Pirkko Rautio - Ommaa rahhaa tienaamasa

Pirkko Rautio (s. Ukura) on avojalakanen raahelainen. Lapsuudenkoti oli Härkätorin reunalla. Hänen lapsuudessaan 1940- ja 1950-luvulla lasten taskuraha oli tuntematon käsite. Omaa rahaa oli vasta, kun se oli itse tienattu. Keltainen mato ja valkoinen juuri Pirkko oli 13- tai 14-kesäinen, kun hän sai yhdessä luokkatoverinsa kanssa muutaman viikon mittaisen urakan tri Iivari Reinilän kasvimaalta. Kaveri käveli aamulla Pirkon tykö. Kummallakaan ei ollut polkupyörää, joten yhdessä tytöt kävellä leppasivat Iivarin pellolle kitkemään rikkaruohoja. Työpäivä kesti neljästä kuuteen tuntiin. Aarien laajuisella kasvimaalla kasvoi ainakin porkkanoita ja punajuuria. Jonkin matkan päässä lainehti suuri rypsipelto. Rypsi oli aivan outo kasvi tytöille. Joku kertoi, että siitä valmistetaan öljyä, jota käytetään ruuan valmistukseen. – Semmoseen ei oltu totuttu, voita ja markariinia meillä käytettiin. Ölijyä pantiin vaan autoihin ja konneisiin. Reinilä itse käänsi maata lapiolla. Tytöt nyppivät pois juolavehnän juuret ja keltaiset madot, jotka katkaistiin kahtia. Päivän paras hetki oli kuitenkin ruokatunti. Silloin syötiin omat eväät: piimää ja leipää. Joskus leipäpalasten väliin oli laitettu suolattua ja ohuiksi siivuiksi leikattua hevosenlihaa. Sitä sai ostaa Osuuskauppa Nelosesta. – Se oli parempaa ku tee- tai sipulimakkara tahi halapamakkara. Siitä tuli koppava olo, ku sai ostaa hevosenlihhaa. Kylmäniemen uimaranta oli vieressä ja joskus tytöt pulahtivat uimaan ruokatunnilla. Kesätienesteille tytöillä oli tarkat suunnitelmat. Niillä ostettiin esimerkiksi alushousuja ja nilkkasukkia. Minervan jäätelökopit Pirkko ahersi monena kesänä myyjättärenä Minervan jäätelökopeilla, joita oli eri puolella Raahea: Härkätorin puiston kulmalla, Rantakadun varrella museon tykönä ja Pattijoen tullissa Brahenkadun ja Ouluntien yhtymäkohdassa. Jäätelökoppi oli hyvin kevytrakenteinen, vain markiisikankaalla köykäisesti suojattu pieni koppero, jossa mahtui juuri ja juuri istumaan jakkaralla. Jäätelöt säilytettiin pienessä pakastearkun tapaisessa ”kylmäarkussa”, joka oli pyörien päällä. Emil Jatkola työnsi kärryt Minervasta myyntipaikalle ja takaisin. Mieluisin paikka oli Härkätorin puiston kulma. Työtä tehtiin kuuden tunnin vuoroissa joka päivä, myös sunnuntaisin. Kuukausipalkka oli 6000 markkaa. – Myytiin jäätelötikkuja, eskimoita, parin desin purkkeja sekä litran ja puolen litran paketteja. Jäätelötötteröitä ei myyty. Päivän aikana Emil Jatkola toi täydennystä ja päivän päätyttyä hän haki rahat. Lukion jälkeisenä kesänä 1958 Pirkko ahersi jäätelönmyyjänä koko kesän. Hänellä oli käsityö mukana ja kesän kuluessa tuli nimikoitua lakanoita, tyynynpäällisiä ja pyyheliinoja. Liinavaatteet tulivat käyttöön syksyllä, kun hän muutti pois kotoa ja meni seuraavaksi lukuvuodeksi epäpäteväksi opettajaksi. Samalla hän tienasi opiskelurahoja. Pirkko viihtyi jäätelömyyjänä oikein hyvin, vain yksi kiperä tilanne sattui, kun tuli niin kova ukkonen ja myrsky, että jäätelökoppi meinasi lähteä lentoon. Onneksi Jatkola tuli paikalle ja pelasti tytön. Työpäivä päättyi siihen. Koulusaksa koetuksella Rantakioski museon vieressä oli mieluinen kesätyöpaikka. Senkin omisti Emil Jatkola. Pirkko oli ylpeä työstään, sillä hänellä oli enemmän vastuuta kuin jäätelönmyyjänä. Hän sai jopa tehdä puutoslistat, joiden mukaan Jatkola toimitti tavaraa kioskiin. Kioskilta myytiin karkkipusseja, tikkareita, lakritsaa, limukkaa, pilsneriä ja tupakkaa. Asiakkaat nauttivat limsan ja pilsnerin laseista, jotka Pirkko tiskasi vadissa kylmällä vedellä. Eihän kioskissa tietenkään ollut vesijohtoa. – Sehän oli ulukoilimaterassi, vaikkei siitä semmosta nimiä käytettykkään. Pienet asiakkaat, jotka juuri ja juuri ylsivät ojentamaan rahan, ostivat tikkareita ja lakritsapötköjä. Pirkon mielestä ylivertainen makunautinto oli Da-Capo-suklaapatukka. Siihen hän tutustui tuon kesän aikana ja sen lumoissa hän on vieläkin. Da-Capoa oli saatava aina, kun oli rahaa. – Kyllä minä saaton joskus maistaa Dakaapua ihan nuin vaan, hän tunnustaa vuosikymmenien takaisen rikoksensa. Kioskin terassilla istuskeli usein miehiä, jotka nauttivat pilsneriä. Tappeluita ei koskaan syntynyt. Poliisi piti paikkaa silmällä vaivihkaa. – Ulukolaiset merimiehet oli komijoita. Ach, schöne Seemänner! Niitten kans sai puhua saksaa, Pirkko huokaa vieläkin vähän lääpällään. Oli se niin hienoa. Oli kerrassaan mahtava kokemus, kun osasi sanoa saksaksi hinnat ja kaikki. Ei tullu sentraalisantraa Eräänä kesänä Pirkolle avautui mahdollisuus toimia sentraalisantrana. Työpaikka, puhelinkeskus, oli Brahenkadun ja Reiponkadun kulmassa. Työhuoneen seinä oli täynnä piuhoja ja reikiä. Vakinaiset hyvin säntilliset neidit yrittivät opettaa työtä hänelle. Luurit piti laittaa korville. Piti vastata puheluun ja kuulostella mihin numeroon soittaja tahtoo puhua. Sitten piti tökätä piuha justiinsa oikeaan reikään. Puhelun kestoa piti seurata ja merkitä ylös puhelun päättymisaika. Samaan aikaan, kun oli jotakin puhelua hoitamassa, pärisi taas puhelin. Piuhat tahtoivat väkisinkin mennä sekaisin. Tai eivät ainakaan osuneet oikeisiin reikiin. – Söhelsin pahan kerran, en oppinu, ja se oli kamalaa, Pirkko myöntää. Hänet siirrettiin muutaman epätoivoisen päivän jälkeen tahdikkaasti ilman toruja kadun toiselle puolelle Swanljungin taloon, jossa oli puhelinkeskuksen konttori. Siellä häntä odottivat uudet tehtävät. Laskujen kanssa pitkin kaupunkia Pirkko istutettiin pöydän ääreen, jonka toisella puolella istui vakituinen konttoristi Oili. Sentraalisantrojen kirjoittamat pikku laput tuotiin sinne ja Pirkko jatkoi niiden käsittelyä. Laput järjestettiin puhelinnumeroiden mukaan järjestykseen. Raahessa oli Pirkon muistin mukaan noin 600 puhelinta. Oili laski laskukoneella puheluiden hinnat. Tästä muodostui puhelinlasku. Pirkko otti laskut kainaloon ja lähti marssimaan osoitteesta toiseen. Esitti laskun ja sai rahat. Taikka sitten ei. Jos asiakas ei pystynyt maksamaan heti, hän yleensä kävi maksamassa laskunsa toimistossa myöhemmin. Pirkkoa jäi kummastuttamaan se, että jotkut asiakkaat olivat äkeissään hänelle – viattomalle kesätyöntekijälle – laskun suuruudesta. Työstä sai hyvää palkkaa. Ensimmäisillä palkkarahoilla lukiolainen osti siniset kengät – tietenkin numeroa liian pienet, että olisi näyttänyt naisellisen sirolta. Mutta mitäpä nainen ei tekisi kauneutensa eteen. Näitä kenkiä hän käytti vain silloin, kun laskujen keruuta oli sillä suunnalla, jossa se eräs senttupoika asui. Lipunmyyjänä tivolissa Kahtena kesänä Pirkko työskenteli sirkuksessa/tivolissa lippukasöörinä. Nuoret kuulivat tai lukivat jostakin, että, paikkakunnalle saapuva sirkus/tivoli tartti lipunmyyjiä. – Ja eiku sirkuksenjohtajan puhheille tyrkylle, Pirkko kertoo. Hän muistelee, että myyjiä tarvittiin useita eri telttojen ja vempainten eteen. Työhön pyrkiville tehtiin selväksi, että jos räknää väärin, ja jos kassa ei tarkastuksessa täsmää, niin vaillinki otetaan lipunmyyjän palkasta. – Pääsin lipunmyyjien joukkoon, ja olihan sitä taas tärkijänä ja onnesaan. Lippuja revittiin lippupinkoista ja rahasta annettiin takaisin ennenvanhaiseen tyyliin ynnäämällä ne takitilleen ostajan käteen. Ei niitä noin vain yhtenä läjänä asiakkaan käteen tökätty. – Tarkkana osasin olla, minulle ei tullut kassavaillinkia, kesäkasööri kehaisee. Kotiopettajattarenakin Luokalle jääminen ja ehtojen saaminen ei ole nykypäivää, mutta Pirkon kouluaikana se oli tavallista. Tämän päivän kouluissa on niin hyvät tukitoimet, ettei oppilaiden tarvitse huhkia kouluaineiden kimpussa kesähelteellä. Silloin ennen oli ihan maan tapa, että lukion oppilaat antoivat tunteja alempien luokkien ehtolaisille. – Se oli hyvvää ja mielusaa tienestiä kahtena kesänä. Oppilaat tuli meijjän kottiin, olinko siis kotiopettajatar? summaa kesäduunari Pirkko.