Martta Rusila - Pikkulotasta evakkokodin äiti

Martta Rusila (o.s. Kantola) eli koko ikänsä Honganmäelle; Saloisissa, joka liitettiin Raahen kaupunkiin vuonna 1973. Maatalon tyttären elämä on ollut raskasta mutta antoisaa. Vielä lähes 90 vuoden iässä hän on kohtalaisen hyväkuntoinen eikä muistissa ole mitään vikaa. Hänen puoleensa käännytään, kun pitää muistaa Saloisten menneitä tapahtumia.

Pienet ja isot lotat Saloisissa

Ennen sotia suojeluskunta- ja lottatoiminta oli Saloisissa aktiivista. Vuonna 1924 syntynyt Martta kertoo, että hän liittyi pikkulottien toimintaan 11-vuotiaana vuonna 1935. Opettajat, joista yksi oli 3. ja 4. luokkia opettanut Aune Peltola, toimivat pikkulottien ohjaajina ja järjestivät koulun tiloissa työseuroja ja isänmaallisia iltoja. Pikkulottien ryhmiä ohjasivat myös Kallelan, Tokolan ja Hannilan tytöt. Opettaja Alli Varpula ohjasi lottia Palonkylässä. Saloisissa järjestettyjen itsenäisyyspäiväjuhlien kahvitarjoilussa pikkulotat olivat touhulla mukana. Heille riitti sopivaa puuhaa kahvipöytien kattamisessa ja kuppien tiskaamisessa. Juuri ennen talvisotaa vuonna 1938 Saloisissa suunniteltiin osallistumista pikkulottien valtakunnalliselle leirille, oli ommeltu puvut ja tytöt odottivat suurella innolla matkaa. Mutta se jäi toteutumatta liikekannallepanon takia. Saloisten papin, Ruskomaan, rouva oli innolla mukana lottatoiminnassa. Pikkulotat olivat kerran pesemässä kenttäkeittiötä koulun pihalla, kun Martta sattui paikalle. ”Tule Martta pesemään avuksi, ei tästä muuten tule mitään”, Ruskomaan rouva huusi hänelle. Ja Martta meni apuun. Hän on tottunut tarttumaan työhön kuin työhön. ”Paperit ja pöytäkirjat pikkulottien toiminnasta ovat kadoksissa”, Martta pahoittelee. Martta oli ikäisekseen kookas ja niinpä hän oli vain vähän aikaa pikkulotissa ja siirtyi lottien ryhmään, jota ohjasi maisteri Laina Saariaho. Hän oli 5. ja 6. luokan opettaja. Raahelassa ahersi ryhmä lottia pesemässä ja huoltamassa rintamapyykkiä. Sotilaiden vaatteita korjattiin. Ne laitettiin puhtaina ja silitettyinä takaisin rintamalle.

Maatalon työt jäivät Martalle

Martta oli 17-vuotias kesällä 1941, kun hänen isänsä kuoli. Kantolan tilalla oli toistakymmentä lehmää, hiehoja, mullikoita ja vasikoita. Lisäksi oli lauma lampaita ja kolme hevosta, toisinaan lisäksi varsa. Eikä siinä vielä kaikki. Kantolalla oli aina suuri sarvipäinen sonni, jonka palveluita käyttivät naapuruston lehmät. Sonnille oli tapana tuoda leipä hyvin tehdystä työstä. ”Minä tulin tietämään, minkälaista leipää missäkin talossa syödään”, Martta nauraa kihertää. Sonnille tuotiin yleensä tuore leipä, mutta olipa niitäkin, jotka kehtasivat tuoda kuivan kannikan. Vaikka äiti oli huolehtimassa tilan hoidosta, navettatyöt jäivät enimmäkseen Martan kontolle. Joka aamu oli noustava lypsämään lehmiä, ei siinä ollut vaihtoehtoja. Martan oli tartuttava työn syrjään myös pellolla: oli saatava ruokaa sekä eläimille että ihmisille. Topakka tyttö ajoi niittokonetta siinä missä miehetkin. Kun työikäiset miehet olivat rintamalla, naiset, lapset ja ikäihmiset tekivät kaikki maatalon työt. Martta, kuten suuri joukko Saloisten tyttöjä, osallistui lottien toimintaan aina kun aikaa jäi. Lotat olivat innolla mukana ruokapakettien lähettämisessä rintamalle. Tytöt leipoivat korppuja ja leipää. Varsinkin joulupaketit olivat tärkeitä. Kaikki kynnelle kykenevät lotat kokoontuivat iltaisin kouluun villasukkia kutomaan. ”Sukkia kudottiin niin paljon kuin ehdittiin”, hän kertoo. Sukkalankoja ei suinkaan ollut kaupan hyllyllä saatavana, vaan ensin oli kerittävä villat lampaista, kartattava ne ja kehrättävä langoiksi. Myös villapuseroita kudottiin ja lähetettiin rintamalle.

Sotilaille mannaa taivaasta

”Onko kukaan ajatellut, mitä sotilaat söivät? Tuskinpa heille tipahti mannaa taivaasta”, Martta puhisee. Hän tietää omasta kokemuksesta, että maalla asuvat suomalaiset joutuivat osallistumaan sotaponnisteluihin monin tavoin. Maataloustuotteita oli luovutettava kansanhuollolle ja rintamalle. Kun käsky kävi, oli mullikka vietävä rautatieasemalle sotilaiden evääksi. Kantolasta jouduttiin lähettämään rintamalle kolme hevosta, joista yksi jäi sille tielleen. Hevosen hyvästä muistista ja viisaudesta kertoo, että kantakirjatamma Perho tunnisti naapurin Reinon Kauhavalla ja meni nykkimään miestä niskasta. Perho palautettiin takaisin eikä se joutunut rintamalle. Heinäkuussa keskellä kiireisintä heinäntekoaikaa tuli määräys, että eläinlääkäri Swanljungille kaupunkiin on vietävä hevonen. Martta mietti, että jostakin on hevonen saatava, muuten jäävät heinätyöt tekemättä. Hänen onnistui kuitenkin vakuuttaa eläinlääkäri hevosen tarpeellisuudesta maatilalla ja niinpä hän sai tulla sen kanssa kotiin. Myös Lapin sotaan vietiin Kantolan hevonen. Takaisin palattuaan se oli vikuri ja pelkäsi miehiä. Luultavasti se oli nähnyt nälkää eikä sen takia suostunut yhteistyöhön miesten kanssa.

Evakkokodin äidiksi kaksikymppisenä

Saloisiin tuotiin ihmisiä ja eläimiä pois sodan jaloista. Ensin tulivat karjalaiset Sortavalasta. Sitten tulivat Suomussalmen lehmät, jotka palautettiin takaisin välirauhan aikana. Sitten tulivat Kuusamon asukkaat karjoineen. ”Kuorma-autolla heitä tuotiin. Aluksi heidät sijoitettiin kouluun, jossa lotat olivat järjestämässä muonitusta”, Martta muistelee. Nuoren tytön mieltä evakoiden kohtalot järkyttivät. Lasten itku on jäänyt mieleen. Ihmiset sijoitettiin saloistelaisten koteihin, eläimet navettoihin. Kantolaan, Martan kotitilalle, asettui asumaan kolmeksi vuodeksi kuusamolainen perhe, jossa oli vanha ja nuori pariskunta sekä neljä alle kouluikäistä lasta. Nuorin, vastasyntynyt, oli pärekorissa. Evakkovuosina perheeseen syntyi kaksi poikaa. Nuoresta Martasta tuli tahtomattaan evakkokodin äiti, joka piti jöötä vilkkaille poikaviikareille, mutta oli myös heidän kaverinsa pelastaen vintiöt monelta selkäsaunalta. ”Perhe asui meillä vuoteen 1947 saakka. Pidämme yhteyttä vieläkin”, Martta sanoo. Osa evakoista jäi pysyvästi Saloisiin ja Raaheen. He ostivat maata tai löysivät täältä työpaikan. Useimmat palasivat takaisin kotikonnuilleen heti kun mahdollista.

Lottaperinnettä talteen

Raahessakin on ryhdytty keräämään talteen lottapukuja ja -perinnettä. Martta osallistuu aktiivisesti paikallisen lottajärjestön perinnetoimintaan. ”Meitä ei enää ole monta jäljellä”, hän suree.

Heikki Rusila kertoo äidistään

Kansakoulun jälkeen Martta kävi Lybeckerin käsityökoulun ja olisi mielellään jatkanut eteenpäinkin, mutta se ei ollut mahdollista. Erinomainen ompelutaito tuli kuitenkin hankittua ja siitä oli elämän varrella paljon iloa. Avioliitto Lauri Rusilan kanssa solmittiin vuonna 1948 ja pariskunta sai kaksi poikaa. Tuberkoloosi vei vuonna 1952 runsaaksi vuodeksi oulaisten parantolaan, mutta siitä selvittiin. Elämä kolmen sukupolven tilalla tuotti omat haasteensa. Martta Rusila ennätti kuitenkin tilanhoidon ohella toimia Maataloustuottajissa jopa sellaisella aktiivisuudella, että hänet valittiin 1970-luvulla Oulun piirin puheenjohtajaksi ensimmäisenä naisena piirissä.