Ensimmäisenä iltapäivänä uudesta kodista Virkailijatalolta Pekkatorin kulmassa olevaan ruokakauppaan mennessäni tunsin, miten ainutkertaisessa, jo monia sukupolvia palvelleessa ja edelleen lumoavan kauniissa vanhassa kaupunkikeskustassa sain kävellä. Pekkatorille aukeava kaupunkitila kertoi tuona ikimuistoisena kesäpäivänä, että Raahella on kruununjalokivi. Tuona hetkenä kolmikymppisestä arkkitehdistä ei tuntunut ollenkaan raskaalta ottaa vastuuta jalokiven varjelemisesta.

Hilkka ja Timo Aaltosella oli 6 kk ikäinen esikoistytär, joka oli helteisenä päivänä matkustanut kuuman linja-auto- ja junamatkan Forssasta Raaheen. Hilkalla oli siis paitsi kaunis puukaupunki varjeltavana, myös omassa perheessä jo avojalkainen raahelainen, joka saisi, jos vain hänestä riippuisi, nähdä nämä samat kaupunkinäkymät varttuessaan.

Suojelukaavat

Muiden virkatöiden ohessa Vanhan Raahen suojelukaavat valmistuivat 1980-luvulla.

– Suojelukaavoissa ei ole yhtään ehdotonta suojelumerkintää. Uudisrakentamista tapahtuu, ja se on ihan ymmärrettävää, jos vanha rakennus on teknisesti huonokuntoinen. Kaavanlaatimista varten ei voi tutkia rakennuksia niin tarkoin, että suojelumerkinnät olisivat sataprosenttisesti oikeita. Uudisrakennus pitää suunnitella taidolla ympäristöön sopivaksi. Siitä on paikoin lipsuttu, Hilkka sanoo Kalevan haastattelussa 3.4.2000. Hän kertoo huomanneensa, ettei talon säilyttämistä tai purkamista välttämättä ratkaise talon kunto, vaan omistajan asenne. Joku korjaa lähes purkukuntoisen talon, joku haluaa asua vanhassa ympäristössä, mutta uudessa rakennuksessa, joten hyväkuntoisiakin taloja on menetetty.

Hilkka näkee, että Vanha Raahe tarvitsee ehdottomasti nykyaikaisen suojelukaavan, jossa tonttien tarpeettoman suuria rakennusoikeuksia pudotettaisiin ja myös arvokkaita pihapiirejä suojeltaisiin. Raahen-vuosina Hilkan toimenkuvaan kuului myös rakennusvalvonnan julkisivujen katselmusmiehen tehtävät.

– Maaherran valtuutuskirje on hyvässä tallessa, ja yritin hoitaa tehtävän riittävästi kuhunkin hakemukseen tutustuen, tarvittaessa paikan päällä. Kuten aina, jotkut kiittivät opastuksesta, jotkut nurisivat. Rakentajat ovat kiireistä väkeä ja usein tuli kysyjä kotipihalle, jotta asia voitaisiin ratkaista nopeasti. Virkavuosien jälkeenkin on Järvenpäähän asti tullut kysymyksiä. Niihin on ihan mukavaa sanoa jotain, jos tuntee muistavansa ympäristön, tietysti korostaen, että nyt kyseessä on ihan yksityinen mielipide! 

On onnellista suunnitella kestävää ja kaunista

Hilkan koulu- ja opiskelukaupunki Oulu on hänen mielestään malliesimerkki, miten kiihkeän kasvun tieltä purettiin ruutukaavakeskustan hienot, hyväkuntoisetkin klassiset ja empiretalot. Uuden tieltä purettiin myös Kansallisosakepankin upea tiilirakennus ja Tuiran puutarhakaupunginosa hävitettiin. Tässä mentiin hänen mielestään vikaan, sillä historian hävitys ei kannattele uutta. Arkkitehdin työssä on kyse tilaajan toiveiden toteuttamisesta. On onnellista, jos tilaaja haluaa tehdä kestävää, kaunista ja asukkaitaan hyvin palvelevaa ympäristöä. Kaunis kaupunkimiljöö sisältää eri-ikäisiä rakennuksia, tasapainoisia mittasuhteita ja vaihtelevia tilasarjoja sekä elävää luontoa.

Raahessa hyvän kaupunkimiljöön tarjoaa Vanha kaupunki, ykkönen ja jo 1600-luvulta asti, laajalti kerran palanutkin, mutta nyt on oltava tarkkana, ettei uudisrakentaminen ala vallata liikaa alaa. Uusista suunnittelutöistään Hilkka pitää Kanavanrannan omakotialuetta onnistuneena.

– Oli hyvä, että sain ottaa kantaa myös rakennusten toteuttamiseen. Arvelen, että myös asukkaat pitävät aluetta onnistuneena.

Raahessa Pekanpäivien aikaan käynyt suunnittelija kävi tietenkin katsomassa Ruottalonlahden rannan aluetta.

– Ollaan tuhannen taalan alueella! Nyt kaikki viisaus ja taito liikkeelle, jotta upea paikka saa arvoisensa toteutuksen, kaikilta osin, hän toivoo.

Virkavuosiensa aikana Hilkka opasti lukuisia suomalaisia ja kansainvälisiä opiskelijaryhmiä, kaupungin vieraita ja ulkomaisia asiantuntijoita, jotka halusivat perehtyä Vanhaan Raaheen. Kävi ilmeiseksi, että myös Raahe tarvitsee paikallisoppaita. Raahe-opisto alkoi kouluttaa oppaita.

-Monia ryhmiä ennätin iltatöinä opettaa. Halusin antaa oppaille tuntumaa kotimaan historiallisesti arvokkaaseen rakentamiseen ja arkkitehtonisesti hyviin uudiskohteisiin. Tämä tarkoitti kesälomilla uudiskohteiden kiertämistä ja kuvaamista. Lapset saivat lomamatkoilla ison annoksen arkkitehtuuria, eivät nurisseet, Hilkka iloitsee.

Eläkkeelle vuonna 2000

Vakava sairastuminen pakotti Hilkan ennenaikaisesti eläkkeelle. Kun lääkäreiden ennuste pikaisesta halvaantumisesta ei onneksi toteutunut ja kivut saatiin vähän hallintaan, alkoi työvuosina ajatuksissa käynyt Henrik Liliuksen Pekkatori-väitöskirjan Raahea koskevan suomennoksen painokuntoon saattaminen.

– Yritin tehdä kirjan niin, että sitä voi lukea tai selata historiallisten rakennusten esittelynä, mutta myös niin että Raahen koko kaavahistoria on esitelty.

Ei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito

Puutarhanhoito on kiinnostanut Hilkkaa pienestä asti. Usein hän halusi mennä puutarhatöihin maa- ja navettatöiden jälkeenkin illalla.

– Se on niin rauhoittavaa, kaunista ja aina on uutta. Oppikoulukesinä keräsin herbariooni yli 300 kasvia, opettelin tenttiin kaikkien latinalaiset nimet, se oli hauskaa ja helppoa. Kiitän usein mielessäni vanhempiani, että he antoivat minun harrastaa kasvien keräilyä, kustansivat tarvikkeet, eivät moittineet ajan kuluttamista kasviretkiin, hän muistelee.

Raahen-vuosinaan Aaltoset asuivat Velkaperän laidalla, talossa joka on rakennettu Merimuseon vierellä olleesta aitasta.

– Punahonkaa, kestää sadat vuodet, kun katto on kunnossa ja kellari kuiva. Tontti oli noin 600 neliötä, myöhemmin saimme ostaa tyhjilleen jääneen naapuritontin ja puutarhalle alkoi olla tarpeeksi tilaa. Pihapiirissä kasvoi hedelmäpuita, marjapensaita ja kukkia, kukkia, kukkia. Huhtikuun lopusta lokakuulle. Sitä kukkaloistoa kaipaan, ja taloa, Raahea. Tiedän konkreettisesti, mitä on muuttaa muualle kaipaamaan Raaheen, Hilkka huokaa.

Kun Aaltosilta kysyy, mikä on heidän kotikaupunkinsa, yhdestä suusta saa vastauksen: Raahe. Näin siitäkin huolimatta, että he nykyään asuvat Järvenpäässä. Tultuaan isovanhemmiksi he kokivat, että matka uuden sukupolven luo Raahesta Järvenpäähän on liian pitkä. 

Aaltoset ovat asuneet Järvenpäässä kesästä 2016. Rivitaloasunnon piha on 35 neliötä, yksi omenapuu, perennoja ja kärhöjä. Liian pieni piha, liian vähän kasveja.

– Onneksi saimme siirtolapuutarhapalstan, noin 350 neliötä. Kukat osaavat kukkia täälläkin, tyttärenlapset kasvavat, naapurit ovat mukavia. Ilmasto on leuto, mutta kesäyöt pimeät. Kirjasto on hyvä. Elämä tyttärenlasten kanssa on mukavaa, mitä muuta voisi elämältä toivoa!

Hilkan työ rakennussuojelussa ja vanhan kaupungin säilyttämisessä palkittiin vuonna 1988 Oulun läänin taidemitalilla. Hän on saanut myös Suomen Leijonan ritarimerkin. Raahe-seura valitsi hänet Raahen Fiiaksi vuonna 2008.