Sirkka Haverinen - Katinhännän kukittaja

Manne (1923-1995) ja Sirkka-Liisa (s. 1919) Haverinen ostivat 1950-luvun alussa Lehtosilta kiinteistön Saaristokatu 16. Talossa oli keittiö, keskikamari ja peräkamari. Tontilla oli valmiina pieni kasvihuone, jota Haveriset laajensivat. Uudesta osasta tuli entistä korkeampi. Siellä kasvoivat kaupungin parhaat tomaatit. – Niin hyviä ei nykyään saa mistään, Helena huomauttaa. Haverisen perheeseen syntyi neljä lasta: Oiva, Helena, Eija ja Jouko. Tomaatteja, kurkkuja, kukkia, taimia Sirkka Haverinen tilasi siemenet Hortukselta Helsingistä. Kukkien ja tomaattien siemenet kylvettiin varhain keväällä laatikoihin. Niinpä Haverisen talossa oli laatikoita kaikkialla. Kasvihuoneessa oli kamiina, jolla kasvihuonetta ruvettiin lämmittämään jo helmikuun puolivälissä. Tomaatti vaatii lämpimän tilan tuottaakseen hyvän sadon. Haverisen pihassa paistoi aina aurinko. Kasvihuoneen lasi-ikkunat siveltiin kalkkiliuoksella, ettei kasvihuone kuumunut liikaa. Tomaatit kukoistivat isossa kasvihuoneessa ja pikku kasvihuoneessa kasvoi kurkkuja. Tytöt tykkäsivät leikkiä tomaattihuoneessa, kun siellä oli lämmintä. – Monasti istuttiin portaille jyrsimään tuoretta kurkkua, Helena kertoo. Taimien kouluttaminen oli monivaiheista ja työlästä. Laatikoista taimet istutettiin pieniin saviruukkuihin, niistä ne istutettiin pitkiin lavoihin, joita oli pihamaa lähes täynnä. Istuttamisessa käytettiin apuna noin 20 sentin mittaista sormen vahvuista istutuspuikkoa. – Usein oltiin Eijan kanssa apuna pesemässä ruukkuja ja kouluttamassa taimia, Helena muistelee. Taimilaatikoiden päällä oli lasiruudut. Niitä raotettiin, avattiin ja suljettiin sään mukaan. Hallaöiksi lasien päälle levitettiin olkimatot. Vanhemmat valmistivat ne itse saunakamarissa. Matot solmittiin kehikon avulla oljista ja narusta. Kesäapulaisia Raahesta ja Kuhmosta Katinhännässä ei ollut vielä tuolloin vesijohtoa. Vesi saatiin Jaakopin lähteestä. Sieltä oli vedetty kumiletku peltoja pitkin ja saunan taitse kasvihuoneeseen. Siellä vesi laskettiin suuriin tynnyreihin. Lisäksi pihalla oli kasteluvettä varten sementistä valettu allas. – Me uitiin siinä, Helena muistelee. – Tynnyreistä vesi otettiin kastelukannuun, jolla puutarhan kasvit kasteltiin, Sirkka kertoo. Puutarhan hoito oli pääasiassa Sirkan harteilla, sillä Manne oli päivätyössä Raahen kaupungin palveluksessa. Hän osallistui puutarhatöihin iltaisin, viikonloppuisin sekä lomillaan. Lapsia ei viety päivähoitoon, vaan heitä varten palkattiin hoitaja kiireisimmän kesäsesongin ajaksi. Jonakin kesänä Hanna Manninen oli hoitamassa lapsia. Jonakin kesänä lastenhoitaja tuli Kuhmosta, Mannen kotipaikkakunnalta. Puutarhassakin tarvittiin lisätyövoimaa. Helena Turpeinen ja Liisa Hannila ahersivat Haveristen apuna monena kesänä. Pihan perällä ulkorakennusten takana oli iso perunamaa. Sen kitkemisen Manne-isä määräsi Helenalle urakaksi. – Uimaan ei saanut lähteä ennen kuin tietty pätkä perunamaata oli kitketty, Helena huokaa. Monasti hänen paras kaverinsa Matinheikin Anita tuli kaveriksi, että uimareissulle jouduttiin vikkelästi. Hurnasen Ville tienasi taskurahaa perunamaata kitkemällä. Taksa oli 20 penniä penkiltä. Haverisen puutarhalta toimitettiin kurkkuja, tomaatteja, tilliä, persiljaa ja kukkakaalia paikallisiin ravintoloihin. Kaupunkilaiset ostivat tuotteita suoraan puutarhalta. – Siposen rouva kävi ostamassa leikkokukkiakin ravintolasalin pöytiin, Sirkka muistelee. Asiakkaita tuli Piehingistä asti. Haverisen puutarhalla oli hyvä maine. Kukkien taimet olivat ensiluokkaisia. – Orvokeita, pettyyneitä, leijonankitoja, samettiruusuja, astereita, Sirkka luettelee. Hän kertoo, että Helsingistä soitettiin hänelle usein ja tilattiin kukat valmiiksi, kun oltiin tulossa Raaheen ja haluttiin viedä kukkia omaisten haudoille. Äitienpäiväksi Haverisen puutarhaan tilattiin Etelä-Suomen kauppapuutarhoilta purkkiruusuja ja hortensioita. Katinhännän arkea Semiskoita asui vuokralla lähes jokaisessa Katinhännän talossa, niin Haverisellakin. Eräs semiska Kuhmosta ja toinen Iisalmen suunnalta kortteerasi peräkamarissa, johon oli oma sisään käynti pihan puolelta. Kun tytöt kasvoivat kouluikään, vanhemmat muuttivat peräkamariin ja tytöt saivat keskikamarin, eikä semiskoita enää otettu hyyryläisiksi. Vanhemmat nukkuivat hetekassa, jonka Sirkka oli tuonut mukanaan Espoon Leppävaarasta, jossa hän asui nuoruudessaan. Oivalla oli peti keittiössä. Matinheikillä Reiponkadun ja Saaristokadun kulmassa oli lehmiä. Sieltä Haveriset ostivat tinkimaitoa. – Joka ilta iltalypsyn aikaan mentiin hakemaan maito, Sirkka kertoo. – Matka tuntui pitkältä ja pelottavalta pimeän aikaan, Helena nauraa nyt aikuisena. Jos Matinheikin lehmät olivat ummessa, maitoa haettiin Turpeiselta. Talousvesi noudettiin vesikärryillä ja päniköillä Jaakopin lähteestä Reiponkadulta. Saunassa oli pulsaattoripesukone, josta oli iso apu pyykkipäivinä. Ostoksilla käytiin Latomaan kaupassa Saaristokadun ja Kirkkokadun kulmassa. Myyjättärenä työskenteli Liisa Tokola. – Ihana ihminen, kehuvat Sirkka ja Helena. Haverisella oli puhelin. Koska naapureilla ei ollut puhelinta, naapureiden asioita hoidettiin Haverisen puhelimella. Naapurin tyttö soitti Saksaan sulhaselleen. Hädän hetkellä sairaalasta soitettiin Haveriselle ja pyydettiin viemään viestiä naapurille, jolla oli erikoinen veriryhmä, että nyt on kiireesti tultava luovuttamaan verta. Pikku tyttöjen paratiisi Saaristokatu pihoineen ja kujineen oli virikkeellinen ympäristö, jossa tytöt keksivät puuhaa alituisesti. Kirkonmäelle juostiin Hiedan pihan poikki. Sinne oli rakennettu kiikut ja pomppulauta. Siellä pelattiin neliskaa kesäisin. Talvella sieltä laskettiin mäkeä vesikelkalla Kauneuskanavan suuntaan. Matinheikin kohdalla Saaristokadulla oli erinomainen paikka hypätä neliruutua. Katu oli sorapinnalla ja siihen piirrettiin tikulla leikin vaatima ruudukko. Vesisateen jälkeen lapset kisasivat pullonkorkin uittamisessa. Vesi valui Latomaan kaupan suunnalta pitkin Saaristokatua muodostaen pieniä puroja. Pullonkorkkeja uitettiin puroissa. Voittaja oli se, jonka korkki pääsi ensimmäisenä Matinheikin talon nurkalle. Tytöt leikkivät kauppasta Haverisen pihassa leikkimökissä. Veikko Latomaa antoi tytöille kaupastaan tyhjiä keksipaketteja ja sokeripaketteja. Leikkikaupan aarre oli oikealla suklaalevyn paperilla päällystetty vanerinpala. Lisäksi tyttöjen kaupassa myytiin kukkia. – Me kerättiin ja myytiin luonnonkukkia, puutarhan kukkia ei saanut ottaa, Helena muistelee. Haverisen äiti ja Hurnasen Aili olivat leikkikaupan parhaat asiakkaat. Matinheikkiä vastapäätä asui poro-Fiiaksi kutsuttu yksinäinen nainen, jota tytöt vähän pelkäsivät. Hän oli kuulemma suutuspäissään viskannut kahvin poroja jollekin päin naamaa. Tapahtuman jälkeen häntä kutsuttiin poro-Fiiaksi. Tytöt eivät malttaneet olla kiusaamatta äksyä naapuriaan, vaan kävivät soittamassa pirunviulua hänen ikkunansa takana. – Sitte pötkittiin äkkiä pakkoon, Helena tunnustaa. – Fiia oli taitava ja ahkera käsityöihminen. Hän kutoi meillekin sukkia ja työrukkasia, Sirkka kehuu. Opettajan kekkerit Haverisen naapurissa asui opettaja Aili Häggqvist. Hän oli mukava ihminen, joka ei hermostunut lapsiin. Hänellä ei ollut saunaa, joten hän kävi Haverisen saunassa. Hänellä oli tapana kutsua naapurit syntymä- ja nimipäiville. – Ei missään saanu niin maukkaita keksejä, Helena kiittelee. Aina kun hän näkee Karneval-keksejä, hän muistaa Häggqvistin opettajan. Haveriset myivät talon vuonna 1965 ja muuttivat asumaan Kirkkolahdenkadulle. Sirkka jatkoi siellä taimien viljelyä pienessä mittakaavassa.