Hilja Visuri - elämä kouli mökin tytön

Hilja Visuri (s. 1923 o.s. Mämmelä) on kotoisin Raahen Palonkylästä. Leskeksi jäätyään hän asettui asumaan Laivurinkadulle Runolaan, ja mikäpä siinä on asuessa, kun kunto on hyvä ja muisti on terävä kuin partaveitsi.

Karjaa ja maata

Hiljan vanhemmat, Aapeli (1881–1962) ja Kaisa (1886–1965) Mämmelä, asuivat Palonkylässä. Heillä oli 10 lasta. Lasten ikäerosta johtuen kolme vanhinta poikaa kävi töissä Ruona Oy:ssä, kun nuorimmat lapset viihtyivät vielä kotona äidin helmoissa. ”Meillä oli karjaa ja maata, omavaraisia oltiin”, muistelee Hilja Visuri lapsuuskotiaan.

Oli 4–5 lypsävää lehmää ja hevonen. Lehmien ajaminen laitumelle oli Hiljan työtä pikku tyttönä, samoin tähkien kerääminen viljapelloilta. Perunamaalla uurasti koko perhe. Hilda-sisko (1916–2012) ahersi isän renkinä: ajoi hevostakin siinä missä miehet. Naapurit ostivat Mämmelältä tinkimaitoa. Kaisa kirnusi osan maidosta voiksi ja myi palonkyläläisille.

Hiljan nuorimmat sisarukset olivat kaksoset. Äidin navettatöiden ajaksi kaksosten hoito oli jaettu Hiljan ja hänen sisarensa Helvin kesken niin, että poikavauva oli Hiljan vastuulla ja tyttövauvaa hoiti sisko.

Jo pikku tyttönä Hilja oli sitä mieltä, ettei hänestä tule maatalon emäntää, kun hän näki, miten raskasta työtä äiti teki.

Äiti opetti leikkimään

Palonkylän lapset pelasivat nelimaalia Hietalan kentällä. Siinä oli joutomaata, jonne pojat olivat pysyttäneet korkeushyppytelineet. Hilja Visuri luettelee ulkoleikkejä: sokkoa, piilosta ja konkkaa.

Kaupasta ostettuja leluja ei ollut kenelläkään. Kivet ja kävyt olivat lehminä. Muuraussavesta, jota Hiljan isä myi rakentajille, jäi osa lapsille. Siitä he muovasivat pullaa ja leipää, siitäkin huolimatta, että erään naapurin mielestä savileipien leipominen ennusti nälkävuosia.

Tuomaalan lapset tulivat monesti Mämmelälle leikkimään. Isossa tuvassa oli tilaa leikkiä avaimen kätkemistä, koulusta tai kangaskauppaa, jossa kangasta kaupattiin ”hyvällä hinnalla, pitkällä mitalla”.

”Äiti kertoi satuja ja kummitusjuttuja, hän opetti myös leikkejä ja lauluja, joita osaan vieläkin”, Hilja Visuri kertoo.

Palon koulu oli ihan likellä. Siellä Hilja kävi kuusi luokkaa ja jatkoluokan. Äiti oli sitä mieltä, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, kun ne kuitenkin menevät naimisiin.

Seuraava koulu oli rippikoulu, jota käytiin syksyllä ja keväällä Saloisten pappilassa. Pappina oli Lauri Ruskomaa. ”Tuomaalan Elvin kanssa käveltiin yhdessä Saloisiin”, Hilja Visuri muistelee. Ripille päästiin äitienpäivänä. Juhlaa varten Poukkulan Maija ompeli Hiljalle valkoisen mekon.

Piikapaikoissa oppi kodinhoidon

Mökin tytön korkeakoulu oli työ pikku piikana naapureissa jo 14-15-vuotiaasta alkaen. ”Leikkimökistä piikomaan”, Hilja Visuri kiteyttää. Hänelle piian ura urkeni lapsenvahtina Mettalanmäellä Laitalalla.

Jonkin aikaa Hilja ahersi juoksutyttönä Tarvaisen Anna-Liisalla, joka piti majataloa Raahessa Sovionkadulla. Hän juoksi kellarin ja keittiön väliä. ”Ei ollut jääkaappeja”, hän muistuttaa.

Talvisodan (30.11.1939–13.3.1940) alettua Hilja värvättiin Martti Ruskolle apulaiseksi. Mies joutui rintamalle, ja emäntä jäi kolmen pienen lapsen kanssa maatilaa hoitamaan. Hiljan tehtäviin kuului sekä navetta- että kotitaloustöitä. Hän lypsi lehmiä. Ruokki lehmiä, lampaita ja hevosen. Emäntä oli tarkka siisteydestä, ja Hilja oppi tekemään siivoukset huolella.

Heti työsuhteen alussa Hilja osti Santeri Heikkilältä polkupyörän ja sai sen maksetuksi osamaksulla palkastaan, joka oli 300 markkaa kuukaudessa. Tilipäivänä hän vei koko tilin Heikkilälle, kunnes pyörä oli maksettu.

Ruskolta kuskattiin päivittäin tinkimaitoa Raaheen. Pyöränsarvissa roikkui pääläri poikineen. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä: sisukas tyttö opetteli valjastamaan hevosen ja sai suuren avun maitoastioiden kuljettamiseen.

Välirauhan aikana (13.3.1940–25.6.1941) Hilja sai kotiapulaisen paikan kauppias Saariaholta. ”Kyllä minä olin iloinen, kun pääsin kaupunkiin”, hän kertoo silmät säteillen. Äitikin oli tilanteeseen tyytyväinen ja ompeli tyttärelleen valkoisia esiliinoja työasuiksi.

Hilja Mämmelä keitti ateriat kauppiaalle ja myyjälle, Laila Elfingille. Keittiöstä löytynyt keittokirja oli hänelle suurena apuna, kun Saariaho kerrankin toi ison lihakimpaleen, josta piti loihtia palapaistia. Myös huushollin siivoaminen oli Hiljan työtä. Hänellä oli oma huone, ja hänestä pidettiin hyvää huolta. Olo tuntui yhtä turvalliselta kuin kotona.

Valokuvaamo Säteessä apulaisena

Kirkkokadulla lähellä Suomen Yhdyspankin pankkitaloa sijaitsi valokuvaamo Säde. Valokuvaaja Sylvi Salminen oli kotoisin Karjalasta, mies oli rintamalla. Hilja Mämmelän ystävä Toini Tyybäkinoja työskenteli siellä apulaisena ja houkutteli Hiljankin valokuvaamon palkkalistoille, kun sinne otettiin tyttö oppiin jatkosodan aikana (25.6.1941–19.9.1944). Hiljan tehtäviin kuului keittämisten ja siivoamisten lisäksi valokuvien retusointi, johon hän sai opetuksen valokuvaajalta. Tytöt asuivat samassa talossa valokuvaajan kanssa kodinomaisissa oloissa.

Valokuvaamossa käytettiin paljon vettä, joka tuotiin Jaakopin lähteestä hevosella ja kaadettiin pihalle suureen ammeeseen. Vesijohtoja ei kaupungissa ollut. ”Tänään et saa kantaa vettä, että käsi pysyy vakaana”, sanoi rouva Salminen, kun oli Hiljan vuoro retusoida kuvia.

Sodan takia tytöt saivat kuukauden pakollisen komennuksen maataloustöihin kesällä 1942. Kieltäytyä ei voinut. Toini joutui Toppiin ja Hilja Oulaisiin. Kukaan ei kysynyt, miten valokuvaamossa tullaan toimeen.

Maatalon tyttärenä Hilja Mämmelä selvisi tehtävistään hyvin. Isäntä määräsi hänet kokoamaan separaattorin, kirnuamaan, pesemään ja suolaamaan voita tai pellolle sitomaan lyhteitä ja haravoimaan. Eräänä päivänä hän komensi Hiljan kyntämään laajaa kesantopeltoa. Hänen piti valjastaa hevoset ja tehdä työ ihan yksin. Isäntä seisoi kädet puuskassa pyörtänöllä ja seurasi Hiljan työtä.

Kun kuukausi oli kulunut, hänellä oli Hiljalle ehdotus. ”Voitko jäädä meille miniäksi, olen todennut, että osaat tehdä kaikkia maatalon töitä. Kun poika palaa rintamalta, rakennetaan teille oma talo”, isäntä esitteli. Mutta Hilja ei halunnut maatalon emännäksi. Hän sai valita ottaako palkan maataloustyöstä rahana vai voina. Hän valitsi voin. Kotimatkalla junassa sai pelätä sotilaspatrulleja, jotka tarkastivat matkatavarat ja takavarikoivat ylimääräiset elintarvikkeet.

Hilja Mämmelä palasi valokuvaamo Säteeseen töihin. Elettiin vielä sota-aikaa, kun Toini sai joltakin tuttavaltaan tietää, että Helsingissä Kuusisen valokuvausliikkeessä on työtä tarjolla. Sen enempää pohtimatta tytöt hyppäsivät junaan ja puksuttelivat pääkaupunkiin, jossa majoittuivat hotelliin. Kumpikin sai työpaikan. Asunto löytyi Hesarin palstoilta.

”Toini jäi Helsinkiin. Hän löysi miehen ja solmi avioliiton”, Hilja Visuri kertoo. Hänen tiensä sen sijaan johti takaisin Raaheen. Äidin sairastuttua häntä tarvittiin kotona, koska veljet olivat rintamalla.

Elämä jatkui Raahessa

Hilja Mämmelä löysi Raahesta elämänsä miehen, Yrjö Visurin. Nuoret vihittiin avioliittoon vuonna 1946. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mämmelän Valden yläkerrassa. Yrjö työskenteli Ruona Oy:n valimossa. Ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1947.

Työn perässä Visurit muuttivat Varkauteen, jossa Yrjö sai työpaikan Varkauden valimosta. Perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Paluu Raaheen tapahtui Yrjön isän toivomuksesta. Hänen tontilleen Välikylään rakennettiin talo. Yrjö työskenteli aluksi Ruonassa, mutta siirtyi sitten Mämmelän Putkityön palvelukseen, jossa teki matkatöitä eläkkeelle saakka.

Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Hilja Visuri oli kotiäiti ja sai hoitaa lapset kotona. Hän kertoo, että hänellä on vielä kaksi lasta, kolmesta hän on joutunut luopumaan. Lapsia ja lastenlapsia on neljässä polvessa. ”Minä olen onnellinen mummu”, hän sanoo viisaasti.