Elli Tervo – huoleton lapsuus, sota-ajan nuoruus

Oulunsalolainen Elli Hakko eli huolettoman, joskin ajalle tyypillisen työteliään lapsuuden. Talvisodan syttyminen muutti kaiken, sillä vain 13-vuotias tyttö joutui sotavuosina raskaisiin ja vastuullisiin tehtäviin. Kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä osassa kertojana on tekstin kirjoittanut Ellin tytär, toisessa osassa Elli itse.

OSA I: Ellin lapsuus

Sata vuotta sitten Oulunsalon Keskipiirillä asusteli Hakkojen perhe. Molempien vanhempien juuret olivat Etelä-Pohjanmaan Laihialla. Mikko-isä oli kiertokoulun opettaja, myöhemmin poliisi ja lopulta maanviljelijä, Elisa-äiti taas käsityönopettaja, avioiduttuaan pientilan emäntä. Perheessä oli kolme lasta – Sulo, Mirja ja Oiva – kun 1926 syntyi uusi tytär, Elli. Myöhemmin syntyi vielä Eero, joka oli varhaislapsuudessa Ellille läheinen, mutta menehtyi ensimmäisenä kouluvuonna.

Ellin aika kului paljolti kolme vuotta vanhemman veljen ja tämän kavereiden mukana kulkien, saman ikäisiä tyttöjä ei näet asunut lähellä. Temppuillessa sattui haavereitakin, joten äidin ompelemat mekot joutuivat kovalle koetukselle. Rohkeus kyllä kasvoi.

Ellin vanhemmat olivat Laihian aikanaan tulleet paikkakuntalaisen Santeri Alkion nuorisoseura- ja raittiusaatteiden innoittamiksi. Niinpä he suosivat henkisiä harrastuksia, itseopiskelua ja terveitä elämäntapoja. Limonadi eli ”limukka” oli kielletty lapsilta, koska sen ajateltiin rohkaisevan viinan juontiin. Vain sairaat saivat sitä. Makeaa tai karamelleja lapset eivät myöskään saaneet.

Jotta lapset kasvaisivat fyysisesti vahvoiksi, pieniä ei laitettu raskaisiin töihin, vaikka työhön ja vastuullisuuteen kasvatettiinkin. Veden haku Akionlahdelta, Tervon kaivosta tai lumesta sulattaminen oli lasten vastuulla. Vanhempien apuna lapset olivat pelloilla, navetassa, puinnissa ja monessa muussa. Lapset myös väänsivät isälle tahkoa tarvittaessa, mikä oli pitkästyttävää, koska se saattoi kestää tuntikausia.

Elisa-äiti opetti tietenkin tytöille käsityön alkeet pienestä pitäen. Yritteliäisyyteen rohkaistiin antamalla hoidettavaksi oma mansikkapenkki, jonka tuotteiden myynnistä sai omaa taskurahaa. Elli hankki sen tuloilla peräti tweed-ulsterin ja vielä siihen sopivan hatunkin!

Kouluvuodet

Ellin ehtiessä kouluikään Oulunsalossa oli jo viisi kansakoulua: Kirkonkylän, Kylänpuolen, Keskipiirin, Ervastin ja Salonpään koulut. Vuonna 1916 perustettu Keskipiirin kansakoulu oli Hakkojen rajanaapuri. Alakansakoulun yhdistettyä 1-2 luokkaa opetti Hilda Huusko, jonka sairastuttua sijaiseksi tuli talon tytär Eeva-Maria Pelttari.  Yläkansakoulun 3-4 luokkaa ohjasi Maria Eskonsipo. Koulun päätteeksi saattoi vielä iltaopetuksena suorittaa kaksi jatkoluokkaa. Mikko-isän opettaja-ajoilta aitassa oli muistona kirjain- ja numerotauluja, joiden merkit Elli oppi jo ennen kouluikää. Niillä leikittiin koulua, vaikkei varmaan olisi saanut.

Kansakoulun Elli aloitti vuoden 1933 syksyllä. Välitunneilla hypättiin ruutua eli ”myrryä” tai heitettiin ”nappia” eli tarkkuutta lanteilla. Talvella oli tärkeää päästä koulun jälkeen mäenlaskuun parin kilometrin päähän merenrannan korkeimpaan törmään. Liikuntaharrastusta varten vanhemmat olivat antaneet lasten käyttöön kaksi vierekkäistä ketoa, jotka siis olivat silloin tuottamattomina.

Hakon pihapiirissä pidettiinkin urheilukilpailuja, joissa lajeina olivat korkeus- ja pituushyppy, kolmiloikka, kuulantyöntö, tikanheitto ja talvella hiihto. Pelattiin myös Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämää uutuutta, pesäpalloa. Isompana Ellin tärkein liikuntaharrastus oli hiihto. Laura-ystävä ei siitä ollut kiinnostunut, joten tyttö meni yksin. Koska kouluun tultiin yleensä suksilla, oli koulun vieressä asuvalla Ellillä runsas latuverkosto käytettävissään.  Hän edusti kouluaan pitäjän koulujenvälisissä kilpailuissa. Tytöille ja pojille ei tuolloin ollut omia sarjoja, mutta viimeisenä kouluvuonna hän oli tytöistä ensimmäinen, vaikka kokonaissijoitukseltaan viides.

Vapaalla isän kanssa

Illan puhdetöiden jälkeen isällä oli tapana pitää lapsille lukutuokio. Kaikkein mukavinta Ellistä oli kuulla juuri hänen lukevan, koska tämä osasi niin hyvin eläytyä. Jos oli illansuussa ulkona, niin iltalukuun tyttö halusi aina ehtiä! Joskus isä luki lapsille tekeillä olevia runojaan, kun halusi kuulla niistä mielipiteitä. Mies oli hyvin tarkka riimityksistä. Lehdessä julkaistut isän runot lapset lukivat aina hyvin tarkkaan. Tuolloin suosittuja kuva-arvoituksiakin hän teki. Lapset yrittivät kilvan ratkaista niitä!

Eräänä tapaninpäivänä isä käytti lapsiaan kulttuurimatkalla Oulussa. Ohjelmistossa oli Työväenteatterin Prinsessa Ruusunen sekä joku lastenelokuva Germania-teatterissa. Ellille vain jo satunäytelmä oli niin suuri elämys, ettei hän muistanut elokuvasta yhtään mitään. Sähkövalot ja kaikki!

Mikko-isä toi perheensä elämään muutakin uutta ja ihmeellistä. Koska hän hoiti monia kunnan tehtäviä, perheessä oli puhelin. Usein se oli myös kylän ainut toimiva, isä näet selvitti aina kirkolta palatessaan tuulen toisiinsa sotkemat puhelinlangat. Kyläläisiä kävikin Hakoilla soittamassa, ja lapset hakivat heitä puhelimeen. Radio saatiin kotiin vasta myöhemmin, mutta jo keväällä 1935 Elli kuuli ensimmäiset radiolähetyksensä opettaja Huuskon torviradiosta. Autokyytiä koettiin maanmittari Södön autossa.

Elli muisti vanhempiaan aina lämmöllä. Sisarusten välit kuitenkin olivat usein enemmän kilpailulliset kuin toisiaan tukevat.  Vanhemmat lapset, etenkin tyttäret, joutuivat tuolloin huomattavaan vastuuseen nuoremmistaan, eikä se ollut aina mieluista.  Eikä vain hieman vanhemmalta sisarukselta oikeastaan voi edes edellyttää kasvatuksen vaatimaa kypsyyttä. Koska perheessä vallitsi kantelukielto, kaikki sisarusten edesottamukset eivät päässeet vanhempien tietoon. Kiusaamista saattoi esiintyä, sitä ei kenties edes nähty kovin pahana.

OSA II: Nuoruuteni sota-aikana (1939–1945)

Olin vain 13-vuotias, kun talvisota syttyi ja 19-vuotias sotien vihdoin päättyessä. Näissä merkeissä kului teini-ikäni. Tuohon ajanjaksoon sisältyi kolme eri sotaa, rauhanaikaa vain vuosi ja reilu kolme kuukautta.

• Talvisota Neuvostoliittoa vastaan 30.11.1939 – 13.3.1940
• Jatkosota Neuvostoliittoa vastaan 25.6.1941 – 4.9.1944
• Lapin sota saksalaisten karkottamiseksi 15.9.1944 – 25.4.1945

Kansakoulun päätyttyä keväällä 1938 olin hakenut kauppakouluun. Pääsinkin, mutta lisäksi vaadittiin puolen vuoden liikealan harjoittelu. Koulun jälkeen opettelin entistä enemmän kotitalon töitä. Äiti hoiti karjan ja leipomiset, minä osallistuin muihin töihin.

Isällä oli maanviljely sekä kymmenittäin kunnan luottamustehtäviä, uusimpina väestönsuojeluun, kansanhuoltoon ja työvelvollisiin liittyvät. Kolme vuotta vanhempi Oiva-veli teki maatalon ”miesten töitä”. Vanhin, Sulo-veli, asui perheensä kanssa puolen kilometrin päässä kotitalon mailla. Mirja-sisko oli varmaan jo ensimmäisessä työpaikassaan Oulussa, vakuutusyhtiön konttorissa. Sulo joutui heti talvisotaan. Kahden vuoden jälkeen hän haavoittui Uhtualla oikean käden ranteeseen. Oiva meni jatkosotaan vuonna 1942 tai 1943, ja palasi ehyenä. Mirjakin oli jatkosodassa, ensin rintamalottana Uhtualla, mutta siirtyi sitten Uuskirkon kunnantoimistoon. Siellä hän työskenteli aina Kannaksen murtumiseen eli heinäkuuhun 1944 saakka. Sodan jaloista sisko pakeni Viipurin asemalle, noin 70 kilometriä, pyöräillen!

Sota-ajan kotitöitä

Ensimmäinen merkittävä uusi homma, joka minulle sodan myötä lankesi, oli ”valomestarin” homma. Normaalisti meillä oli öljyvalaistus, mutta sota-aikana polttoainetta sai harvoin. Kolmen litran astiamme riitti vain navetan valaistukseen. Pirtissä paloi karbidi. Reuma oli runnellut isän kädet, eikä hän alkanut karbidilampun kanssa millekään. Kun veli ei ollut kotona, minä olin se rohkea, joka sytytin ja hoidin lampun. Veljet opettivat käytön, ja se sujui kyllä, kun tiesin metkut. Joka ilta lamppuun asetettiin uusi karbidi, joka poltettiin sitten loppuun asti.

Karbidi oli siis lamppuöljyn korvike. Se oli kiviainetta, johon tipautettiin silloin tällöin vettä. Syntyi kaasua, joka paloi. Valo oli kirkas kuin sähkövalo. Tehdastekoisiakin lamppuja oli, mutta paljon tehtiin myös itse, etenkin navettaan ja saunaan. Kotitekoinen lamppu saatiin juottamalla yhteen tyhjä peltipurkki ja ammuksen hylsy.

Koska äidillä oli niin paljon tekemistä, pyysi hän usein minua kirjoittamaan veljille rintamalla. Hän kertoi asiat, ja minä tein työtä käskettyä. Olin jo aiemminkin avustanut äitiä kirjeenvaihdossa. Kirjoitin viisi vuotta vanhemmalle Mirja-siskolle Limingan kansanopistoon. Yritin parhaan mukaa kertoa niistä pienistä tapahtumista, mitä kotipiirissä nyt oli tarjolla. Vastaus tuli silti kerrankin: ”Kuule Elli, ei sun tarvi aina kirijottaa, milloin meillä on lehemä poikinu. En mää sillä tievolla mittään tee.”  Hänelle asia oli merkityksetön, vaikka minulle tärkeä. Olisi silti voinut huomata, että yritin parhaani.

Asiointia Oulussa

Sota-aikana minun huoleni oli hommata karbidi Oulun Teräkseltä. Sitä sai muistaakseni vain kaksi kiloa kerralla. Myös radion akku latautettiin sähköliikkeessä. Nämä sekä kangaskauppa olivat säännöllisiä asiointireissuja. Talvella seitsemän kilometrin matka Kempeleenlahden jäätietä pitkin Ouluun kuljettiin potkurilla. Ilmahälytyksen varalta oli aina valkoinen lakana mukana, muuten oli suojaton, jos venäläiset koneet tulivat. Kerran kun olin palaamassa Oulusta akun kanssa, tuli ilmahälytys. Olin keskellä jäätä, ja heitin lakanan itseni ja potkurin ylle. Akku vuoti sen verran happoa, että lakanaan tuli reikä, kun se pestiin. Tiesin sitten varoa, ettei kangasta saa laittaa suoraan akun päälle.

Äidin sairausaika

Äidin sairaus todettiin vuoden 1941 paikkeilla. Kananmunan kokoinen rintasyöpä. Tehokkaita hoitomenetelmiä ei tunnettu, joten diagnoosi oli kuin kuolemantuomio. Hoito oli rankkaa, leikkaus, röntgeniä ja radiumia. Potilas oli vuoroin kotona, vuoroin sairaalassa, jopa Helsingissäkin kerran. Jatkosodan aikana hän toipilaana ollessaan opetti minulle karjanhoidon.

Lisäksi hoidin sekä käsivammaisen Sulon että meidän hevoset, ja tein molempien hevostyöt. Heinänhakureissullekin Lettoon piti lähteä hevosella jo neljän jälkeen aamulla, takaisin palasin vasta iltapäivällä. Jossain vaiheessa meillä oli myös pari varsaa. Se toi mieluisaa vaihtelua. Mutta olihan tämä kaikki työmäärä kuitenkin raskasta nuorelle tytölle!

Opiskeluni osuivat sodan ja äidin sairauden aikaan. Alatornion kansanopiston sain käytyä lukuvuonna 1943–1944 ja seuraavana syksynä aloitin Oulun käsityökoulun. Se piti kuitenkin lopettaa, kun äiti tuli niin sairaaksi, että oli jäätävä kotiin. Koska olin vielä keskenkasvuinen, hän olisi halunnut siskoni hoitajakseen. Minusta oli kuitenkin parempi, ettei sisko jätä hyvää työpaikkaansa. Näin hoidin sitten äidin loppuun saakka eli kevääseen 1946. Potilaan tuskat olivat ajoittain kovat.

Nuori kyläpäällikkö

Vapaaehtoista talkootyötä tehtiin kotirintamalla järjestyneesti. Kunnan talkootyön johtajana oli maatalousteknikko. Hän oli minua hieman vanhempi mies, joka oli sairastanut keuhkotautia tai muuta, eikä hänen tarvinnut mennä rintamalle. Hänen kauttaan tulivat kaikki talkootyön kiertokirjeet, joissa neuvottiin, mitä piti milloinkin tehdä.

Kunta oli jaettu koulupiireittäin viidelle ”kyläpäällikölle”. En tiedä keitä muut olivat, mutta vaikka olin sellainen tyttönen vain, olin Keskipiirin kyläpäällikkö! Kävin muun muassa osoittamassa talkoolaisille metsästä halonhakkuupaikat, merkitsin tehdyt työt muistiin, ja ilmoitin talkootyönjohtajalle.

– Ei talkoolaisia kovin paljon ollut, vajaakuntoisia ja nuoria kävi silloin tällöin, naiset eivät näihin töihin pyrkineet ja miehethän olivat enimmäkseen sodassa. Talkoolaisten työn valmistumista odotellessani tein samalla itsekin kuution kokoisia halkomotteja, yhden tai kaksi kerrallaan. Niinpä sitten eräänäkin talvena olin hakannut yhteensä 20 kuutiota puita! Olin itse mitannut ne vain 16 motiksi. Kun tuli tieto, että hakkaamansa puut saa lunastaa, ajoimme ne isän kanssa kotiin. Hän arveli, että kyllä niitä on enemmän, ja mittasi määräksi yli 20 tiivistä mottia! Oli se komea pino siinä riihen kupeella, ja vielä neljä mottia kaupan päälle! Eivät muut ikäiseni pennut siihen aikaan niin paljon hakanneet.

Talvisodan aika oli kauhean kylmä ja ankara. Naiset neuloivatkin armeijalle lämmikettä, että sotapojat pystyivät pitämään Suomen puolta. Tehtiin sukkia, käsineitä, ampumahanskoja ja semmoisia naamareita, joissa oli vain silmän reiät. Kunnollisia ja lämpimiä ne olivat. Äiti neuvoi minulle hanskojen teon, mutta muistaakseni ei itse osallistunut sotakutomisiin. Keskipiirin koulun opettaja piti kutomailtoja pari kertaa viikossa. Valmiit työt vietiin mukana, ja opettaja tarkisti ne. Vasta sitten sai vähän uutta lankaa.  Kipaisin usein välipäivinäkin koululla, hain uutta tehtävää. Heräsin usein aamuviideltä neulomaan ennen muita töitä.

Vapaalla sota-aikana

Sota-aikana järjestettiin nurkkatansseja, vaikka se oli virallisesti kiellettyä. Koska meillä korostettiin rehtiyttä, ei minua haluttanut mennä niihin mukaan. Olin jopa tehnyt periaatepäätöksen, että en mene mihinkään nuorten rientoihin, kokoontumisiin tai tansseihin alle kahdeksantoista.  Sen täytin vuoden 1944 alussa, mutta sota vain jatkui, joten jäi tanssitaito hankkimatta. Kävin kuitenkin maatalousjärjestön ohjelmallisissa iltamissa. Lausuin jopa runoja niissä, Suomen Runottaresta Kalle Väänästä ja Einari Vuorelaa. Lähdin pois ennen tanssia, kiirehdin nukkumaan, kun oli talon työtkin hoidettavina.

Rauhan tultua

Olen vasta myöhemmin ajatellut, että kyllähän minäkin yhden lottatytön tehtävät tein, kun kudoin ja olin niin paljon mukana vapaassa kotirintamatyössä.  Aikanaan myönnettiin rintamatunnus lottana toimineille ja sotatoimialueilla lapsia kasvattaneille naisille, ja he saivat loppuelämäkseen pienen kuukausirahan. En ollut siihen oikeutettu, mikä harmitti joskus.

Äidin sairastuminen oli siirtänyt koulutushaaveeni, mutta isän terveyden huonontuminen muutti tilanteen kokonaan. Kotiin oli tulossa uusi asumisjärjestely, ja minun oli väistyttävä. Se oli tyhjin käsin ja ilman ammattia. Isä oli huolissaan, kun piti tarrautua ensimmäiseen vaihtoehtoon, hänen kauppiassukulaisiinsa Etelä-Suomessa.

Ei ollut vanhempieni tarkoitus, että joutuisin maailmalle näin. Isä valmisteli sitten lähtemistäni: ”Täti ei ole helppo ihminen. Yritä pärjätä. Jos siinä onnistut, niin pärjäät kyllä maailmalla!” Eikä se todella helppoa ollutkaan.

Kun isän terveys heikkeni, ja hän menehtyi saman vuoden lopulla, palasin takaisin. Reissuni ei jaksanut kiinnostaa ketään. Hautajaisten jälkeen muutin Ouluun siskon luo. Sain ensimmäisen työpaikan Oulun Vanuliikkeestä täkkien tikkaajana. Parin kuukauden kuluttua maaliskuussa 1947 onnistuin pääsemään Oulun Osuuskaupalle, kun konttoripäällikkö Eero Patala ja toimitusjohtaja Otto Karhi palkkasivat minut toimistotöihin.

Jo muutama kuukausi tuloni jälkeen minut ylennettiin vanhemmaksi konttorinhoitajaksi Koskenniskan kaljatehtaalle. Siellä sai työpäivän aikana juoda limukkaakin ihan vapaasti! Pääkonttorilla minulle uskottiin yhä vaativampia tehtäviä, eikä sisko enää huomautellut paremmasta koulutodistuksestani. Kaupallisen koulutuksen puuttumisen vuoksi pysyin aina kuitenkin alimmassa palkkaryhmässä. Se harmitti. Eläkkeelle siirryin 57-vuotiaana.

Pitkä ja kestävä avioliitto

Olin vasta kolmannella, kun Oivan kaveri, naapurin poika Antti Tervo tuli minua katsomaan. Suunnitteli kuulemma itselleen leikkikaveria. Koulussa poika oli reilu tytöille, ei kiusannut. Nuoruudessa leikkikaveruus muuttui ystävyydeksi, mistään seurustelun tapaisestakaan ei silti ollut kyse, sillä kerroimme toisillemme jopa vireillä olevat seurustelutkin!

Oivalla oli jo morsian, kun Antti houkutteli usein minut mukaan iltamiin tai elokuviin. Kuljimme sitten matkat yhdessä. Kesällä 1948 Antti oli isoveljen ulkoniityllä renkinä. Yhtäkkiä mies kysyi minulta: ”Ootko koskaan aatellu, että mentäs naimisiin?” Minä siihen hölmistyneenä: ”Mekö? – Eee-ee-een oo semmosta aatellu, ku mehän ollaan naapuruksia!” Antti siihen, että eihän se mikään naimisiinmenon este ole! Minä jatkoin, että eipä taida ollakaan!

Mies pyysi minua miettimään asiaa. Mietin kesän yli. Syksyllä päätös oli, ettei se hullumpi vaihtoehto lasten kannalta olisikaan! Jo koulussa Antti esti toisia poikia kiusaamasta tyttöjä, joten moni heistä tykkäsi hänestä, niin kuin nyt kouluaikana tykätään.

Menimme sitten syksyllä kihloihin ja keväällä avioon. Saimme viisi lasta ja 14 lastenlasta, kolmattakin sukupolvea ehdin nähdä saman verran. Antti rakensi meille kodin Oulunsuun Kastelliin. Sen olohuoneessa mies opetti minulle monesti tanssia, hän kun oli hyvä siinä. Saimme yli 50 yhteistä vuotta, leskeksi jäin vuonna 2002.