Maria Sofia Mortti - ylijäämänainen

Kerron erään tavallisen ikäneidon elämän tarinan. Hän, Maria Sofia, syntyi vuonna 1906, kun Suomi vielä oli osa Venäjää. Perhepiiriin tullessani olin seitsenvuotias ja hän vähän yli viidenkymmenen.

Minut oli tuotu isäni veljen perheeseen kasvamaan, ja setä oli naimisissa Fiian sisaren kanssa. Emme siis olleet verisukulaisia, mutta nykyisten uusioperhesuhteiden mukaisesti voidaan kai sanoa, että hän oli tätini.

Maria Sofia oli kirkonkirjoihin merkitty nimi, mutta käytännössä häntä kutsuttiin lyhenteellä Fiia, joka puolestaan hänen kotimurteellaan lausuttuna muuttui muotoon Viia. Hän oli perheen kolmesta lapsesta vanhin – myöhemmin syntyivät vielä sisko ja veli.

”Etkö sinä pelkää nukkua sen kanssa? kysyi naapurin tyttö minulta. Katsoin häkeltyneenä ”Miten niin?” – ”Sehän on hullu.” Vaikka olin kai yhdeksänvuotias, ymmärsin, että tästä en voi puhua enempää kenenkään kanssa, vaan minun on itse otettava asiasta selvää. Tuona iltana muistan olleeni jännittynyt nukkumaan mennessämme, mutta sitten ajattelin, että olen itse typerä, jos näin jatkan.

Nyt palaan ajassa taaksepäin, koska mennyt liittyi Viian elämään ja samalla meidän maammekin historiaan.

Erään tavallisen maalaistalon kaksi poikaa lähti nuorukaisina Amerikkaan 1800-luvun puolivälissä. Toinen jäi sinne elämään, mutta toinen säästi tienestinsä, palasi kotiin ja uudisti vanhan kotipaikkansa täydellisesti. Rakennettiin uusi talo, navetta ja talli sekä muut ulkorakennukset – vain vanha savusauna sai jäädä paikalleen. Tämä mies tuli olemaan Viian isoisä, jota kutsuttiin nimellä Vanhaisä. Hän oli tarkka, mutta ei saita, taloudenpitäjä. Takeena vaurauden säilymisestä, hän kantoi korvissaan kultaisia renkaita.

Vanhaäitiään Viia ei muistanut koskaan nähneensä, mutta muuten talossa oli vilkasta elämää. Olivat palkolliset, vanhasetä ja vanhatäti, sisarukset, oma isä ja oma äiti ja tämän oma isätön tytär Hanna, sisarpuoli siis, jonka kohtaloa Viia joskus minulle suri. ”Häntä kohdeltiin kuin piikaa”. Hanna kuolikin 17-vuotiaana keuhkotautiin, ja hänen yksinäinen hautansa on kirkkomaan laidalla, vaikka perhekunnalla oli kaksikin isoa hautapaikkaa kirkon lähellä. Viia ei ollut luonteeltaan ollenkaan sentimentaalinen, mutta ehkä tämä asia koski hänen oikeudenmukaisuudentajuunsa, koska se painoi hänen mieltään.

Vanhaisän rakentama talo oli asiallisen hyvä ja tilava kaikille siinä asuville. Isosta porstuasta oli kaksi sisäänkäyntiä, toinen suoraan isoon pirttiin, toinen sisäeteiseen, josta käynnit keittiöön ja neljään kamariin. Pirttiin päästiin myös keittiöstä, ja sieltä tai porstuasta tulevan oven välissä oli suuri leivinuuni pankkoineen. Siinä uunin kupeella sairasti vanhatäti, jolla oli ”kasvi mahassa”, ja hänen vuoteensa ohittaminen pelotti lapsia.

Pirtin leveitten lattialankkujen alla oli ”kuoppa”, jossa säilyivät perunat, nauriit ja lantut. Katossa oli monia orsia – osa leipiä, osa puutavaraa varten.

Viian iloisessa lapsuudessa oli kotitalossa vilkasta elämää: omat vanhemmat, sisarukset, vanhaisä, vanhasetä, vanhatäti, palkolliset, kaksi koiraa, kissoja, lehmiä, lampaita, kanoja ja sikoja. Elettiin aikaa, jolloin kansansivistyksellä oli vahvaa kannatusta ja kasvupohjaa. Viiakin kävi kansakoulua neljä vuotta ja haaveili lähtevänsä Raahen seminaariin, ryhtyäkseen kansakoulunopettajaksi. Häntä ei kuitenkaan hyväksytty sinne – ehkä pohjakoulutus ei riittänyt.

Samaan aikaan Viiasta oli kasvanut nuori nainen. Hän oli sievä, siro ja eloisa neito, joka oli aktiivisesti mukana nuorten riennoissa. Kuorossa laulaminen oli tärkeintä, mutta myös tanhu oli hauska harrastus. Viehättävällä tytöllä oli myös kosijoita valittavaksi asti. Ison talon Heikkiä hän inhosi tämän leuhkan luonteen takia, jännittävä Yrjö-poliisi kiehtoikin, mutta komea Ville vei lopulta sydämen kokonaan, ja pari meni salakihloihin.

Tähän mennessä on kulunut ensimmäinen kolmannes Viian elämästä, kun sattuu se kauhea tapaturma, joka muuttaa kaiken.

Palaan nuoren, salakihloissa olevan Viian luo. Hän meni navettaan hellimään eläimiään. Rakas ja reipas sarvipäinen lehmä tervehti häntä päätään heilauttamalla, ja sen sarvi iski Viiaa keskelle kasvoja.

”Tuska oli hirveä”, hän minulle aikanaan kertoi. Kasvot olivat mustat ja turvonneet ja nenä vinossa. Paraneminen kesti hyvin pitkän aikaa. Kului syksy, talvi ja kevät, kun Viia ja Ville lopulta seuraavana kesänä tapasivat aitan takana. Tuli lopullinen isku – Ville purki kihlauksen. Leveä Siikajoki virtaa vain parinsadan metrin päässä, ja sinne Viia juoksi. Veli näki hänet, aavisti, mitä oli tapahtumassa ja kävi vetämässä hukuttautumista yrittäneen rannalle.

Tuohon aikaan olivat lait erilaisia kuin nykyään. Itsemurhaa yrittänyt toimitettiin Oulun Piirimielisairaalaan, ja hänet kirjattiin hulluksi, joka loppuiäkseen määrättiin holhouksenalaiseksi. Viia oli toista kuukautta mielisairaalassa, ja minulle hän myöhemmin sanoi, että ´ei ne mitään hulluja olleet – hulluinhan siellä oli se Pakki´. Eli sairaalan ylilääkäri von Bagh.

Kun alle 30-vuotias Viia sitten kotiutui sairaalasta, hän ei enää halunnut näyttäytyä kodin ulkopuolella. Ajan myötä oli väki kotona vähentynyt, osin kuolemien, osin avioitumisten ja muuttojen kautta. Isäkin kuoli melko nuorena, ja veli isännöi nyt kotitilaa.

Raskaina sotavuosina saatiin maatilan hoidossa apua venäläisiltä sotavangeilta. Näitä varten oli kylään rakennettu kaksikerroksinen funkkistyylinen talo, jonka yläkerrassa oli muutamia pieniä huoneita ja alakerrassa kaksi asuinhuoneistoa. Vangit lähetettiin maatöihin taloihin, joissa kulloinkin eniten apua tarvittiin. Sisaren lähin lapsuudenystävä sai vauvankin, eikä sisar sen jälkeen milloinkaan puhunut ystävänsä kanssa. Vauva kasvoi pojasta mieheksi tasavertaisena kylän muiden lasten kanssa ja oli Viiankin kotiin aina tervetullut.

Sodan päätyttyä palasivat hevonen ja veli kotiin. Siellä asuivat nyt vuodepotilas-äiti, vanhapoika-veli, piika-Saimi ja tämän oma tytär. Viia hoiti äitiään, mutta papereissa tämä oli hänen holhoojansa. Äidin kuoltua alkoivat perimysasioiden selvittelyt. Veli avioitui Saimin kanssa ja muutti uusine perheineen talonmieheksi kaupunkiin. Sisaren mies lunasti tilan ja tuli samalla määrätyksi Viian holhoojaksi. Asioiden selvittelyn ollessa kiivaimmillaan, Viia asui puolisen vuotta sisarensa luona naapuripitäjässä, mutta heti veljen lähdettyä pois, hän muutti yksin kotitaloonsa asumaan. Kyläkunnassa oli neliökilometrin säteellä parikymmentä taloa, joten hädän tullen olisi apu ollut lähellä.

Kun Viia sitten oli palannut kotitaloonsa asumaan, hän ei poistunut sen pihapiiristä lähes kuuteenkymmeneen vuoteen, yhtä hammaslääkärikäyntiä lukuun ottamatta. Hän tiesi saaneensa leiman, eikä ajatellut sen ajan kuluessa muuttuvan.

Hän myös luuli loppuun asti, että oli kasvoiltaan rujon näköinen. Kun tuo järkyttävä onnettomuus oli tapahtunut, hän oli peilissä nähnyt oman kauheutensa, ja sen kuvan hän muisti. Ulkopuolisten silmin katsottuna hänen kasvoissaan ei ollut mitään vikaa. Peilejä ei hänen taloudessaan ollut, valokuvattavaksi hän ei suostunut, ja huivinsa hän asetteli aina niin, että se osittain peitti hänen kasvonsa.

Kuinka yksin elävä pärjää, jos ei poistu pihastaan? Viialle sisar miehineen kävi kuukausittain tuomassa peruselintarpeita. Perunoita hänellä oli ”kuopassa”, ja vierinaapurin sotaleskeltä hän sai maitoa ja uutistietoja. Itse hain vieraillessani kirkonkylän kaupasta lamppuöljyä ja radion pattereita sähköttömään taloon.

Naapureitten kanssa Viialla oli hyvät suhteet, ja monet kouluikäiset tytöt kävivät ahkerasti hänen luonaan. Viiaa ei oltu luotu hellan ääreen, joten hän ei milloinkaan tarjoillut mehua ja keksejä, pullaa ja karkkeja, vaan hän oli täydellisesti läsnäoleva. Hän kuunteli tarinoita lasten päivistä, opetti kärsivällisesti käsitöitä tai vaikkapa kertotaulua sekä kuorossa oppimiaan isänmaallisia lauluja, ”Oi Suomi katso…”/ ”Laps´ Suomen…”.

Hänen seurassaan oli helppoa ja rauhallista olla. Ehkä se johtui siitä, ettei hän milloinkaan moittinut tai arvostellut toisia. Varmasti hänenkin sisällään joskus kiehui – kuten silloin, kun sisarenpojan avovaimo surmautti hänen rakkaan kissansa – mutta kiukkuaan hän ei näyttänyt muille.

Pari kolme vuotta kului kissan kanssa kahden asuen. Minä kävin hänen luonaan usein, ja silloin tuli paikalle useitakin naapureitten lapsia.

Sitten sattui, että Helsingissä työskentelevä kylän nuori mies huomasi, että hänen perheensä kasvaa jatkuvasti, ja kotitalo maalla rapistuu. Hänellä oli pätevä suunnitelma: muutamme Viian luo isoon pirttiin asumaan siksi aikaa, kun rakennamme oman talon. Siellä on navetta ja muut tarvittavat paikat valmiina. Niin sovittiin, ja taas oli puolitoista vuotta vilkasta elämää talossa.

Vuokralaisten lopulta muutettua omaan taloonsa, tuli arkeen uutta virkistävää seurattavaa, kun yhteiskunta veti talon vieritse uuden maantien. Sen valmistuttua alettiin remontoida Viian kotitaloa uudenaikaiseksi. Sisar ja lanko aikoivat muuttaa eläkepäivikseen taloon, ja suuret muutostyöt aloitettiin hyvissä ajoin. Taloon asennettiin sähköt, vesijohdot, viemärit, keskuslämmitys ja uusi, hyvä kellari. Pirtistä puretun ison leivinuunin tilalle mahtuivat vaatehuone, avotakka ja sisävessa. Pihasta purettiin navetta, ja hevostallin tilalle rakennettiin autotalli, sauna, varastotiloja ja ulkohuussi. Lieneekö ollut WC:n peilikaapin syytä, ettei Viia halunnut asioida sisällä. Vanhan savusaunan purkamista kaduttiin myöhemmin.

Muutamia vuosia kestäneiden rakennustöiden jälkeen Viian ja kissan yksinasuminen päättyi. Taloon muuttivat pysyvästi asumaan sisar, tämän mies eli lanko ja heidän opintojaan lopetteleva poikansa. Myöhemmin asumassa käväisi parin vuoden ajan pojan avovaimo tyttärineen, ja lopulta talossa asuivat myös pojan vaimo ja heidän kolme lastaan.

Naapurin tytön huolettomasti heitetty kysymys sai minut jo varhain tarkkailemaan Viia-ystävääni tavallista huolellisemmin. Hän oli ulkoiselta olemukseltaan pieni, hoikka ja hauraan näköinen, hiljainen vanhus, joka ei ruvennut kiistelemään toisten kanssa.

Valpas tarkkailija huomasi kuitenkin, että hänellä oli omat höyrynpoistoventtiilinsä – sisar ja tämän aviomies. Sisarensa kanssa hän, joka oli nöyrä, hiljainen ja kärsivällinen, otti kaiken aikaa rajusti yhteen sanallisesti. Langolleen hän osoitti vihansa sanattomasti – kulki pää pystyssä ohitse kuin tämä olisi pelkkää ilmaa, eikä vaihtanut tämän kanssa sanaakaan. Sisarenpoikaansa hän suorastaan palvoi.

Hän ei vaatinut tarmokkaasti oikeuksiaan, vaan yksinkertaisesti teki niin kuin itse näki parhaaksi. Kun sisar esimerkiksi toi hänelle kaupungista tuliaisiksi mummomekkoja ja villatakkeja, hän jätti ne käyttämättä, ja pukeutui sukulaistytön jättämiin vanhoihin nuorisovaatteisiin.

Mielenkiintoinen hulluuden muoto Viiassa oli siivoushulluus. Kun hän vielä asui yksin, vietin usein hänen luonaan koulujen loma-ajat. Pirtin pöydällä oli korona-peli ja yleensä puolenkymmentä tyttöä ja poikaa sitä pelaamassa joka päivä. Koskaan heitä ei kielletty tulemasta, mutta sukulaistytön piti jokaisen päivän päätteeksi pestä pirtin lattia.

Viia itse näkyy muistikuvissa hissuttelemassa ympäri taloa isoa, kosteaa riepua kaksin käsin edessään heilutellen, siten keräten ilmassa leijuvaa pölyä. Myöhemmin hän myös huolella pyyhki ovien kahvat kostealla: ”Niihin on Matti paskosilla käsillä koskenut.” Matti-setäni oli se lanko, joka Viian virallisena holhoojana sai tuntea hänen halveksuntansa syvyyden.

Viian omassa huoneessa olivat pöydät, tuolit ja piirongin päällys täynnä rompetta – lehtiä, sopimattomia vaatteita, tiskaamista odottavia kuppeja tai muuta paikkaansa odottavaa pikku sälää. Kun ankaran torailun yhteydessä sisar sätti hänen huonettaan sotkuiseksi, hän kivahti, että siellä voi olla sotkuista, mutta siellä on puhdasta.

Viha lankoa kohtaan lientyi lopulta, kun rakas sisarenpoika osti markalla tilan omakseen, ja kaupan yhteydessä myös Viian huoltajuus siirtyi tälle. Lapset pysyivät loppuun asti hänelle mieluisina ystävinä ja olivat myös viimeiset vieraat sairasvuoteen äärellä.

Lähes kuuteenkymmeneen vuoteen Viia ei lähtenyt pihapiiristään elämää etsimään, mutta elämä tuli hänen luokseen. Hän oli vähän yli kahdeksankymmenen, kun heitimme hänen arkulleen kotipihan juhannusruusuja. Kuoleman jälkeen näin unta, että tulin porstuan ovesta ulos, ja hän tuli esiin nurkan takaa. Ajattelin, että ´onhan hän kuollut, mutta onhan tämä aivan luonnollista. Mihinkä hän omasta pihasta lähtisi.´