Kyllikki Koho – liikkuja ja liikuttaja

Keväällä 1972 se tapahtui! Aika oli enemmän kuin kypsä fysikaalisten hoitolaitosyrittäjien yhteen liittymiselle. Siitä todistuksena putosi naulakkokin seinältä takkien paljoudesta, kun omia hoitolaitoksiaan jo muutaman vuoden pyörittäneet fysioterapiayrittäjät – silloin nimikkeellä lääkintävoimistelijat – kokoontuivat innolla perustamaan omaa liittoa. Näin kirjoitettiin Fysi-lehdessä 2/2012.

Kyllikki Koho on yksi liiton perustajajäsenistä ja vetää yhä yli kahdeksankymppisenäkin Fysin senioreiden ryhmää. Fysioterapeutti ei sammaloidu vaan auttaa liikettä – omaansa ja toisten – jatkumaan seniorinakin. Fysioterapiayrittäjänä Koho on aina voinut kokea tekevänsä tärkeää työtä ihmisen lähellä. Eläkkeelläkin. Hän käy edelleen ahkerasti Fysi ry:n koulutustilaisuuksissa. ”Tulen tänne niin kauan kuin pää ja jalat kestävät”, Kyllikki sanoo. Hänen mielestään senioreidenkin kannattaa tulla Fysi-koulutukseen oppia hakemaan – hoidettavaa löytyy niin omissa vaivoissa kuin lähipiirissäkin. Fysi-lehden mukaan keskustelu senioreiden kanssa vahvistaa kuvaa alasta, jolla ei ole koskaan voinut jäädä lepäämään laakereillaan. Oman ammattitaidon ja yrittäjäosaamisen jatkuvan kehittämisen ohella ovat niin lainlaatijat kuin muuttuva toimintaympäristö tuoneet aina uusia haasteita. Ihan alkuun jouduttiin taistelemaan jopa laitosluvista ja yrittämisen oikeudesta. Suomen fysioterapiayrittäjät Fysi ry palkitsi Kyllikki Kohon Vuoden 1996 fysioterapiayrittäjänä ja Lahden kaupunki valitsi hänet Vuoden 1991 yrittäjäksi. ”Ne ovat kiitoksia alalla tekemästäni kehittämistyöstä”, Koho sanoo.

Kunnon kohottajaksi

Vuonna 1950 lääkitysvoimistelijaksi (ammattinimike vaihtui myöhemmin lääkintävoimistelijaksi) valmistunut Kyllikki Koho hakeutui alalle asuessaan reumasairaalan naapurissa Heinolassa. Hän ihaili parantolassa työskenteleviä urheilullisia ja reippaita nuoria naisia, lääkitysvoimistelijoita.  Kohon ensimmäinen työpaikka oli Raajarikkoisten koulu Helsingissä, josta hän siirtyi uuteen Heinolan Reumasäätiön sairaalaan. Siellä uusi lääkintävoimistelija pääsi rakentamaan koko kuntoutusosaston alusta loppuun. Koho sanookin reumasairaalaa rakkaimmaksi työpaikakseen, jossa lääkintävoimistelija kuului hoitotiimiin,

Samaa hän ei voinut sanoa Lahden kaupunginsairaalasta, johon hänet pestattiin, kun sairaalan fysikaaliselle osastolle tarvittiin osastonhoitajaa, ”Omaa paikkaa oli ihan kirjaimellisesti vaikea löytää. Erään lääkärikierron jälkeen minulle tultiin sanomaan, ettei paikkani ole lääkärin vieressä,” Koho muistelee. Kyllikki Koho on vuosikymmenien kuluessa nähnyt ammattialansa muuttuvan. Aluksi lääkintävoimistelija hoiti sairaita. Sitten alettiin potilaille sälyttämään myös omaa vastuuta kuntoutumisestaan. Nykyisin lääkintävoimistelijat ovat fysioterapeutteja, jotka sairaiden hoidon lisäksi tekevät ennaltaehkäisevää työtä pitääkseen asiakkaansa fyysisen kunnon koholla. Sairaudenhoitokin on kokonaisvaltaisempaa kuin ennen. ”Nyt hoidetaan koko ihmistä”, Koho sanoo.

Kyllikki Koho perusti fysikaalisen hoitolan yhdessä toisen lääkintävoimistelijan kanssa vuonna 1966. Kimmokkeena yrityksen perustamiseen oli fysikaalisten hoitojen tulo sairausvakuutuksen piiriin. Kaikki hoitoon halukkaat eivät mahtuneet sairaalaan. Työtä oli niin paljon, ettei aluksi markkinointiakaan tarvittu. Yrityksen nimi oli aluksi Lahden Kuntohoito Koho & Huttunen. Vuonna 1982 perustettiin urheilussa vammoja saaneita varten oma asema, jolloin nimikin muuttui Lahden Kuntohoito ja Urheiluvamma-asemaksi. Kohon yhtiökumppanin lähdettyä muualle hän alkoi aktiivisesti laajentaa yrityksen toimintaa. Tuli kuntosali, uusia hoitoja ja testauksia, toinen hoitopiste naapurikuntaan ja vastaanottotiloja lääkäreiden käyttöön. Perustettiin UVA-tiimi, pidettiin palavereita päivittäin, annettiin jokaiselle omia vastuualueita, mentiin tarvittaessa myös asiakkaan luokse kotiin tai työpaikalle.

Kyllikki Koholle itselleen reumalasten kuntoutus oli sydämenasia. Hänelle oli tärkeää pitää lapset motivoituneina omaan liikuntaansa niin, että se oli tavoitteellista huomioiden lasten iän. ”Tätä työtä on tehtävä rakkaudella unohtamatta kuitenkaan ammatillista osaamista,” Koho sanoo.

Iloa ja itsenäisyyttä

Kyllikki Kohon Kuntohoidon elementteinä olivat korkealaatuinen asiakaspalvelu ja rakkaudella vaalittu henkilöstöpolitiikka. Kumpaankin hän haki potkua koulutuksesta. Koulutuksen imussa parannettiin yrityksen valmiuksia myös automaattisella tietojenkäsittelyllä. Itse Koho sanoo hankkineensa ”kaikki sulat hattuunsa” aina johdon koulutusta myöten. ”Tuskin Suomessa on ollut tämän alan koulutusta, johon meiltä ei olisi osallistuttu,” Koho tiivistää. Koho sanoo aina painottaneensa sitä, että yrittämiseen on myös kouluttauduttava. Pelkät kädentaidot eivät riitä. Sen lisäksi, että osaa ammattinsa on koko ajan hankittava uutta tietoa. Kyllikki Koho tykkäsi työstään ja yrittämisestä. Hän tunsi olevansa omalla alallaan ja koki itsensä tarpeelliseksi. Iloa ja tyydytystä tuotti sekin, että useat yritykset ja järjestöt oivalsivat työntekijöiden kunnon säilyttämisen pääomaksi, johon satsattu raha tuottaa varmaa korkoa. Kuntohoidon salilla kävi päivittäin eri ammattiryhmiä niska- ja selkäkouluissa.

Yhdeksänkymmenluvun lama lamautti. Monet yritykset lopettivat työntekijöidensä kunnossapidon. Kun aiemmin töitä oli niin, etteivät rahkeet meinanneet riittää, nyt piti panostaa markkinointiin. Yrityksessä mukana olleet tytär ja vävy eivät voineet enää perhesyistä jatkaa. Kyllikki Koho alkoi tuntea yrityksen vetämisen yksin raskaaksi.  Hän myi yrityksen ja vetäytyi onnellisena eläkkeelle.

Ikiliikkuja

Kyllikki Kohoa voisi sanoa ikiliikkujaksi. Hänen ensimmäinen lajinsa oli pesäpallo. Sitä seurasi tennis, jota Kohon veli pelasi ja opetti lajin salat sisarelleen. Kyllikki puolestaan sai miehensä innostumaan tenniksestä, josta lasten myötä tuli koko perheen harrastus. Tytär Tarja Westerlund ja poika Jari Koho pelasivat SM-tasolla, ja Kyllikki kasvatti Lahden Tenniskerhossa uutta mestarillista tennissukupolvea. Kaikki Kyllikki Kohon yhdeksän lastenlasta pelaavat jotakin, tenniksen lisäksi jääkiekkoa, salibandyä, jalkapalloa. Kyllikki kävi Lapissa vaeltamassa seitsemänkymmenvuotiaaksi asti ja pelasi tennistä vielä kahdeksankymppisenä, viimeiset vuodet samassa porukassa kuin minä.  Ikä ei painanut jaloissa, hän juoksi kentällä kuin Duracell-pupu. Kävimme monesti yhdessä myös avannossa. Sitten Kyllikki luopui molemmista, halusi tehdä muuta. Hän uppoutui sukututkimukseen, alkoi kirjoittaa, kokosi kuvakertomuksia oman perheen ja Fysin jäsenten tekemistä matkoista. Mutta liikuntaa Kyllikki ei ole jättänyt. Hän käy kuntosalilla, vesivoimistelussa, tekee kävelylenkkejä ja puuhailee perheen Ruotsalainen-järven saaressa olevalla mökillä. Sekä talvi- että kesäkodissa hänellä on käytettävissään monipuoliset kuntosalivälineet.