Ruusa Ailonen - saunottaja, hieroja ja kuppari

Raahessa Rantakadun ja Pitkänkarinkadun kulmassa asui Samuli Pauhalarjun Wanha Raahe -kirjan mukaan merimiehiä: kulmatontin numero 149 omistajia olivat 1850-1860 -luvuilla merimies Niemelin, merimies Hoffren, perämies Forsman ja nahkurimestari Karlund. Seuraavan tontin numero 148 omistivat tuolloin luotsin leski Lindgren, merimies Kaarakainen, merimies Nilsson ja kraatari Sundberg.

Pakkahuoneen ja Ruiskuhuoneen läheisyyteen nousi vuonna 1911 Rantasauna. Sauna ja saunan asiakaspalvelijat ovat säilyneet raahelaisten muistoissa tähän päivään. Rantakadulla asuneesta saunottaja Ruusa Ailosesta on säilynyt monta tarinaa.

Ruusan talo Rantakadulla 

Rantakadun puolella (nyk. Rantakatu 14) Karlundin naapurina sijaitsi iso vinkkelitalo, jonka raahelaiset muistavat Rosa (Ruusa) Johanna Ailosen (myöh. Luttinen s. Aho s. 11.1.1900, k. 31.8.1981) talona. Maanmittauslaitoksen rekistereistä selviävät kiinteistön 678-1-1-3 omistuksesta seuraavat merkinnät: Ruusa Aho oli saanut lainhuudon 9.8.1937/27 kauppakirjan 12.6.1937 perusteella ¼ -osaan kiinteistöstä, Rosa Johanna Ailonen oli saanut lainhuudon 18.5.1942/14 a kauppakirjan 15.4.1942 perusteella ½ -osaan kiinteistöstä, Rosa Luttinen oli saanut lainhuudon 1.12.1978/251 testamentin 30.3.1941 perusteella ¼ -osaan kiinteistöstä. 

Talossa asui Rosan lisäksi vuokralaisia. Talossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toisesta mentiin Ailoselle ja toisesta hyyryläisten huoneistoon, joka käsitti keittiön ja huoneen. Talossa oli puulämmitys. Ei vesijohtoa eikä saunaa. Talvet olivat kylmiä ja lumisia. Talveksi laitettiin tuplien väliin pumpulit ja tulitikkulaatikoita. Jääkukat peittivät ikkunat. Tällä paikalla sijaitsee nyt kolmen perheen rivitalo.

Ruusa oli saunottaja, hieroja ja kuppari 

Leskirouva Rosa Ailonen oli ammatiltaan saunottaja, hieroja ja kuppari, ja varsin värikäs persoona. Ruusa teki kotikäyntejä. Hänen ammattitaitonsa oli laajasti tiedossa ja hänen hieronta- ja kuppauspalveluitaan tilattiin maakuntaa myöten. Ruusa ei omistanut televisiota. – Yleensä hän tuli hieromaan tai kuppaamaan iltasella työpäivän jälkeen. Jos televisiossa oli tuona iltana joku elokuva tai muuta mielenkiintoista ohjelmaa, Ruusa jäi katsomaan, kertoo eräs hänen entisistä asiakkaistaan.

Ruusa oli nuoruudessaan työskennellyt kotiapulaisena ruotsinkielisessä perheessä Turussa. Hän puhui sujuvasti ruotsia ja hänelle tuli ruotsinkielisiä lehtiä. 

Ruusa oli Alpuasta kotoisin ja oli avioitunut Ailosen kanssa, joka oli häntä huomattavasti vanhempi. Ailosen kuoltua hän peri talon Rantakadulta. Leskirouva Ruusa avioitui merimies Luttisen kanssa. Avioliitto oli Luttisen neljäs. Heillä oli kamarin seinällä sängyn yläpuolella kuivattu iso käärme. Luttinen lienee sen tuonut kaukomailta.

Hassisen kaupan kauppias Esteri Tokola (s. 1931) muistelee käyneensä Ruusalla kylässä usein. Hän kutsui vieraita syntymäpäiville ja muutenkin kun mies oli merillä. Hän oli Hassisen kaupan vakioasiakas. Kun kauppaan sattui samaan aikaan Sovion konsulinna tai rouva Elsa Rosberg, keskustelu jatkui ruotsiksi. 

Huumorintajuisella Ruusalla oli vastaus valmiina Esterin tulevalle anopille, joka ei tykännyt siitä, että liian nuori ja vilkas Esteri seurusteli Eero-pojan kanssa. – Helpompi on vahtia kappa kirppuja kuin kaksi rakastavaista. Asiat lutviintuivat hyvälle mallille ajan oloon.

Pyörällä nurin paloaseman kulmalla

Ruusa ajoi polkupyörällä ympäri vuoden vielä ikäihmisenäkin. Eräänä talvisena päivä hän tuli Hassisen kauppaan yltä päältä lumessa ja baskeri hassusti vinksollaan. Esteri purskahti nauramaan.

– Sinäkin siinä kehtaat vielä nauraa, pyöräilevä nainen puhisi vihaisena. Hän oli kaatunut pyörällä lähellä paloasemaa.

– Taisit kaatua aivan tahallaan juuri paloaseman vieressä, että saisit apua nuorilta miehiltä, palomies Esko Suomela oli kiusoitellut Ruusaa auttaessaan hänet pystölleen lumisesta olotilastaan.

Kortilla kahvia

Suomessa ostokortteja on käytetty molempien maailmansotien aikana ja niiden jälkeen, viimeksi lokakuusta 1939 lähtien 1940-luvun lopulle saakka. Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä.

Ruusa oli perso kahville. Kun Ruusa niin kovasti tykkäsi kahvista ja oli sitä vailla, niin Esteri heltyi antamaan hänelle kolmen kuukauden korttiannokset etukäteen. Kortit hän piilotti laatikkoon, josta rouva Hassinen, Esterin tuleva anoppi, ne löysi.

– Ankarat torumiset siitä seurasi, Esteri muistelee. Niin ei missään tapauksessa olisi saanut tehdä, ja jos tarkastaja olisi tullut ja huomannut vilungin, olisi kauppa joutunut vastuuseen.

Vähitellen Esteri sai virheensä korjattua sumplimalla kupongit verokahvien kanssa. Verokahvi oli huomattavasti kalliimpaa kuin kortilla ostettu kahvi. Valtio keräsi tällä konstilla rahaa kahvimustereilta.

Kaikesta tavarasta oli puutetta sotien jälkeen, ja kaupassa avattiin tukusta tulleita paketteja kuin joulupaketteja: koskaan ei tiennyt mitä niissä oli.

Kupparin ja publikaanin kolari

Eräänä kesäisenä iltana Ruusa oli tulossa Jaakopin kaivolta pyörällä vesiämpärin kanssa. Samaan aikaan tullinhoitaja Onni Norio pyöräili Rantakatua Takarannan suuntaan, lienee ollut mökille menossa. Ilta-aurinko killotti Norion silmiin niin, ettei hän havainnut Ruusaa. Eikä Ruusakaan kerennyt väistää. 

Kolarissa Ruusan pyörän eturatas meni mutkille. Herrasmiehenä Norio saatteli Ruusan kotiin ja lupasi seuraavana päivänä ostaa ja tuoda pyörään uuden eturattaan. Näin sitten tapahtuikin. Kumpikaan ei sen pahemmin loukkaantunut kolarissa.

Ruusa selitti asiaa seuraavana päivänä Hassisen kaupassa ja kertoi, että kyllä se herra Norio on todellinen herrasmies: auttoi minut kotiin ja lupasi tuoda uuden rattaankin pyörään. Esteri mainitsi asiasta mökkinaapurilleen, Karikosken Jussille, kun he työpäivän jälkeen vaihtoivat kuulumisia aidan yli. Ei kulunut kuin päivä tai pari, kun Karikoski tapasi Norion kaupungilla ja kysyi, että oletko kuullut, että Rantakadulla on tapahtunut liikenneonnettomuus.

– Niinkö? Enpä ole kuullutkaan, tuumaili Norio.

– Kuppari ja publikaani olivat kolaroineet, selosti Karikoski.

– Mistä sinä sellaista olet kuullut, uteli Norio.

– Siitähän puhutaan yleisesti kaupungilla, kuittasi Karikoski eikä paljastanut todellista tietolähdettään. 

Kaupunginhallitus teki vuonna 1974 päätöksen, että Rantasauna puretaan. Moni raahelainen löylymies jäi kaipaamaan Rantasaunaa.