Elisabet Jeskanen - monitoiminainen

Elisabet Jeskanen (o.s. Malinen) syntyi syyskuun viimeisenä päivänä 1888 Iljalassa. Elisabetin vanhemmat olivat Heikki ja Maria (o.s. Wuojolainen) Malinen. Elisabetin nimi on kirkonkirjoissa milloin Eliisa, milloin Eliise tai Liisa. Tämä tarina perustuu Juho A. Leskisen pälkjärveläisestä suutariperinteestä kertovaan aineistoon ja siinä on käytetty nimeä Elisabet.

Elisabet Jeskanen oli tarmokas ja aikaansaava nainen. Häneltä sujuivat niin naisten kuin miestenkin työt. Hän oli emäntä, maanviljelijä, suutari, postinkantaja ja pyhäkoulunopettaja.

Hypyllä naimisiin

Elisabet avioitui kahdenkymmenenyhden vuoden ikäisenä, marraskuussa 1909, itseään puolta vanhemman Dimitri Iivananpoika Jeskasen kanssa. Siihen aikaan oli vielä tapana, että tyttö vietiin ”hypyllä naimisiin”. Se tarkoitti sitä, että puhemies tuli sulhasehdokkaan kanssa taloon ja alkoi kehua tätä tyttärelle ja tyttären vanhemmille. Aikansa puhuttuaan puhemies kosi tyttöä sulhasen puolesta. Jos tyttö suostui, hänet otettiin mukaan ja vietiin kehuttuun sulhasen kotiin, jossa vietettiin useamman päivän kestävät häät.

Vieraiden poistuttua häätalosta alkoi arki. Vähitellen Elisabetille alkoi paljastua, millainen kehuttu sulhasen koti todellisuudessa oli. Niinpä Elisabet lähti takaisin kotiinsa ja otti Dimitrin mukaansa. Kotona heidät otettiin ilomielin vastaan, sillä töitä riittäisi pelloilla ja navetassa. Elisabetille valkeni kuitenkin melko pian, että hänen tuore aviomiehensä oli vähän saamatonta sorttia. Kauppaa oli kuitenkin enää myöhäistä katua.

Elisabet ja Dimitri asuivat perheineen Ala-Ilmakassa aivan työväentalon naapurissa. Leskisen mukaan perheessä oli kaksi tyttöä ja poika. Pienen mökin ympärillä oli pari hehtaaria maata. Elisabetilta sujui työ kuin työ. Kodin- ja karjanhoidon lisäksi hän kaivoi ojia, pani aitoja ja muokkasi peltonsa naapurista lainaamansa hevosen avustamana.

Hidasta asian toimittamista

Eräänä aamuna huhtikuun lopulla 1915 viimeisillään oleva Elisabet tunsi synnytyksen lähestyvän. Hän lähetti Dimitrin noutamaan apunaiseksi Turusen emäntää lähinaapurista. Huusi vielä perään, että alkaa olla kiire.

Mentyään Turusen tupaan, Dimitri istahti penkille ja sytytti tupakan. Emännällä oli leivänpaisto aluillaan. Dimitri ei virkkanut mitään, poltteli vain tupakkaa. Kun emäntä puolilta päivin pani viimeiset leivät uuniin, hän kysäisi Dimitriltä, kuinka Elisabet jaksaa. Siihen mies sanoa jorautti: ”Kah, emäntäähän se Elisabet käski miun hakemaan.”

Tämän kuultuaan emännälle tuli kiire. Hän käski miehensä ottamaan leivät uunista ja lähti juoksemaan naapuriin. Elisabet oli jo puolittain tajuttomana, mutta emännän pikaisen avun jälkeen keskeytynyt synnytys käynnistyi uudelleen, ja hetken kuluttua pieni poika näki päivänvalon.

Poika sai kasteessa nimekseen Pekka. Hänestä kasvoi kookas ja kätevä mies. Talvisota koitui kuitenkin hänen kohtalokseen. Alikersantti Pekka Jeskanen kaatui Lemetissä 9.1.1940.

Rangaistukseksi huonosti hoidetusta asian toimittamisesta Dimitri sai Elisabetin määräyksestä muuttaa saunaan asumaan. Ruokailemassa ja kahvilla hän sentään sai käydä tuvan puolella. Kuinka pitkäaikainen tästä rangaistuksesta tuli, ei ole tiedossa.

Rouvasväen suutari

Suutarinammatin Elisabet oli oppinut jo keskenkasvuisena tyttönä. Perheessä asuva setä oli lystikseen opettanut tytön ompelemaan jalkineita. Elisabet oli ollut hyvä oppilas ja setä olikin kehunut, että hänestä tulee parempi suutari kuin monesta miehestä. Sedällä ei ollut poikaa, joka olisi jatkanut suutarin ammattia ja niinpä Elisabet peri häneltä täydelliset suutarin työkalut kaikkine tarpeineen. Vakituiseksi suutariksi Elisabet ei kuitenkaan ryhtynyt, sillä siihen aikaan naissuutareita katsottiin vähän karsaasti.

Elisabet ompeli talvisaikaan tilauksesta jalkineita etupäässä naisihmisille, jotka halusivat saada nätit ja näyttävät jalkineet. Kirkonkylässä asuva ikäneito Manne Kasurinen teetti aina jalkineensa Elisabetilla. Manne ei voinut sietää sitä, että miessuutari ottaisi hänen paksuista pohkeistaan mittoja. Pälksaaren piirimielisairaalan ensimmäisen ylilääkärin Laina Salon nähtyä sairaalassa työskentelevällä Elisabetin tyttärellä äitinsä tekemät kengät, innostui Salokin teettämään itselleen muutaman kenkäparin Elisabetilla.

Elisabetin asiakkaisiin kuului myös ruustinna Anni Siimes ja muita kirkonkylän rouvia. Luonnollisesti myös Ilmakan opettajat Anni Kilpiranta ja Kerttu Pailamo teettivät kenkänsä Elisabetilla. Asiakkaita olisi tullut naapuripitäjästäkin, mutta heille Elisabet joutui antamaan kieltävän vastauksen. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt, sillä päätoimisesti Elisabet kantoi kolmesti viikossa postia linjalla kirkonkylä-Hiekka-Läävi-Ristiselkä-Ilmakka-Ala-Ilmakka.

Kengät lahjaksi postinkantajalle

Vuonna 1934, kun Elisabet oli ollut postinkantajana kymmenen vuotta, kyläläiset päättivät pitää hänelle juhlat. Juhlapaikaksi valittiin maanviljelijä Santeri Vornasen talo. Elisabetille ei etukäteen kukaan virkkanut juhlista mitään. Niinpä hämmästys olikin suuri, kun Elisabet postilaukkua kantaen astui Vornasen talon tupaan, jossa hänet otettiin vastaan laulaen. Kanttori Kilpiranta piti Elisabetille kiitospuheen kymmenvuotisesta työrupeamasta, jonka hän oli tehnyt kylän hyväksi.

Puheen jälkeen Kilpiranta ojensi Elisabetille lahjapaketin. Lahjassa olivat osallisina kaikki postinkantopiiriin kuuluvat taloudet. Paketista paljastuivat tehdasvalmisteiset kengät. Elisabet oli hetken vaiti ja sanoi sitten: ”Kiitos vain kengistä, mutta tällaiset minä olisin itsekin tehnyt.” Vasta nyt kenkien ostajat, kanttori Kilpiranta ja isäntä Vornanen, tajusivat, minkä munauksen olivat tehneet ostaessaan suutarille lahjaksi kengät. Idea kenkien ostoon oli tullut miesten käytännöllisiltä vaimoilta. He olivat tuumanneet, että kenkiähän sitä postinkantajalla kuluu.

Elisabet huomasi sanojensa aiheuttaneen hermostunutta liikehdintää lahjan antajien joukossa. Elisabetilla oli hyvät puhujanlahjat ja niinpä hän kiitospuheessaan onnistuikin kääntämään sanojensa vaikutuksen myönteiseen suuntaan, niin etteivät lahjanantajat vaipuneet itsesyytöksiin.

Palkittu pyhäkoulun opettaja

Elisabet toimi myös pyhäkoulunopettajana Ala-Ilmakassa. Pälkjärven kirkossa pidetyssä pyhäkoululaisten suvijuhlassa hän oli saanut tunnustusta rovasti Siimekseltä. Olipa Siimes antanut vielä muistolahjankin. Elisabet oli tunnollinen pyhäkoulutyössään, samoin kuin kaikissa muissakin töissään. Minkä hän otti tehtäväkseen, sen hän teki kunnolla. Elisabet oli hyvin pidetty ihminen kotikylässään.

Jäljet katoavat

Kirjassa Pälkjärvi oli pieni pitäjä Veikko Nousiainen mainitsee Jeskasten tyttöjen nimet. Ennen Pekkaa syntynyt tytär oli Sanni ja Pekan jälkeen syntyi Maija. Jeskasten lapset ovat sen verran ”nuorta” ikäpolvea, ettei heidän tietojaan löydy sen enempää Katihasta kuin Hiskistäkään. Dimitri kuului Korpiselän kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan, joten ainoa Katihassa oleva tieto hänestä löytyy vihittyjen kohdalta.

Dimitristä Nousiainen käyttää nimeä Mikko. Hän kertoo Mikon olleen punakkaposkinen, mistä miehen voi päätellä olevan terve. Mikolla oli ollut tapana pitää tupakkamälliä poskessa. Lieneekö se ollut terveydeksi, tuumii Nousiainen. Kesäisin, varsinkin heinä- ja elonkorjuuaikaan Mikko kävi taloissa töissä. Hän oli siitä ihmeellinen mies, että hän saattoi päivän leikata viljaa sirpillä, eikä hänellä koskaan ollut selkä kipeä, ainakaan hän ei sitä valittanut. Talvisin Mikko kävi metsätöissä tekemässä taloissa halkoja sekä kotitarpeiksi että myyntiin.

Nousiainen muistelee Elisabetin jatkaneen postinkantoa evakkoon lähtöön saakka. Evakkoon Elisabet on joutunut lähtemään viisikymmentäkuusivuotispäivänsä kynnyksellä. Elisabetin ja hänen perheensä myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Elisabet löytyy yllättäen facebookista

Kirjoitin kaiken edellä kerrotun syksyllä 2013. Juttu jäi odottamaan sopivaa julkaisuajankohtaa. Tammikuussa 2017 Kirsti Sälli löysi Facebookin Pälkjärvi-ryhmästä Ritva Koskensalon marraskuussa 2014 lataaman kuvan vanhemmasta naisesta kukkien keskellä. Kuvatekstiksi Ritva oli kirjoittanut: ”Jeskasen täti. Asui sodan jälkeen Lahdessa. Pälkjärveläisessä kätilö Kauppisen pojan tytär Anja mainitsi Jeskasista.” Toisessa Ritvan lataamassa kuvassa oli nuorempi nainen ja sen yhteydessä teksti: ”Muistaakseni nimi oli Sanni Jeskanen. Sanni asui äitinsä kanssa Lahdessa.”

Kirsti Sälli alkoi vimmatun selvitystyön ja löysi Siirtokarjalaisten tie -kirjasta ilmakkalaisen Saini Ahosen os. Jeskanen, joka oli asunut ja kuollut Lahdessa. Soitettuaan kätilö Kauppisen pojantyttärelle, Anja Muinoselle Lahteen, Kirsti sai kuvan vieraskirjan sivusta kätilö Kauppisen muistotilaisuudesta 19.5.1957. Ensimmäisenä sivulla komeili nimi Eliisa Jeskanen! Hieman alempana näkyi Saini Ahosen nimi. Palapelin puuttuvat palat alkoivat loksahdella kohdalleen!

Maaliskuun alussa Kirsti lähti Lahden kisoihin ja poikkesi samalla reissulla Lahden hautausmaalla. Sieltä löytyi Eliisa ja Dimitri Jeskasen hautakivi edeltä käsin hankitun ”osoitteen” perusteella. Hautausmaan toimistosta Kirsti sai puolivahingossa selville haudan haltijan nimen. Puhelinnumero haudanhaltijalle löytyi numerotiedustelusta. Kirsti ilmoitti tiedot minulle pyynnön kera, että soittaisin Raimo Jeskaselle.

Hieman jännittyneenä soitin saamaani numeroon. Sain kuulla, että Eliisa oli Raimo Jeskasen mummo. Raimo osoittautui mukavaksi ja yhteistyöhaluiseksi mieheksi ja lupasi lähettää minulle tietoa Eliisan ja hänen perheensä vaiheista sekä valokuvia. Riemullani ei ollut rajoja, kun olin näin erilaisten sattumusten ja Kirstin salapoliisityön ansiosta päässyt ihailemani monitoiminaisen jäljille ja kirjoittamaan tarinalle jatkoa.

Eliisan ja Dimitrin lapset

Kuten aiemmin on kerrottu, Eliisalla ja Dimitrillä oli kolme lasta. Saini (ei siis Sanni, kuten edellä on kerrottu) syntyi 28.4.1911, Maija 2.7.1913 ja Pekka 28.4.1915. Järjestys vain oli hieman toinen kuin mitä Veikko Nousiainen muisti.

Saini oli ammatiltaan diplomikosmetologi. Tulevaan puolisoonsa, Hollolassa 1895 syntyneeseen sairaanhoitaja Vihtori Ahoseen Saini tutustui työpaikallaan Pälksaaren piirimielisairaalassa. Avioliiton he solmivat Helsingissä vuonna 1929. Helsingistä pariskunta päätyi monien vaiheiden jälkeen töihin Siilinjärven piirimielisairaalaan, Vihtori hoitajaksi ja Saini muihin tehtäviin. Vihtorin sairastuttua 1941 he muuttivat Lahteen Pitkäkadulle. Kesällä 1942 Ahoset ostivat omakotitalon Suomenkadulta. Vihtori kuoli kevättalvella 1943. Saini jatkoi elämäänsä hierojana ja kosmetologina.

Maija kävi kauppakoulun ja sai sen jälkeen työpaikan Saastamoisen kaupasta Kuhmosta. Maija seurusteli kauppiaan pojan, Toivo Saastamoisen kanssa. Köyhä miniä ei kuitenkaan miellyttänyt anoppia, ja niinpä siitä seurasi ero. Raskaana oleva Maija lähti Helsinkiin ja sai paikan ravintola Oivan kassana. Kesäkuun viimeisenä päivänä 1938 Maija synnytti pojan, joka sai kasteessa nimekseen Pauli Raimo. Maija ei halunnut hoitaa lasta, vaan antoi hänet Helsingin Lastenlinnaan. Pojan ollessa neljän kuukauden ikäinen, Saini ja Vihtori hakivat hänet Siilinjärvelle ja ottivat kasvattipojakseen ja alkoivat kutsua poikaa Raimoksi.

Takaisin Pälkjärvelle

Raimolla ei ollut tietoa Eliisan ja Dimitrin ensimmäisestä evakkomatkasta eikä välirauhan aikaisista vaiheista. Pälkjärvelle Eliisa ja Dimitri palasivat syksyllä 1941. Koti Ilmakassa oli kärsinyt pahasti sodan tuhoista. Vaurioituneesta asuinrakennuksesta Eliisa rakensi navetan ja saunasta pienen asunnon. Raimo kertoi, että mummo teki kaikki muuraustyötkin itse. Dimitristä ei kuulemma ollut rakennustöissä mitään apua. Hän vaan kierteli kylillä karkkia kaupustelemassa. Ainoat tehtävät mitä hän hoiti, olivat tupakkamaa ja puolustuslinjalta puiden teko. Se oli vaarallista hommaa, koska kaikki miinat olivat raivaamatta. Dimitri purki miinoja, jotka räjähtelivät ympärillä ja räjähtämättömät hän kantoi kotiin. Vahingoilta kuitenkin vältyttiin.

Kesällä 1942 Eliisa haki nelivuotiaan Raimon Pälkjärvelle. Hän ei suostunut siihen, että Raimo olisi lähetetty sotalapseksi Ruotsiin. Eliisa teki kaikki pientilan työt yksin ja hoiti samalla Raimoa, joka kertoo pyörineensä mummon jaloissa. Leikkikavereita ei ollut. Raimo muistaa kuinka he ollessaan heinäpellolla juoksivat heinäpieleksen taakse piiloon, kun venäläinen hävittäjä ampui kohti. Jollain toisella kertaa he pakenivat tulitusta pakoon ojan pohjalle. Raimo luuli, että heitä yritetään ampua siksi kun hänellä on punaiset housut. Niinpä hän oli pyytänyt mummoa ompelemaan toisen väriset housut.

Kevättalvella 1943 Raimo ja Eliisa kävivät Pälkjärveltä käsin Vihtorin hautajaisissa Lahdessa. Paluumatkalla Eliisa huomasi, että kulkulupa oli mennyt umpeen edellisenä päivänä. Niinpä matkalaiset joutivat yöpymään Sortavalassa, jossa lupa-asiat hoidettiin kuntoon seuraavana päivänä.

Eliisa jakoi postia kolme kertaa viikossa ja liikkui jalkapatikassa koko matkan. Raimo muistelee kuulleensa, että kahdeksikon muotoisen reitin pituus olisi ollut 21 kilometriä. Postinjakoreissujen ajan Raimo kertoi olleensa yksin kotona. Ennen lähtöään mummo teki pojalle voileivät valmiiksi ja jätti litran maitoa juotavaksi. Joskus Raimo pääsi mummon mukaan puolikkaalle reitille. Välillä mummo oli joutunut kantamaan postilaukun lisäksi myös poikaa.

Raimo muistaa myös seikkailunsa läheisellä työväentalolla. Talon seinästä oli irronnut pari lautaa ja siitä rakosesta poika pääsi salaa livahtamaan sisälle ja penkomaan lehtiä ja tavaroita. Aseitakin siellä oli. Talon ulkopuolelta heinikosta Raimo löysi käsikranaatin ja vei sen kotiin. Suojelusenkeli piti seikkailijasta huolta niin, ettei vahinkoja päässyt tapahtumaan.

Laihian kautta takaisin Lahteen

Syksyllä 1944 oli edessä evakkoon lähtö. Matkaa tehtiin alkuun hevosella, sitten autolla, Rääkkylästä proomulla Varkauteen ja sieltä junalla Laihialle. Laihialta Eliisa ja Raimo lähtivät melkein saman tien Lahteen, sillä Saini tarvitsi uudessa omakotitalossaan tekeviä käsiä. Dimitri ei ollut evakkomatkalla mukana missään vaiheessa. Raimo muistelee hänen olleen jossain hoitolaitoksessa ja kertoo mummon hakeneen hänet Suomenkadulle syksyllä 1949. Dimitri kuoli 83. vuoden ikäisenä maaliskuussa 1950.

Eliisa kantoi postia myös Lahdessa Kilpiäisten kaupungin osaan kävellen viitenä päivänä viikossa viiden vuoden ajan. Raimo kertoi, että mummo teki kaikki vaativatkin talon työt, ja hän sai olla mukana oppimassa sellaisia töitä, jotka tavallisesti opitaan isältä. ”Opit menivät perille ja niistä on ollut paljon hyötyä elämän varrella”, Raimo iloitsee. Mummo oli Raimolle äitinä ja isänä. Kysyin, tekikö mummo hänelle kenkiä. Raimo ei tiennyt mummon suutarintaidoista mitään. Hän oli luullut, että Suomenkadulla olleet suutarin vehkeet olivat kuuluneet aikanaan Sainin miehelle, Vihtorille.

Eliisa asui Sainin luona Suomenkadulla koko loppuelämänsä. Sunnuntaisin Eliisa kävi usein kirkossa. Joskus hän oli muistellut Pälkjärven aikoja. Raimo muistaa pälkjärveläisistä Multasen perheen, jonka kanssa kyläiltiin puolin ja toisin. Eliisalla oli kaksi kissaa ja ne olivat hänelle kaikki kaikessa. Varsinkin sen jälkeen, kun Raimo oli muuttanut pois kotoa eikä ollut enää mummon paapottavana.

Monivaiheisen ja työntäyteisen elämän eläneen monitoiminaisen, Eliisan elämä päättyi neljä kuukautta ennen 79-vuotissyntymäpäivää. Eliisa sai aivohalvauksen ja kuoli sairaalassa 1.6.1967.

Talonpito kävi raskaaksi ikääntyvälle Sainille ja niinpä hän myi talonsa syksyllä 1971 ja osti osakehuoneiston Hämeenvaltatieltä. Siellä hän asui yksin loppuelämänsä. Saini kuoli 63 vuoden ikäisenä kesäkuussa 1974.

Koko ikänsä naimattomana elänyt Maija teki elämäntyönsä ravintola-alalla Helsingissä. Eläkkeelle hän jäi Primulan kassan tehtävistä. Sainin kuoltua Maija muutti Lahteen Sainilta perimäänsä osakehuoneistoon ja eli siinä elämänsä loppuun saakka. Maija kuoli 86 vuoden ikäisenä ensimmäinen joulukuuta 1999.

Suku jatkuu

Raimo kävi 1950-luvun alkupuolella kolmevuotisen ammattikoulun metallipuolella. Muutamaa vuotta myöhemmin hän tapasi tulevan vaimonsa, Kuusamossa syntyneen Sinikka Kyllisen. Sinikka oli ollut ennen Lahteen tuloaan piikomassa Hämeenlinnassa. Hän halusi kuitenkin Lahteen, koska velikin oli siellä. Sinikka näki lehdessä Hilja Kauppisen ilmoituksen ja vastasi siihen. Näin hänestä tuli pälkjärveläisten hyvin tunteman kätilö Kauppisen alivuokralainen, joka myös autteli Kauppista arjen askareissa.

Kauppisella ollessaan Sinikka tutustui siellä kyläilleisiin Eliisa ja Saini Jeskaseen. Kätilö Kauppinen kuoli keväällä 1957. Hänen asuntonsa pantiin myyntiin ja Sinikan oli saatava jostain uusi asunto. Saini astui silloin hätiin ja tarjosi Sinikalle huonetta vuokralle talostaan. Eipä tainnut Saini arvata silloin mitä Sinikan vuokralle ottamisesta seuraisi. Raimo ja Sinikka rakastuivat ja seurustelu päättyi avioliittoon 20.12.1958. Ikäeroa avioparilla on vain yksi päivä.

Raimolle ja Sinikalle syntyi kolme lasta. Esikoinen, kesällä 1959 syntynyt Marita kuoli kuuden päivän ikäisenä sairaalabakteeriin. Pertti syntyi marraskuussa 1961. Hänellä on Downin syndrooma. Kuopus, Jari syntyi elokuussa 1965. Jarilla ja hänen vaimollaan Virpillä on viisi lasta, Juho, Emmi ja Eetu sekä kaksostytöt Iida ja Viivi.

Raimo on tehnyt elämäntyönsä koneasentajana Rauteella ja Sinikka työvaihesuunnittelijana Iskulla. Kahdeksaakymmentä lähestyvä pariskunta asuu rivitalohuoneistossa Kaivolankadulla Lahdessa.