Leila Mikkolan muistoja sota-ajalta

Leila Mikkola kertoo: Olen viettänyt lapsuuteni sahaympäristössä. Koti oli yhteinen sahan naistyöväen kanssa. Oli suuri pirtti naisten ruokailla omia eväitään. Äitini piti kahvilaa. Ruoan päätteeksi moni osti kahvikupposen. Kotiini kuului keittiö, kamari ja yläkerran makuutila. Heti, kun kynnelle kykeni, oli äidin kahvilassa puuhaa: oli kahvin jauhamista käsimyllyllä ja sokerin pilkkomista. Sokeri ostettiin topissa. Siitä nimi toppasokeri. Polttopuiden haku ja kaivolta veden noutaminen kuuluivat tämän lapsosen hommiin. Olin 12-vuotias talvisodan syttyessä 30.11.1939. Kävin silloin kansakoulua. Sijaisopettaja tuli luokkaan. Oma opettaja oli kertausharjoituksissa. Ykskantaan opettaja ilmoitti: ”On syttynyt sota, saatte lähteä kotiin.” Opettaja ei mitenkään valmistellut meitä oppilaita kohtaamaan tällaista uutista. Kotiin tuli sanomalehti. Tykkäsin lukea lehteä. Pitkin syksyä oli uutisoitu Euroopan tilanteesta. Aikuiset puhelivat, että saattaa syttyä sota. Nyt se oli totta meidänkin osaltamme. Sinä päivänä, kun meidät oppilaat käskettiin kotiin, oli kodissa erilaista touhua. Isä valmisti pimennysverhoja ikkunoihin. Ne tehtiin niin, että isä otti puulistoja joka ikkunakoon mukaan ja rakensi niistä ikkunaa ympäröivän kehän. Tähän kehään kiinnitettiin pinkopahvi. Niin se oli valmis kiinnitettäväksi ikkunaan. Kun verho vielä suljettiin puulukolla, oli pimennysverho valmis.

Syksy jäi muutenkin lapsen mieleen

Isä oli suojeluskunnassa. Hän oli syksyllä 1939 Karjalan kannaksella linnoitustöissä. Kun isä palasi, hän toi mukanaan laatikollisen omenoita. Se oli harvinaista. Ei omenoita nähty muulloin kuin joulun aikaan. Omena saattoi tulla todistuksen mukana. Äiti osti muutaman omenan jouluaatoksi. Kahvi ja sokeri tulivat ostettavaksi ostokortilla. Myös muita elintarvikkeita tuli myöhemmin kortille.

Selkeät pakkasyöt olivat pelottavia

Venäläiskoneet lensivät Oulua pommittamaan. Varsinkin uudenvuodenyö 1939-1940 oli täynnä pelon tunnetta. Isä kuului sahan palokuntaan, joka hälytettiin avuksi Oulun paloa sammuttamaan. Sinä yönä palokuntaa odotettiin palaavaksi aina aamuun saakka. Vasta puolilta päivin uudenvuodenpäivänä palokuntalaiset palasivat, kaikki hengissä.

Isän ei tarvinnut olla rintamalla

Isä oli sodan syttyessä 45-vuotias. Vaistosin aikaihmisten pelon. Alkoi olla sankarihautajaisia. Talvisodassa kaatui isän kaksi serkkua. Vielä helmikuussa kohtasi Oulun kaupunkia suuri pommitus, jolloin paloi Oulun keskustaa, aseman seutua ja Heinäpäätä. Aina oli huoli äidillä, yhdeksänvuotiaalla veljelläni ja minulla, tuleeko isä takaisin. Kun asuttiin sahan lähellä, kuultiin, kuinka myös sahaa pommitettiin. Jokeen putosi pommi, joka lienee tarkoitettu Martinniemen sahalle.

Elintarvikkeet alkoivat olla kortilla, mistä emännät keksivät pataan pantavaa?

Niin meillä kuin monella muullakin kodilla oli kesäisin kasvamassa sika ja pari lammasta. Teurastuksen aikaan syksyisin oli omatunto koetteilla. Piti ilmoittaa kansanhuoltoon eläimen ruhon paino. Sen mukaan vähennettiin korttiannosta. Äiti jatkoi kahvilanpitoa. Maalaistaloista käytiin ostamassa rukiin ja ohran jyviä. Äiti paahtoi ne ja kahvimyllyllä jauhettiin. Jos oli vielä höysteeksi oikeata kahvia, olihan se hyvää. Muistoihin ei ole jäänyt purnaushenkeä. Kaikki olimme samassa veneessä.

Erikoiset työnsankarinaiset

Naisilla oli työmatkaa kuusi kilometriä. Se matkattiin jalkaisin ja seitsemäksi piti ehtiä työhön. Sitten raskas työrupeama ja vielä illalla kotitöihin. Tuolloin oli sanonta: Saha seisoo, jos takkurantaset eivät tule töihin. Sahan ympärillä asujilla oli tilkku maata viljellä perunoita, juurikasveja. Marjassa käytiin ahkerasti, mustikat, puolukat, vadelmat ja mesimarjat, vieläpä juolukat poimittiin. Makeutusaineina olivat sakariini ja dulsiini. Sakariini värjäsi mustikkasopan epämiellyttävän väriseksi. Parempi oli soppa ilman sitä. Isä kalasti, ja meillä oli suolakalaa koko talveksi.

Sahalle töihin keväällä 1940

Talvisota päättyi 13.3.1940. Paljon sahan työntekijöitä oli meillä kuuntelemassa radiosta rauhanehtoja. En ollut ennen tavannut itkevää miestä. Nyt se tapahtui. Viipurin lähellä oli erään kuulijan omistama maatila. Maatila oli menetetty. Nyt sahalle saatiin miestyövoimaa. Lautatarha kasvoi kasvamistaan. Ulkomaankauppa oli tyrehtynyt merellä olevan miinavaaran vuoksi, mutta kotimaassa rakentaminen elpyi. Vuoden 1940 tammikuussa tehtiin ns. tammikuun kihlaus, jolloin työnantajat ja työntekijät neuvottelivat työehdoista saman pöydän ääressä. Vuoden 1940 keväällä sain itsekin olla sahalla töissä. Se oli leimatytön pesti. Lankun päät leimattiin ASO tai A=O, riippuen siitä, millainen oli tavara.

Siirryttiin rauhan aikaan

Syksyllä 1940 menin Iihin yhteiskouluun. Se oli kolmivuotinen keskikoulu. Asuin koulukodissa; ensin enon luona ja sitten kaksi vuotta Häivä-nimisessä kodissa. Koulu alkoi syksyllä 1940 vasta marraskuussa. Koululla oli sotilassairaala. Viikonloput olin kotona. Matkaa oli noin 20 kilometriä. Se taittui talvella suksilla ja muulloin polkupyörällä. Mustan pörssin kauppa rehotti. Kellä oli rahaa, kauppa kävi. Repusta löytyi voita, lihaa, kangasta, olipa kerran polkupyörän kumikin. Hinnat olivat kovat, koska oli uskaliasta tehdä kauppaa, saattoi jäädä kiinni. Poliiseja vilisi, varsinkin junissa. Siitä on muisto. Olimme äidin kanssa junalla Olhavassa, äidin rippikoulukaverin maatilalla ostelemassa jotain ruokatavaraa. Reput olivat täynnä lähtiessä. Mutta mihin kätketään voipaketti? Ensin se oli äidin puseron alla. Sitten junassa se kätkettiin istuimen alle. Junassa kysyttiin, onko ruokatavaraa. Äiti vastasi, että jyviä on. Eivät penkoneet, joten voi jäi meille, vaikka vähän pelotti.

Alkoi jatkosota, uusi koettelemus

Rauhan aikaa kesti seuraavaan kesään. Sitten alkoi jatkosota. Taas joutuivat miehet aseisiin. Haukiputaalle oli jo talvisodan päättyessä tullut Karjalan siirtolaisia, varsinkin Salmin pitäjästä. He toivat tullessaan iloisuutta ja monenlaisia piirakoita ja uuniruokia. Äitini muisti kertoa, kun erään kerran iäkäs karjalaismummo tuli äidin tykö: ”Ka, saanhan mie tämän lihapötskän laittaa leivinuuniisi, meillä ei ole vielä uunia.” Toki saat, vastasi äiti. Vielä tärkeästä tupakasta. Tupakka tuli kortille 1942. Meillä kasvatettiin tupakkaa, isä tupakoi. Tupakanlehdet ovat isoja. Lehdet kuivattiin ja käsin hienonnettiin niin, että voitiin pyöritellä savuke. Meillä lapsilla oli yhteiset leikit, uimapaikat ja mäenlaskut. Asukkaiden kesken pidettiin yhteyttä. Oli syntymä- ja nimipäivien viettoa. Joskus oli hautajaiset. Koko kylä oli mukana. Kaikki konstit olivat yhteisiä.

Kesätyöt sahalla jatkuivat

Sain olla jälleen kesätyössä sahalla, tällä kertaa ylösotossa, missä sahatavaraa merkittiin ja tapuloitiin. Äitini oli kätevä käsistään. Lotat toivat äidille valkoisen kangaspakan, mistä piti tehdä sotilaille lumipukuja. Vanha Singeri pantiin töihin. Syntyi iso kasa lumipukuja. Itse olin pikkulotissa. Me kudoimme sukkia lähetettäväksi tuntemattomille sotilaille joulupaketiksi. Pääsin yhteiskoulusta 16-vuotiaana. Sahan konttoripäällikkö oli tuolloin rintamalla. Minua pyydettiin konttoriin töihin. Yllätystä oli enemmän kuin tarpeeksi. Minun piti vastata esimerkiksi työihmisten palkoista ja kaikesta konttorityöstä. Tätä jatkui suuremmitta virheittä kesästä 1943 syksyyn 1944, jolloin pyrin ja pääsin Oulun kauppaoppilaitokseen opiskelemaan.

Sahalla tehtiin saksalaisille suosiltoja

Tällä aikaa kodin yläkertaan makuuhuoneen viereiseen huoneeseen oli majoitettu saksalainen sotilas, Bernhard Schulz Itävallasta. Hän asui siellä vuodet 1942-43. Sahalla tehtiin ns. Holz Rosteja lankuista puunauloilla. Bernhard ajoi niitä kuorma-autollaan asemalle. Niiden on sanottu olevan suosiltoja. Bernhard oli mukava. Yritin saksankielellä jotain selittää. Hän ystävällisesti antoi suklaata ja hyvää mustaa leipää. Oli ystävyyttä yli rajojen. Saksalaisten lähtö tuli vuonna 1944. Kiiminkijoen silta oli ensimmäinen saksalaisten räjäyttämä 25.9.1944.

Raskasta työtä tekeville merimuonaa ja Ruotsista naisille sukkahousuja

Mitä taas ruokapuoleen tulee, metsätyömiehille ja muille raskaassa työssä oleville oli perustettu ns. merimuona. Se järjesti erikoisannoksia. Oli tanskalaista säilykelihaa, kuivia perunoita, säilöttyä paksua kermaa, juustoa. Äiti sai osuuden. Hän oli alkanut pitää myös ruokalaa sahan työväelle. Mutta korttiannokset jatkuivat. Säännöstely loppui vasta 1.3.1954. Olympialaiset olivat v. 1952. Kahvilaiva purjehti sitä ennen. Aloin vähitellen kehittyä aikuiseksi. Oli puute varsinkin alusvaatteista ja sukista sekä uutuuksista, sukkahousuista. Ruotsi oli rauhan maa. Tutun tuttu oli asialla, että sieltä saatiin tarpeellista tavaraa. Opistossa oli Tornionjokivarren opiskelijoita. He toimivat useille ”asiapoikina” milloin missäkin asiassa. Kenkien puupohjiin haalittiin nahkaa purkamalla vanhoja kintaita ja hanskoja. Kirkolla toimi n. 60-vuotias suutari Hyttinen. Hän valmisti puretuista nahankappaleista ja puupohjista remmikenkiä naisille ja lapsille.

Niin selvittiin

Pääsin kauppaopistosta vuonna 1946. Heti oli työpaikka Santaholman puutavarayhtiön pääkonttorissa Oulussa. Olin oppinut tietämään, mikä on standartti. Siitä ura urkeni.   Värssy Sahassa sahurit raamiin tukkeja sysää mutta polttaa ei saa piippunysää.