Hilkka Hämäläinen - Villähteen leivän tarmokas yrittäjä

”Kun täytän vuosia, niin ajattelen, että olen päässyt mäen päälle, josta näkyy toinen mäki. Toivon teidän kaikkien ajattelevan näin ja rynnistävän innolla kohti seuraavaa mäkeä!” Näin kirjoittaa Hilkka 90-vuotisjuhlakutsussaan. Hilkan elämässä on ollut vastamäkeä, jos myötälettäkin. Kaikkea tätä hän muistelee kauniissa kodissaan keväisenä päivänä 2017, pian 93 ikävuotta täyttävänä tarmokkaana, monessa mukana olevana naisena. Hän on mukana Lahden Seudun Sotainvalidien, Päijät-Hämeen Osteoporoosiyhdistyksen, Lahden Yrittäjänaisten ja Lahden Seudun Lottaperinneyhdistyksen toiminnassa. Hän oli myös Suomalaisen Naisliiton Lahden osaston jäsen koko sen toiminnan ajan. Hänet on palkittu monille kunniamerkeillä ja huomionosoituksilla. Kts. Lisätiedot.

Nuoruuden uurastusta maalaistalossa

Hilkka syntyi maalaistaloon Orimattilan Heinämaalla 1924. Sisko Paula pääsi oppikouluun, mutta vaikka Hilkka kuinka itki ja porasi, oli hänen jäätävä kotiin tekemään töitä, hoitamaan 14-päistä lehmäkarjaa, kolmea hevosta, sikoja, lampaita ja kanoja vanhempiensa apuna. Monta kertaa työn raskaus itketti, työ vei kaikki voimat, pieni kun hän oli. Hän muistaa, että äiti osti hänelle Nyyrikin ja sitä hän luki paimentaessaan lehmiä odelmapellolla. Kotona tehtiin kaikki itse, perunajauhotkin. Hän muistaa tässä kylmän veden vaihdossa saaneensa joskus kädet niin kipeiksi, että lypsäminen ei enää onnistunutkaan. Parhaimmillaan piti lähteä puoli viideltä hevosella lypsyreissulle kolmen kilometrin päähän metsälaitumelle, koska maito oli jäähdytettävä ennen meijeriin lähettämistä ja se tapahtui pihassa järvestä nostettujen sahajauhokasassa säilytettyjen jäiden avulla. Lypsyllä oli palvelija tai äiti hänen kanssaan. Kun Hilkka oli suorittanut kansakoulun, pärjättiin talossa jo ilman palvelijaa. Maalaistalon töitä on vaikea luetella tyhjentävästi. Niitä on todella paljon ja aina on jaksettava, arjet ja pyhät.

Lottajärjestöön mukaan

Heinämaan kylässä oli paljon taloja ja nuoria naisia. Kauppias Ellen Lönnroth perusti lottajärjestön ja sen piti ensin toimia salassa, koska kylässä oli paljon aatetta vastustavia kommunisteja. Hilkka oli mukana jo pikkulottana ompeluilloissa. Fanny Isotalo, Hilkan täti oli vahvasti mukana lottatoiminnassa. Orimattilan suojeluskuntatalolla järjestettiin kahden viikon lääkintälottakurssi ja sinne Hilkka pyydettiin mukaan. Pian hänet lähetettiinkin Järvenpään maatalousoppilaitoksessa toimineeseen varuskuntasairaalaan, ja se oli mukavaa aikaa. Pääsi hetkeksi pois kotoa kovasta työstä toista ihmisten pariin. Armeijaan kutsutuissa pojissa oli kuitenkin tulirokkoa. Se tarttui ja hän joutui kohta palaamaan kotiin sairastamaan.

Liian varhain töihin rintamalle

Pian tuli kuitenkin kutsu rintamalle. Hilkka sai lähetteen Viipuriin. Ilmoittautua piti Viipurin linnassa olevassa toimistossa ja tarkoitus oli mennä jonnekin sotasairaalaan, ei vain tiedetty minne. Perillä selvisi, että hän joutuisikin kenttäsairaalaan. Itkuhan siinä tuli pelosta nuorelle tytölle. Autonkuljettajasotilas lohdutti ja sanoi, että minä vien sinut sinne, ei hätää. Hilkka yöpyi linnan kellarissa. Siellä oli pitkä rivi patjapusseja ja aamulla lähdettiin kuorma-auton lavalla 30-asteen pakkasessa 30 kilometrin matkalle Kivennavalle. Mukana oli toinenkin lottatyttö. Matka oli hyytävän kylmä. Seuraavana aamuna Hilkka kertoo olleensa niin väsynyt, että pyörtyi ruokaa hakiessa. Niin hänelle annettiin yksi lepopäivä. Työ oli nuorelle tytölle rankkaa. Monet pojat olivat vakavasti haavoittuneita, ja osastonhoitaja oli vihainen, jos ei osannut tehdä sidoksia oikein tai petata tarpeeksi hyvin. Olisi pitänyt osata kahden viikon kurssin jälkeen. Myöhemmin selvisi, että Hilkka oli lähetetty kenttäsairaalaan, koska eräs hoitaja oli ollut pitkän aikaa ilman lomaa ja nyt Hilkka tuli hänen lomasijaisekseen. Tunnustusta tuli kuitenkin sijaisuuden loputtua: ”Jos olisit saanut jäädä tänne, niin olisin kouluttanut sinusta leikkaussalihoitajan.” Sodan jälkeen lääkintälotta Hilkka Oijala sai palvelustodistuksen, jossa oli vain hyviä ja kiitettäviä arvosanoja.

Sodan jälkeiset pulavuodet

Sodan jälkeen oli kaikesta puutetta. Se ei kuitenkaan estänyt nuorten iloistakaan elämää, vaikka Hilkka myöntää joskus katkerana ajatelleensa, ettei hänellä oikeastaan nuoruutta ollutkaan. Se meni sodassa ja kovan työn teossa. Tanssikiellon päätyttyä Heinämaan seurantalolla järjestettiin tansseja, joihin tuli poikia lähikylistä ja silloin tanssittiin. Oltiin joka peli lattialla. Usko Viitanen, silloin pieni natiainen lauloi, ja haitaria soitti sittemmin Jätkän humpan säveltänyt Paavo Melander. Nuorisoseura esitti monia näytelmiä ja mm. Rantalassa-nimistä näytelmää käytiin esittämässä naapuritalollakin. Se oli hauskaa!

Perheen perustaminen

Elämänkumppani Olavi oli löytynyt jo ennen sotaa. Olavi joutui sotaan 18-vuotiaana ja haavoittui sirpaleista päähän Tali Ihantalassa. Hän kärsi 50%-invaliditeetista lopun elämäänsä. Hän oli kuitenkin ahkera työmies. Pula-ajasta on jäänyt mieleen, että Hilkka kävi tapaamassa Olavia Lahdessa, jossa tämä oli Häklin huonekalutehtaalla töissä. Olavi oli sanonut, ettei kehtaa viedä Hilkkaa syömään Aleksanterinkadulla sijaitsevaan ravintolaan, kun siellä ei ole edes perunaa tarjolla, on vain lanttua! Niin kova ruokapula oli kaupungissa. Ruokahäät pidettiin Oijalan talossa 1945 ja Heinämaan nuorisoseurantalolla tanssittiin. Nuoren parin oli tyydyttävä Lahdessa yhden huoneen alivuokralaisasuntoon, sillä sodan jälkeen oli kova asuntopula. Karjalaiset asutettiin ja lapsia syntyi. Joka kuukausi oli käytävä huoneenvuokralautakunnassa ilmoittamassa asunnontarpeestaan. Eikä asuntoa saanut, vaikka olisi ollut rahaakin. Heteka levitettiin alkoviin, jonka päässä oli pieni keittiökaappi ja siinä keittolevy. Jääkaapin virkaa toimitti kylmäkomero, joka ei ollut aina kylmä. Vesi tuli ja sisävessakin oli, mutta astiat oli pestävä pesuvadissa. Tähän asuntoon syntyi kaksi lasta peräkkäisinä vuosina, Tuomo vuonna 1947 ja Leena seuraavana. Synnytyslaitos oli parin kilometrin päässä ja sinne Hilkka muistaa kävelleensä sisarensa kanssa. Työssä oli yksi kätilö ja hänellä aputyttö. Synnyttäjiä oli viisi, mutta ensikertalaisena Hilkka pääsi synnytyspöydälle. Eräs karjalaisäiti joutui synnyttämään kolmannen vauvansa puulaatikon päällä. Hilkalla ei riittänyt äidinmaitoa, joten lisukkeeksi keitettiin kauralimaa. ”Kauraryynejä keitettiin vedessä, josta ne siilattiin pois ennen tuttipulloon laittoa. Äitiyspakkauksessa oli paperisia lakanoita. Tyynyliina, nuttuja ja kapaloliinoja. Vanhasta pöytäliinasta tehtiin vaippoja, ja kansanhuollosta sai vähän lakanakangasta. Pikkupyykki pestiin lavuaarissa, isompi keitettiin alakerran padassa. Jos lipeää ei saatu, käytettiin koivuntuhkaa. Myös saippuasta oli kova pula.”

Tilavampaan kotiin ja ansiotyöhön

Hämäläisten asunto-olot paranivat, kun ennen seuraavan lapsen, Eevan, syntymää ostettiin talo Villähteeltä. Samalla saatiin pulsaattoripesukone ja jääkaappi. Seuraavat kolme lasta – Markku, Riitta ja Tiina – syntyivät kotona hyvän kätilön avustamana, sillä Lahti ei mielellään ottanut Nastolan synnyttäjiä. Hilkka oli kotiäitinä ja hoiti itse lapset. Sen ajan ohjeiden mukaan vauvoja ei pitänyt liikaa helliä. Hilkka otti kuitenkin terveen järjen käyttöön kahden lapsen jälkeen huomattuaan, että vauva rauhoittui parhaiten sylissä. Myös ruokaa vauva sai, kun oli nälkä.

Villähteen Leipä – oma yritys

Ahkera aviomies vaihtoi alaa monta kertaa. Ostetun Villähteen talon alakerrassa oli ollut leipomo, siellä oli hyvä uunikin. Hilkka sai miehen suostumaan, että he perustaisivat oman leipomon, kun entisiä työntekijöitäkin oli naapurissa. Niin Hilkka pääsi ansaitsemaan omaa rahaa leipäauton kuljettajana. Hän oli toinen kuorma-autonkuljettajan ajokortin ajanut nainen Suomessa! Työ tuntui virkistävältä monen kotivuoden jälkeen. Villähteen leipä menestyi, Hilkkakin oppi kaikki leipomisen niksit. Hilkka kertoo innokkaasti, kuinka ennen leivottiin. Taikinakone oli, se alusti taikina eli teki raskaan työn. Sitten kaikki ”lyötiin ylös” ns. taikina paloiteltiin, punnittiin, riivattiin, nostatettiin ja paistettiin. Ranskanleivän teko vaati taitoa. Riivaamisen jälkeen taikina nostatettiin ensin pyöreänä, sitten pitkänä, pantiin pitkälle laudalle, tehtiin sahateräisellä veitsellä viilto leipiin ja työnnettiin ne sitten laudalla taitavasti uuniin, laudalta pudottamatta. Kuulosti jo ihan taikinataiteelta! ”Se oli taitolaji”, muistelee Hilkka. Pitkot letitettiin tietysti käsin. Voilla tehdyt viineritaikinat kaulittiin moneen kertaan. Sellaista herkkua ei enää saakaan kuin ne olivat. Vierasta työvoimaa oli aluksi viisi henkilöä. – Välillä tyttäret huutelivat äitiä tukkaa letittämään!

Lapset maailmalle

Hilkan lapset ahkeroivat kuten äitinsä ja isänsä ennen. Villähteen leipä oli aluksi Tuomon, nyt hänen lapsiensa hoidossa. Tiina on perustanut miehensä kanssa Leibomo Limbun. Riitalla on perhekoti, jossa on nyt 8 sijoitettua lasta. Eeva on koko ikänsä pitänyt second hand –kauppaa ja tekee sitä nyt Amerikassa, Leena on opettaja ja asuu Saksassa. Markku on kokki ja palvellut esim. Wienien Suomen suurlähetystössä. Lapsenlapsia on 13 ja lastenlastenlapsia 8. Heitä on levinnyt kolmelle mantereelle, Amerikkaan, Australiaan ja Eurooppaan.

Virtaa vielä vanhanakin

Hilkka asuu nyt kauniissa rivitalossaan ja osallistuu aktiivisesti monen yhdistyksen toimintaan. ”Olisin tarvinnut nämä tilat 70 vuotta sitten, mutta toki ne ovat nytkin tarpeen, kun lapset perheineen tulevat käymään.” Hilkka on jättänyt luottamustoimet yhdistyksissä, mutta käy ahkerasti kokouksissa ja tapahtumissa. Hän kertoo, että Lahden Seudun lottaperinneyhdistys toimii erittäin aktiivisesti ja se on saanut paljon uusia jäseniä viime aikoina. Lähimpänä sydäntä on sotainvaliditoiminta, olihan hänen miehensä sotainvalidi. Hilkka on iloinen hyvästä terveydestään ja hän pitää kunnostaan huolta viikoittaisella jumpalla ja osallistumalla veteraanikuntoutuksiin. Lasten mukaan äidin puhelin soi useammin kuin kenelläkään heistä! Autokortistakin hän luopui vasta pari vuotta sitten. ”Olen elämälle kiitollinen kaikesta”, toteaa Hilkka juttelumme lopuksi.