Olga Oinola - kahden aatteen nainen

Vaikka Olga Oinolalla oli pitkä pedagogin ura, jälkimaailma muistaa hänet naisasianaisena ja raittiusvalistajana. Aktiivinen harrastustoiminta niissä vei hänet järjestöjen johtopaikoille ja kunnalliselämän vaikuttajaksi, Oinottareksi, jonka olemukseen monitaitoisuus ja hyväntuulisuus heittivät häivähdyksen ikuista nuoruutta.

Opettajana yli 40 vuotta

Olga Adele Johansson syntyi 1865 Leppävirralla maanmittari Josef Johanssonin ja hänen vaimonsa Gustaavan perheeseen. Vanhemmat olivat edistyksellisiä ja panivat Olgan tyttökouluun. Sen käytyään hän siirtyi jatko-opistoon, josta valmistui vuonna 1887 opettajaksi.

Olga Johansson, vuodesta 1906 lähtien Oinola, opetti Helsingin kaupungin yleisessä suomenkielisessä kansakoulussa vuosina 1888–1930 eli yli neljäkymmentä vuotta. Hän toimi myös Helsingin kaupungin tyttöjen ammattikoulun äidinkielen ja terveysopin tuntiopettajana vuosina 1905–1923.  Pedagogisia taitojaan hän täydensi kansakoulunopettajien yliopistollisilla kesäkursseilla ja opintomatkoilla Saksaan.

Passiivisen vastarinnan aktiiveja

Jo nuorena Olga Oinola kiinnostui yhteiskunnallisista ja -naiskysymyksistä. Hän keräsi vuonna 1898 Korpiselässä nimiä suuradressiin ja kuului naiskagaaleihin vuoden 1902 passiivisen vastarinnan järjestäytymisestä sen viimeiseen kokoukseen 1945 saakka.  Innoitteen isänmaalliseen vastarintatyöhön hän oli saanut 1800-luvun lopulla Raja-Karjalassa, jossa kulki kollegansa Selma Hirnin kanssa poikki soiden ja salojen herätellen kansaa ymmärtämään, että he olivat suomalaisia ja heillä oli suomalaisten oikeudet.

Olga Oinola oli ensimmäisiä vuonna 1907 perustetun Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston jäseniä. Ja myös uskollinen naisliittolainen: hän toimi kymmeniä vuosia liiton keskushallituksessa ja kahteen otteeseen – vuosina 1913–1922 ja 1932–1934 – sen puheenjohtajana.  Naisten Ääni -lehti kehui häntä naiseksi, jonka ei tarvinnut kokouksissa ”vaivalloisesti pyydystää ajatuksia ja sanoja, vaan jonka huulilta heruivat puheet ja esitelmät vuolaana virtana”. Hänet tunnettiin myös ”uusien ehdotusten ja monien pirteiden huomautusten esittäjänä”.

Monen alan asiantuntija

Suomalaisessa Naisliitossa Olga Oinola hankki laakereita paitsi hyvänä puhujana myös asioihin perusteellisesti perehtyvänä. Nykypäivän naista ihmetyttää hänen monipuolisuutensa ja rohkeutensa.  Hän esitelmöi Naisliiton kesäkokouksissa ja luentopäivillä yötyön poistamisesta, aviottomien lasten asemasta, raittiudesta ja ammattineuvontatoimiston perustamisesta nuorille naisille, toi terveisiä kansainvälisistä kongresseista ja osallistui siveellisyyskomitean työskentelyyn. Eli puhui asioista, joita kansanedustajasisaret ajoivat lainsäädäntöön.

Naisten yötyö oli tuolloin varsin kiistanalainen kysymys. Naisasianaiset puolustivat sitä naisen oikeudella työhön ilman rajoituksia, työläisnaiset vastustivat, koska he katsoivat oikeudekseen äitiyden eivätkä äiteinä halunneet jättää pieniä lapsiaan yksin yöksi. Myös keskiluokan naiset vastustivat yötyötä pitäen sitä vahingollisena terveydelle ja perhe-elämälle.

Aviottomien lasten asema oli 1900-luvun alussa turvaton. Jo ensimmäisessä eduskunnassa vuonna 1907 työläisnaiset tekivät ehdotuksen turvakodeista aviottomille lapsille. Nuorsuomalaiset Alli Nissinen ja Lucina Hagman kannattivat hanketta, muut porvarilliset naiskansanedustajat tyrmäsivät sen. Turvakotihanke eteni hitaasti ja takellellen, ja vielä 1920-luvulla lapsia huutokaupattiin kunnantalolla.

Komiteoissa ja kongresseissa

Olga Oinola kuului Naisliiton edustajana myös useaan Suomen Kansallisliiton asiantuntijaelimeen, komiteaan. Niistä hänen sydäntään lähinnä oli siveellisyyskomitea. Hän oli mukana pyytämässä ”eläväinkuvain” esittämiselle tarkempaa valvontaa, vastustamassa kaksinaismoraalia ja käsittelemässä ”kansanlisäykselle tärkeätä rotuhygieniakysymystä”. Vuonna 1933 siveellisyyskomitean edustajat ojensivat oikeusministerille henkilökohtaisen kirjelmän, jossa vaadittiin alaikäisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta ankarimpia rangaistuksia, esimerkiksi ”parantumattomat rikolliset olisi alistettava kastraatioon”.

1920-luvulla Olga Oinola osallistui Suomalaisen Naisliiton edustajana kongresseihin, muun muassa vuonna 1926 Pariisin äänioikeuskongressiin, josta hän kirjoitti Naisten Ääneen: ”Kaikenvärisiä ja muotoisia osanottajia on joukossamme. Edessämme istuu Australian ja Jamaican edustajat. Lähettyvillämme myös egyptittäret. Toissa iltana esitti Suomen tervehdyksen maisteri Helena Streng. Puhui vapaasti kaunista ranskaa. Kolea sateinen ilma kuten kotimaassakin lähtiessämme.”

Seuraavassa lehdessä kerrottiin, että Olga Oinola toi Sippolan kesäkokoukseen tuoreet terveiset Pariisista ja antoi eloisan kuvauksen siellä pidetystä Naisten Kansainvälisestä Äänioikeuskongressista.

Lämmin ateria varattomille

Naisliittoakin merkittävämpi on opettaja Olga Oinolan panos opettajien järjestökentässä.

Syksyllä 1913 joukko Helsingin suomalaisten kansakoulujen naisopettajia perusti yhdistyksen, joka opetti heitä kertomaan omia mielipiteitään ja ajamaan opetus- ja koulu-uudistuksia sekä valvomaan naisopettajien tasa-arvoa.

Uuteen yhdistykseen liittyi heti 38 opettajaa, ja sen puheenjohtajaksi valittiin Olga Oinola, joka johti yhdistystä 29 vuotta. Hänen aikanaan yhdistys kehitti Helsingin kansakoululaitoksen opetusta ja sosiaalisia oloja.  Kesäsiirtoloiden lapsille hankittiin ruokaa ja vaatteita, kansakoulujen varattomille oppilaille lämmin ateria. Sen saamiseksi sanomalehdissä vedottiin ”yleisön hyväntahtoisuuteen”, jaettiin keräyslistoja opettajatovereille ja järjestettiin iltamia. Toimeliaisuus tuotti tuloksia; osa oppilaista sai lämmintä keittoa myös joululoman aikana.

Vuonna 1918 kansalaissodan jälkimainingeissa Naisopettajain yhdistys käynnisti neuvottelut kouluviranomaisten kanssa lämpimän ruoan hankkimiseksi nälkää näkeville oppilaille, joista moni jakoi sanomalehtiä yöllä. Naisopettajat onnistuivatkin saamaan lämpimän maidon jakelun aamuyöllä työhön lähteville lapsille. He valmistivat myös vaatteita kehnosti pukeutuneille oppilaille ja organisoivat vaatekeräyksen laitakaupungin lapsille.

Samasta opetustyöstä sama palkka

Naisopettajain yhdistys toimi vireästi myös ammatillisesti: teki aloitteita, kehitti ja toteutti niitä. Esimerkiksi suomenkielisen kansakoulun tyttöoppilaille järjestettiin mahdollisuus urheiluharrastuksiin. Kun Helsingin rahatoimikamari esitti vuonna 1918, että kaupungin kansakouluihin palkattaisiin kaksi miespuolista voimisteluopettajaa, yhdistys puuttui asiaan, ja tytöt saivat naisvoimisteluohjaajan. Muita yhdistyksen ansioita olivat havainto- ja kotiseutuopin sekä kotitalousopetuksen ja mittausopin opetuksen saaminen myös tyttöoppilaille.

Yhdistys piti toimintansa aikana kursseja myös oppiaineissa. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan pula-aikana opeteltiin tekemään kodin tarve-esineitä ja harjoiteltiin verkonkudontaa.

Punaisena lankana yhdistyksen toiminnassa kulki naisopettajien palkkaus. Naisammateilla oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä alhainen status, ja virkanaiset olivat yleisesti palkkahierarkian alapäässä. Naisopettajat saivat huomattavasti huonompaa palkkaa kuin miesopettajat. Jo yhdistyksen alkuvuosina pyydettiin – kuten monta kertaa myöhemminkin – opettajille samasta työstä samaa palkkaa. Asian eteneminen kangerteli, ja mies- ja naisopettajien samapalkkaisuus toteutui Helsingissä vasta 1963.

Raittiustyötä lasten parissa

Monen kollegansa tavoin Olga Oinola oli innokas raittiusasianainen. Hän työskenteli ahkerasti herättääkseen siskoja ymmärtämään kieltolain merkityksen ja korosti, että yleinen äänioikeus on naisen ase taistelussa väkijuomia vastaan.

Eniten Olga Oinolaa kiinnosti raittiustyö lasten parissa. Kiinnostus oli herännyt jo 1800-luvun lopulla kansalaiskeskusteluissa, jossa sivistyneistö näki lapset tulevaisuusprojekteina. Kansakoululapsia valistettiin Toivonliiton kokouksissa, ja raittiuskilpakirjoituksissa maalattiin synkin värein alkoholin tuhovoimaa ja pyrittiin kasvattamaan lapsista terveitä, siveellisesti puhtaita kansalaisia.

Olga Oinola otti osaa Toivonliiton työhön, opetti raittiutta kansakouluissa ja toimi muun muassa Tuusulassa perustetussa raittiusseurassa. Hänellä riitti puhtia myös työhön Suomen Opettajain Raittiusliitossa, jossa hän toimi vuosikymmenen ensin vara-, sitten puheenjohtajana.

Vuosia köyhäinhoitolautakunnassa

Olga Oinola osallistui aktiivisesti myös kunnallispolitiikkaan. Hän oli kokoomuspuolueen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1919–1920 ja uudelleen vuodesta 1931 vuoteen 1936. Hän oli jäsenenä köyhäinhoitolautakunnassa, mikä oli jo ammatillisestikin tärkeää. Vuosisadan alkupuolella suuri osa Helsingin kansakoulujen oppilaista tuli työväestön kodeista. Opettajilla oli tapana vierailla oppilaitten kodeissa, joissa ankea arki ja sakea elämä tulivat tutuiksi. Kohdatessaan päivittäin työläisperheiden vesoja kansakoulunopettajat toimivat sivistyneistön ja työläisten välissä.

Kun naiset saivat oikeuden äänestää kunnallisvaaleissa, Olga Oinola selosti heille uutta kunnallislakia sekä valtuuston ja maistraatin tehtäviä. Hän kuului myös lähetystöön, joka jätti kaupunginhallitukselle kirjelmän. Siinä vastustettiin kaupungin virastoihin ja laitoksiin lähettämää kirjettä, jossa kiellettiin virkoihin nimittämästä naisia, joiden ”elättäjä” pystyi huolehtimaan heistä.

Olga Oinola tuki yhdistyksensä ja muiden naisjärjestöjen kanssa myös Tammisaaren seminaarin johtajaksi hakenutta filosofian tohtori Hilma Granqvistia. Kouluhallitus oli sivuuttanut hänet, vaikka hän oli tieteellisesti ja pedagogisesti mieshakijoita ansioituneempi. Naisten tukikirje ei muuttanut päätöstä, mutta herätti yleistä huomiota.

Vaikka Olga Oinola oli kokoomuslainen, hän ei hyväksynyt varauksetta Suomessa 1920-luvulla alkanutta oikeistolaistumista ja tiukkaa suomenmielisyyttä eli aitosuomalaisuutta. Lotta- ja suojeluskuntahankkeeseenkin hän suhtautui melko kielteisesti. Maanpuolustustyöhön hän kuitenkin osallistui ja sai siitä tunnustuksena vapaudenristin.

Testamenttilahjoitukset naisten työlle

Olga Oinolan ansioihin luetaan myös hänen halukkuutensa yhteistyöhön muiden naisjärjestöjen kanssa. Hän oli julkisessa toiminnassaan sillanrakentaja, milloin heimojen, milloin taas kansanluokkien ja kansalaisryhmien kesken. Jälkimmäiseen häntä kannusti raittius, joka oli hänelle yhtä keskeinen aate kuin naisasia.

Olga Oinola täydensi työnsä Suomalaisen Naisliiton hyväksi tekemällä sille huomattavan testamenttilahjoituksen. Omistamansa huoneiston Kasarminkadulla sekä saataviaan asunto-osakeyhtiöltä hän testamenttasi Suomalaiselle Konkordialiitolle toivein, että siitä jaettaisiin apurahoja kristillis-siveellisen maailmankatsomuksen omaaville, ei-tupakoiville naisille. Eija Jämbäck kirjoittaa kirjassaan Naiset valistuksen virittäjinä, että tätä toivetta Konkordialiiton on ollut mahdoton toteuttaa, sillä apurahahakemuslomakkeissa ei kysytä hakijan maailmankatsomusta eikä suhdetta tupakointiin.

Tuskinpa Olga Oinola on tästä pahastunut, sillä oikeus, vapaus ja ihmisarvoinen elämä oli ohjenuora, jota hän itse koko elämänsä ajan noudatti.