Maire Ylisirniö - Syrjäkylästä maalikylään

Maire Ylisirniön (s. 1956) syntymäkoti on Posion Sirniössä, Koivulahden kylässä. Sieltä Taimi ja Reino Ylisirniö muuttivat perheineen Mairen äidin kotitaloon Kuusamon Jokilammille, Maire oli tuolloin kaksivuotias. Mummolan pienessä pirtin, kamarin ja keittiön talossa asui kymmenen henkeä: mummo, täti, enon nelihenkinen perhe ja Taimin ja Reinon perhe – heitäkin neljä. Sopu antoi sijaa. Maire harppasi opintielle mummolasta. Koulumatka oli vain kilometrin. Mummolasta perhe muutti pieneen hirsimökkiin seuraavaksi talveksi. Koulumatka piteni viiteen kilometriin. – Kuljin pyörällä, hiihtäen, maitoautossa ja postiautossa, Maire luettelee koulukyytejään. Tuon talven aikana isä-Reino rakensi neljänkymmenen neliön jalasmökin lähelle mummolaa ja Mairen koulumatka lyheni taas kilometriin. Perhe hankki ensimmäisen television. – Koko kylän väki kävi meillä katsomassa televisiota. Toisinaan pienessä tuvassa istui kymmeniä ihmisiä kylki kyljessä. Asutustila Sukkasuolla Ylisirniön pariskunta sai valtion lainoittaman asutustilan Posion Sukkasuon kylältä 1960-luvulla. Sinne kohosi talo ja navetta. Talossa oli nykyajan mukavuuksia, jopa vesivessa. Pellot raivattiin käsipelillä. Sukkasuon kylässä oli kymmenen taloa, kaikki uudisraivaajia. Kansakoulu oli seitsemän kilometrin päässä. Kansalaiskouluun oli matkaa 50 kilometriä. – Aamulla lähdettiin aikaisin ja vasta illalla oltiin takaisin kotona. Oli itsestään selvää, että myös lapset ahersivat sekä kotitöissä että maatöissä aina, kun koulusta oli vapaata. Myös marjastamaan oli lähdettävä, vaikka metsissä sääskien seassa rämpiminen ei olisi huvittanut tipan tippaa. – Minulla oli kova halu hakea kansalaiskoulun jälkeen kauppakouluun, mutta isä pani hanttiin eikä antanut lupaa, koska kotona tarvittiin työntekijöitä. Kotiapulaisena Kuusamossa Maire oli käynyt rippikoulun ja hänellä mieli teki pois Sukkasuolta. Hän hoksasi Koillissanomista ilmoituksen kotiapulaisen paikasta. Hän lähetti paperit ja sai paikan kuusamolaisen opettajan perheestä, johon kuului vanhempien lisäksi kolme lasta. Perhe asui niin ahtaasti, ettei kotiapulaisella ollut muuta nukkumapaikkaa kuin olohuoneen sohva. Kotiapulaisen tuli hoitaa myös tuttavien lapsia, jos heillä oli lastenhoito-ongelmia. – Välillä hoitolaisia oli kymmenen! Maire ei suinkaan ollut haudannut haaveitaan kauppakouluun pyrkimisestä. Päinvastoin. Hän lähetti hakemuksen Kuusamon kauppakouluun ja pääsi oppilaaksi. Rehtori suositteli Raahea Oli kevät. Kauppakoulun toinen luokka oli päättymässä. Koulunkäynti maistui ja jatko-opinnot kiinnostivat. Rehtori kertoi, että Raahessa on hyvin korkealle arvostettu Raahen Porvari- ja Kauppakoulu. – Sinne kannattaa laittaa paperit, rehtori mainosti. Maire teki työtä käskettyä. Kesäkuussa tuli mieluinen kirje: hänet oli hyväksytty oppilaaksi. Sitten laitettiin ilmoitus Raahen Seudun Halutaan vuokrata -palstalle ja jäätiin odottelemaan vastausta. – Asunnon kanssa kävi hyvä tuuri, puhelin soi ja Kankaalan Tyyne ilmoitti, että hänellä on vuokrattavana asunto Ouluntiellä. Vastassa aakeeta laakeeta Maire kertoo, että lähtöä piti jännittää koko kesä. Hiukan helpotti, kun hänen tätinsä ja enonsa olivat käyneet Raahessa maatalousnäyttelyssä ja vakuuttivat, ettei Raahe ole Kuusamoa isompi käpykylä. Elokuussa tyttö keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja oli valmis uuteen elämään Raahe-nimisessä maalikylässä. Matka kotikylältä maailmalle taittui linja-autolla. Oulussa piti vaihtaa Raaheen lähtevään autoon. – Eikö täältä löydy muuta kuin tasaista aukeaa, ei mäen mäkeä, Maire ajatteli Revonlahden suoralla. Pensaikon keskeltä ei näkynyt muuta kuin sininen taivas. – Mihinkähän minä olen nokkani pistänyt, tyttö mietti mielessään. Raahen matkahuoltoon saavuttuaan maalaistyttö päätti jatkaa matkaa taksilla – varmuuden vuoksi. – Matka on lyhyt, valisti taksikuski, mutta Mairella ei ollut aikomustakaan lähteä kassien ja nyssyköiden kanssa pööpöilemään oudon kaupungin kaduille. Tyynen talossa Vuokraemäntä Tyyne otti uuden asukkaan ystävällisesti vastaan, opasti vintille ja selvitti pelisäännöt. Yläkerrassa oli sähkölevy, jolla oli mukava turauttaa kahvit, kun sille päälle sattui ja sattuihan sitä aika usein. Kuusamon kauppakoulussa samaan aikaan opiskellut Maritta järjesti iloisen yllätyksen: hän saapui samaan vinttiin asumaan. Maritta oli kotoisin Ämmänsaaresta. Hän opiskeli eri linjalla kuin Maire. Yhdessä tytöt tutustuivat uuteen koulukaupunkiinsa, etsivät ja löysivät Raahen Porvari- ja Kauppakoulun. He tulivat siihen tulokseen, ettei tämä Pietari Brahen perustama merituulten kaupunki ole sen kummoisempi kuin Kuusamo. Tyynen vintille ei saanut viedä miesvieraita. Yöliikkumisetkin olivat tarkassa kontrollissa. Tyyne piti tytöt kurissa ja nuhteessa, oli olevinaan vähän kuin valvoja heille. Kilttejä oltiin. Mutta sattuihan sitä kaikenlaista. Tyyne oli lähtenyt viikonlopuksi matkoille. Hänen poikansa käytti tilaisuutta hyväkseen ja häipyi viihteelle – ilman ulko-oven avainta. Tytöt nukkuivat kaikessa rauhassa vinttihuoneessa, kun yhtäkkiä joku rymisteli ikkunan takana aamupuolella yötä. Maritta hiippaili sydän pamppaillen ikkunan luo. – Mitä sinä oikein meinaat? Oisit etes sanonu nimes! Säikyttelet tuolla keenon, Maritta paapatti pojalle, joka yritti saada sanottua, että asiaakin olisi. Ei tässä syyttä suotta ole kiivetty vuokralaisia pelottelemaan. – Kun pitäisi päästä sisälle eikä ole avainta, hän änkytti. – Että jos voisit tulla avaamaan alakerran oven, hän ehdotti. Koulun penkiltä työelämään Mairen luokalle oli tullut oppilaita Kuusamosta, Pudasjärveltä, Ranualta ja monesta muusta paikasta: suurin osa luokan oppilaista oli kotoisin muualta kuin Raahesta. Mairen vieruskaveri oli Vihannista kotoisin oleva Alatalon Seija. Tyttöjen välille syntyi kauppaopistovuosien aikana ystävyyssuhde, joka jatkuu vieläkin. Koulunkäynti sujui enimmäkseen ilman vaikeuksia. Mairelle mieluisinta oli laskento. Kirjanpito ja kielet maistuivat pakkopullalta. Maalaistytön silmin Raahen Porvari- ja Kauppakoulun opettajissa ei ollut moitteen sijaa: Jarmo Uutela oli opettajana Mairen mieleen, samoin luokanvalvoja Vesa Lehtonen. Eira Putro oli kiva. Alpo Miettunen kävi laatuun. Kauppaopistolaisten vapaa-aika kului läksyjä lukien. Luppoaikoina tytöt käveleskelivät kaupungilla tai istustelivat kämpillä. Joskus he pyörähtivät Saloisten seuralle tansseihin. – Mutta aika harvoin. Opiskelijabudjetti oli tiukka. Koulu ei muistaakseni järjestänyt bileitä. Lissun Messissä korkeintaan äkkiseltään käväistiin. Katos oltiin ujoja maalaistyttöjä! Maire muistelee, että ainakin kerran edesmennyt Tanskasen Urpo järjesti luokan bileet niitten kesämökillä Siniluodossa. Ja siellä kaikilla oli oikein mukavaa. – Täällähän voisi asua, Maire mietti, kun oli päässyt opiskelijaelämän alkuun. Tiiranlinnan keittiöstä löytyi kesätyöpaikka. Maire sai päättötodistuksen keväällä 1976. Ystäväpiiri oli karttunut. Hän oli juurtunut Raaheen niin, ettei halunnut lähteä pois. Seija Alatalo (nyk. Kiviniitty) oli päässyt töihin Raahen kaupungin palkkalaskentaan. Häneltä Maire sai arvokkaan vinkin mahdollisesta työpaikasta. Näin nuori merkonomi pääsi koulutustaan vastaavaan työhön Raahen kaupungin rahatoimistoon äitiysloman tuuraajaksi. Lomituksissa vierähti pari vuotta. Sen jälkeen hän sai vakinaisen toimistovirkailijan vakanssin rahatoimistossa. Maire pitää oppiäitinään toimistopäällikkö Pirjo Siuvattia. – Tänne on tultu tekemään töitä, ei vain nostamaan palkkaa, Pirjo ohjeisti ja neuvoi kyselemään mahdollisimman paljon. Ei tuppisuuna istumalla kukaan mitään opi. Ujo ja hiljainen maalaistyttö tarvitsi rohkaisua. Raahe otti omakseen Tuulinen merenrantakaupunki kaappasi tullista tulleen tytön omakseen takuuvarmalla reseptillä: vakituinen työ ja perhe. Maire oli tullut jäädäkseen. Lapset ovat lentäneet maailmalle. Esikoisen siivet kantoivat Lontoon kautta Etelä-Afrikkaan. – Siellä ovat myös lapsenlapset Sebastian ja Mila, Maire-mummu kertoo. Kolme lapsista löysi paikkansa etelä-Suomesta, yksi asuu Raahessa. Maire Ylisirniö viihtyy Raahessa. Virkaura Raahen kaupungin palveluksessa jatkuu vielä useita vuosia. – Tuskin palaan juurilleni sääskiselle Sukkasuolle eläkepäivinäkään, hän uumoilee.