Esteri Tokola - Hassisen kaupasta ei lähetetty laskua

Esteri Tokola (o.s. Raatikainen) päästi ensimmäiset parkaisunsa ilmoille vuonna 1931 Gellmanin sairaalassa Pitkänkarin kuusikossa. Hänen vanhemmillaan oli Kopsassa pieni kauppa. Se meni konkurssiin 1930-luvulla.

Saloisiin ja Pattijoelle

Raatikaiset muuttivat Saloisiin. Vuonna 1943 perhe muutti Pattijoelle, kun löytyi sopiva maatila, jossa oli mahdollisuus pitää paria lehmääkin. Pattijoella Esteri meni kansakoulun viidennelle luokalle. Esterin toiveammatti oli myyjä. Hän kävi kaupoissa katsomassa miten myyjät toimivat ja ajatteli, että kyllä hänestäkin tulee isona hyvä myyjä. Hänen toiveensa toteutui, kun hän pääsi vuonna 1949 harjoittelijaksi Hassisen kauppaan, joka sijaitsi Raahessa Kauppakatu 33:ssä. Hän oli nyt unelma-ammatissaan ja tässä työssä hän tulisi pysymään eläkepäiviinsä saakka.

Kolikoilla elokuviin

Esteri teki kahta työtä. Hassisen kaupan lisäksi hän työskenteli Bio Huvimyllyssä lipunmyyjänä. Elokuvateatterin tienesteillä hän maksoi oman osuutensa vuokrahuoneesta, jossa asui sisarensa kanssa. Palkasta riitti myös ruokaan. Hassisen kaupan tienestit oli varattu vaatteisiin ja ylellisyystavaroihin. – Miksi et menisi vielä Ruonaan portinvartijaksi ja sairaalaan siivoojaksi, tuhisi poikakaveri Eero Tokola syyttäen Esteriä työhulluksi.

Ajat olivat ankeat eikä kaikilla, varsinkaan lapsilla, ollut vara ostaa elokuvalippuja. Esterillä oli tapana kerätä laatikkoon kolikoita, joita jotkut asiakkaat jättivät, kun eivät ottaneet vaihtorahoja vastaan. Kun kolikoita oli kertynyt riittävästi, hän osti pikku pojille pääsylippuja. Sähkökatkot olivat Raahessa yleisiä. Jos sähköt katkesivat vähän ennen elokuvan loppua, meni Siponen kynttilän kanssa yleisön eteen ja kertoi elokuvan loppuratkaisun. Ihmisten oli turha jäädä odottamaan elokuvan jatkumista, kun ei tiedetty kuinka kauan sähköt ovat poissa. 

Fantissa tanssittiin

Fantin saaressa oli pieni tanssilava. Esterillä on jäänyt mieleen tanssit kesällä 1949, jolloin Raahen kaupunki täytti 300 vuotta. Juhlan kunniaksi kaupungissa oli järjestetty isot urheilukilpailut, joihin Tapio Rautavaara oli tullut heittämään keihästä. Hän esiintyi illalla Fantin tansseissa. Tanssiväki kuljetettiin veneillä museon rannasta Fanttiin. Kun Rautavaara astui veneeseen, kaikki halusivat päästä samaan veneeseen. Vene täyttyi niin, että vettä jo tuli veneeseen. Rautavaara nousi seisomaan penkille. Nuorten kengät kastuivat litimäriksi. – Ei se mitään haitannut, vaikka jenkassa vesi lotisi kengissä, Esteri nauraa.

Saloisista Raahen parhaalle paikalle

Raahelaisten hyvin muistaman Hassisen kaupan tarina alkaa Saloisista, jossa T:mi Oskari Tokolalla oli kauppa, leipomo ja maatila. Äiti-Tokola keräsi naapureilta ja tuttavilta tilauksia, matkasi Raaheen, osti tavarat ja toimitti ne asiakkailleen. Oskarilla oli seitsemän lasta.

Yksi Tokolan lapsista oli Aino. Hän ja miehensä Armas Hassinen perustivat vuonna 1932 kaupan Raaheen Sovionkadun ja Kirkkokadun kulmaan. Tontilla on nyt Kauppiastavaratalo. Kauppatilaa oli yksi huone. Perhe asui nykyisen urheilutalo Raahelan tykönä. Aino-rouva hoiti kauppaa. Armas oli metsäpomo ja vakuutusmies, joten häntä ei paljon kaupassa nähty.

Käsistään kätevä Aino ompeli muun muassa esiliinoja ja yöpaitoja. Niitä myytiin kaupassa. Myymälän tuotevalikoimaan kuuluivat luonnollisesti elintarvikkeet kuten kahvit, sokerit, riisit ja jauhot. Maa-Tokolasta kaupan hyllylle tuotiin tuoretta leipää.

Muutaman vuoden kuluttua kauppa siirtyi Bergelinin taloon Koulukadun ja Kirkkokadun kulmaan SYP:n taloa vastapäätä. Toiminta jatkui entiseen malliin, Aino hoiti kauppaa yksinään. Liiketoiminta oli niin pientä, ettei apulaisia tarvittu.

Hassiset ostivat 1930-luvulla Unbomilta talon Kauppakatu 33. Talon oli rakentanut vuonna 1812 nahkuri Lövenmark. Talossa oli toiminut vaatetus- ja ruumisarkkuliike. Muistovärssyjä löytyi ullakolta. Liikepaikka oli paras mahdollinen: vieressä oli apteekki ja vastapäätä rautakauppa. Toiminta laajeni. 

Kun ruoka oli kortilla ja tavarasta pula

Sota ja korttiaika toivat tullessaan omat ongelmansa. Erään kerran kauppa oli täynnä asiakkaita, kun poliisi harppasi sisään ja vaati, että asiakkaiden on poistuttava välittömästi. Kahvi oli juuri mennyt kortille, eikä sitä olisi saanut myydä kenellekään. Lopulta kauppias ja poliisi sopivat, ettei asiakkaiden tarvitse poistua mutta uusia asiakkaita ei päästetä sisään.

Perheen ainoa lapsi Eero Tokola (1922-2003) kävi lukion toista luokkaa sota-aikana. Hän joutui rintamalle ja suoritti ylioppilastutkinnon vasta sodan jälkeen. Sen jälkeen hän opiskeli Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa.

Esteri Raatikainen (nyk. Tokola) oli päässyt Hassisen kauppaan kesäapulaiseksi vuonna 1949. Kun vakituinen myyjä ei syksyllä palannut töihin, sai Esteri paikan ja jäi loppuiäkseen Hassisen kauppaan. – Me rakastuttiin Eeron kans, Esteri kertoo.

Terttu Määttä työskenteli Laurinvaaran kenkäkaupassa myyjänä ja Esteri Hassisella myymäläharjoittelijana. Kaikesta tavarasta oli sodan jälkeen puutetta, mutta Terttu ja Esteri olivat etuoikeutetussa asemassa: he saivat kankaita ja hienoja kenkiä työnantajiensa kautta.

Tytöt olivat hyviä ystäviä ja kävivät ahkerasti tansseissa. – Vientiäkin oli, Esteri nauraa kihertää. Kerran eräs vaatekauppias oli kehunut Laurinvaaralle, että hän laittaa lehteen komean ilmoituksen. Siihen oli Laurinvaara vastannut, ettei hänen eikä Hassisen tarvitse mainostaa lehdessä, kun Terttu ja Esteri hoitavat markkinoinnin tanssireissuilla. 

Kun Hassisen kauppaan kerran saatiin 10 miesten päällystakkia, Terttu ja Esteri kertoivat asiasta tanssittajilleen. Tieto takeista levisi nuorten keskuudessa kuin kulovalkea, ja maanantaina nuoria miehiä tuli takkiostoksille.

Välillä Oulussa ja Kokkolassa

Eero ei halunnut jäädä Hassisen kauppaan töihin, vaan aloitti vuonna 1950 työt Pohjanmaan Tukkukaupassa Oulussa. Sieltä hän siirtyi Kokkolan konttoriin vuonna 1952. Esteri seurasi Eeroa Kokkolaan. Kokkolan vuosina he työskentelivät Hassisen kaupassa kesä- ja jouluapulaisina. Eero ja Esteri Tokola palasivat Raaheen ja ryhtyivät vuonna 1962 hoitamaan Hassisen kauppaa, kun Eeron isäpuoli Armas Hassinen sairastui.

Aino takasi vekselin 

Vaikka Aino-mummu oli bisnesnainen, hänellä oli sydän paikallaan. Kerran eräs asiakas oli kertonut, että haluaisi ostaa lehmän mutta kun ei saa vekseliin takaajaa. Aino takasi tuhannen markan vekselin, ja mies osti lehmän.

Kauppaa laajennettiin 

Esteri kertoo, että liiketiloja remontoitiin ja laajennettiin. Pihalle rakennettiin asunto perheelle. Hassisen kaupassa myytiin elintarvikkeiden lisäksi paljon vaatteita: kankaita, verhokankaita, valmiita vaatteita. – Meille ei jäänyt koskaan kangaspakoista jäännöspaloja, sillä Aino-mummu ompeli niistä esimerkiksi esiliinoja.– Onko rouvan tekemiä? kysyivät jouluostoksille tulleet asiakkaat ja kauppa kävi hyvin. Työpäivät kaupassa venyivät pitkiksi. Usein sunnuntaisin pussitettiin irtotavaraa kuten ryynejä, rusinoita ja sekahedelmiä.

Tuotevalikoimaan maito- ja lihatuotteet

Maito annosteltiin litran mitalla isosta pänikästä asiakkaan astiaan. Kermaa mitattiin desilitran mitalla. Maitopänikät olivat raskaita. Ne säilytettiin kylmäkaapissa. Maitokone tuli 1960-luvun alkupuolella. Se helpotti työtä suuresti. Maito laskettiin maitokoneesta asiakkaan omaan pääläriin. Ei tarvinnut muuta kuin napista painaa. – Myyjät oppivat tuntemaan asiakkaiden astiat, Esteri nauraa.

Hän muistaa erään ikämiehen. Kun mies tuli ensimmäisen kerran ostamaan maitoa Hassiselta, hänen päälärinsä oli niin likainen, että Esteri pesi sen ensin kunnolla ja täytti vasta sitten. Hassisen myyjille tuli tavaksi pestä tämän asiakkaan pääläri joka kerta. – Kyllä sieltä Hassiselta saa hyvää maitoa, se säilyy monta päivää, oli mies kehunut. Maitoa ei myyty kovin paljon, sillä monilla kaupunkilaisilla oli lehmiä 1960-luvun alkupuolella. Myös tinkimaidon ostaminen naapureilta oli tavallista.  

Leipä tuli Tokolan ja Kuljun leipomosta Raahesta. Kerran viikossa tuli Antellilta leivoksia ja muuta hyvää. Oululaisen leipää myytiin Raahessa vain Hassisella. Lihatiski otettiin käyttöön 1960-luvun lopulla. Hämeenlinnasta tuli kerran viikossa leikkeleitä esimerkiksi lohifileitä, suolalihaa ja savunautaa. Makkarat tulivat Oulusta Kotivaralta tai Snellmanilta.

Harvinaisia herkkuja

– Voisitteko pakata nämä hyvin, kun minulla ei ole kassia  ja olen liikkeellä polkupyörällä, Piha pyysi kohteliaasti. Esteri kääri hedelmät ruskeaan käärepaperiin ja sitoi paketin narulla parhaan taitonsa mukaan. Muovikasseja ei vielä ollut. Kun Piha tuli seuraavan kerran kauppaan, hän oli erittäin harmistunut ja otti Esterin puhutteluun: – Rouva teki niin huonon paketin, että se hajosi ja minä jouduin kovassa pakkasessa poimimaan appelsiineja Tornitalonmäellä.

Nyyhkytarinoita banaanilaatikoissa

Esteri sai maistaa ensimmäisen kerran banaania vuonna 1951. Eero oli töissä Pohjanmaan Tukkukaupassa Oulussa, kun ensimmäinen banaanilähetys saapui näille leveysasteille. Henkilökunta popsi ne makioihin suihinsa. Eero säästi pari banaania Esterille, mutta asiakkaille asti niitä ei riittänyt. – Enhän minä osannut niitä syödä, Esteri nauraa ja toteaa, että on toki ajan kuluessa banaaneihinkin tottunut. Kun säännölliset toimitukset alkoivat, banaanit tulivat Hassisen kauppaan nelikanttisissa puulaatikoissa, joiden pohjalla oli paksusti paperia pehmusteena. Pehmustepaperit olivat Nyyrikeitä, Sirpaleita ja Perjantaita.

Jenni ja Fiia olivat yksinäisiä naisia, jotka istuivat vartioimassa Kylmänniemen lehmälaitumen porttia. Jenni sattui kerran paikalle, kun banaanilaatikoita purettiin.

– Mitä te teette noille lehdille, hän kysyi.

– Ne poltetaan, Esteri vastasi.

– Voisinko minä saada ne, hän esitti.

Eihän Esterillä ollut mitään sitä vastaan, joten lehdet otettiin talteen ja annettiin Jennille. Hän sai vuosien ajan ilmaiseksi romanttista luettavaa elähdyttämään pitkiä päiviä, kun hän istui pienessä punaisessa rintinvartijan mökissä.

Konsulinna ja hänen apulaisensa

Hassisen kaupan monista kanta-asiakkaista voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Erään talon apupoika tuli ostoksille tupakka-askin kanssa. Ostoslista oli kirjoitettu sen kanteen.

Esteri muistaa lämmöllä konsulinna Sovion. – Yksi litira maitoa, hän lausui huonolla suomellaan. Kerran hän saapui ostoksille  Hilda Alatalon kanssa, joka palveli pitkään konsulinnan kotiapulaisena. Kumpikaan ei enää ollut parhaassa iässään.

– Konsulinna ei kanna maitoa, minä kannan, Hilda toimitti.

– Kyllä minä itse kannan, intti konsulinna.

– Ette kanna kumpikaan. Maito tuodaan teille, määräsi Esteri. Ja niin tehtiin.

Pussimaitoa pitkin lattiaa

Maitokoneet poistuivat kaupoista ja maitoa alettiin myydä muovipusseissa. Tästä oli kaupassa oma harminsa, sillä pussien saumat eivät aina pitäneet. Kerran yksi asiakas kiitteli maitopusseja kassajonossa. Hän oli sitä mieltä, ettei maitopussi mene hevillä rikki. Puheeseen puuttui perheen pikku poika ja möläytti isoon ääneen: – Kyllä mennee rikki. Meijjän isä meni viime yönä vessaan ja astu maitopussin päälle ja pussi hajos.

Rautaruukin tuomat

Hassisen kauppa sai paljon uusia asiakkaita 1960-luvulla ja sen jälkeen Rautaruukille töihin tulleiden perheistä. Pienen kaupungin rauhalliseen elämänmenoon ei aina ollut helppo juurtua. Yhtenä lauantaina, kun eräs perhe oli juuri muuttanut Raaheen ja rouva oli ollut ruokaostoksilla Hassisen kaupassa, hän tuli ulos sieltä ja katseli molempiin suuntiin eikä tavannut kadulla muita liikkujia kuin kissan.

– Mikä siinä on, kun tähän raahelaisuuteen ei oikein pääse sisälle? tuskaili eräs Satamakankaalla asunut rouva. – Me ollaan täälä vähä pölijiä. Ei meitä pijä ottaa niin täyvestä, Esteri lohdutti asiakastaan, joka muisti nämä sanat ja kertoi myöhemmin saaneensa niistä apua.

Tehtaan johtaja Härkösen rouva kävi pyörällä kaupassa eikä vaatinut erikoispalvelua. Vuosien varrella hänestä tuli Esterin hyvä tuttava. Hän piipahti Hassisen kaupassa aina, kun oli Raahessa käymässä. – Kerrankin kun muu seurue meni museoon, Härkösen rouva tuli kauppaan minua tapaamaan.

Kotiinkuljetus puolet myynnistä

Eräänä päivänä yksi naapuri oli valittanut Esterille, että ei pääse kauppaan, kun on kaksi pientä lasta kotona hoidettavana. – Lita ostoslista kassiin ja kassi meidän ovelle, niin tuon ostokset tullessani, Esteri oli ehdottanut.Tästä sai alkunsa ostosten kuljettaminen kotiin. Aluksi ostoksia kuljetettiin polkupyörällä, jossa oli edessä iso kori tavaroita varten. Sitten siirryttiin mopoaikaan ja lopulta ostokset kuljetettiin autolla.

Asiakas soitti tilauksen tai antoi seuraavan tilauksen lähetin mukaan ostoksia vastaanottaessaan. Jos asiakas ei ollut kotona, vietiin ostokset sisälle asti. Maidot ja lihat laitettiin jääkaappiin. Kauppiaaseen luotettiin – hän tiesi, missä ulko-oven avainta säilytettiin.

Pahimpaan flunssa-aikaan asiakkaat ilmoittivat Hassisen kauppaan, mitä rohtoa tarvitaan. Esteri tai joku myyjistä haki apteekista yskänlääkettä, kuumemittarin, mitä milloinkin tarvittiin. Apteekista ostetut tavarat vietiin asiakkaalle ruokaostosten mukana.

Ostokset vihkoon

Hassisen kaupasta sai luottoa melkein rajattomasti. Yleensä vihkoon merkityt ostokset maksettiin tilipäivänä. Joskus tilinväli saattoi olla jopa vuoden. Eräällä perheellä oli tapana maksaa ostokset keväisin metsänmyyntitilistä. Silloin juotiin takahuoneessa pullakahvit. Laskuja ei lähetetty eikä korkoja peritty. 

Pankkien sulkeminen lauantaisin aiheutti joillekin ongelmia, kun he eivät muistaneet hakea käteistä pankista perjantaina. Ei hätää. Hassisen kaupasta lainattiin rahaa viikonlopuksi. Vippi hoidettiin maanantaina, kun pankki suvaitsi taas palvella asiakkaitaan.

Hassisen kaupan yhteistyö sosiaalitoimen kanssa sujui jouhevasti. Aino Vaihoja soitti kauppaan ja kertoi, millä summalla voi kenellekin antaa tavaraa. Maksusitoumus tuli jälkikäteen. – Ei tämä meille aiheuttanut ongelmia, sillä tukkuliikkeiden laskutus oli hidasta, Esteri muistelee. Esterin ja Eeron jälkeen Hassisen kauppa siirtyi heidän pojalleen Timolle (s.1953).

Asiakkaista tuli ystäviä

Pienet kaupat olivat kohtaamispaikkoja, joissa aikaa riitti myös raataamiseen. Hassisen kauppa oli Raahen viimeisiä kauppoja, joissa oli tuolit hätäilemättömille asiakkaille. Vuosien mittaan asiakkaiden kanssa syntyi ystävyyssuhde. Kaupan lopettaminen vuonna 1989 oli hyvin haikeaa.

– Olen nauttinut jokaisesta työpäivästä, hän vakuuttaa vielä nytkin, kun muistelmia kirjataan muistiin. Ihmisten parissa työskentely oli hänelle mieluista. – Kyllä se oli ihanaa aikaa, eläkepäiviä viettävä Esteri Tokola huokaa.