Naisten ketju - pohjoiskarjalainen Tiina Hautamäki

Lapsuus Karjalan kunnailla

Äitini Tiina Helena Hautamäki o.s. Sutinen syntyi  huhtikuussa vuonna 1964 perheensä esikoiseksi Juuan kuntaan Pohjois-Karjalaan. Perhe asui hänen isänsä kotitilalla, josta isä Veikko kävi muualla töissä ja äiti Aune teki maatilan töitä.  Pohjois-Karjalasta mieleen tulee ensimmäisenä kansallispuisto Koli ja lukuisat pienet suojaisat järvet. Niin myös äitini synnyinkunnassa, Pielisen länsirannalla sijaitsevassa noin 5000 asukkaan Juuassa, maisemaa hallitsee luonto, korkeat vaarat ja saaristo. Äitini kertoi, kuinka hänen syntymästään on muisteltu seuraavaa:

-Äitini tunsi aamulla aikaseen, että kohta tapahtuu, mutta hoiti aamulypsyn ja navettatyöt ennen kuin isäni lähti viemään meitä moottoripyörällä kylään terveydenhoitajan luokse. Sisumamma tuo mummimme.

Äitini oli vilkas lapsi. Hänelle on kerrottu, että Aada-mummi, isän äiti, on saanut olla vikkelänä hänen perässään. Leikki-ikäisenä he muuttivat omaan kotiin rintamamiestaloon Kontiolahden kuntaan noin 60 kilometrin päähän Juuasta. Molemmat vanhemmat kävivät edelleen töissä: äiti vuodeosastolla apuhoitajana ja isä ajoi huoltoautolla ympäri maakuntaa korjaamassa maatalouskoneita, puimureita sekä traktoreita.

Moottoripyörä kulki hänen isänsä, minun ukkini, mukana pitkään. Tarinat siitä ja monista muista kommelluksista elävät edelleen. Kun tänä päivänä käyn kylässä mummin ja ukin luona, laitamme ensin kahvit pöytään ja sitten muistellaan. Olen kuullut siitä kerrasta kun mummi ajoi ukin moottoripyörän seinään heidän heilastellessaan ja ukki itsensä sairaalaan, kun puu oli kaatunut metsäkoneen ohjaamoon ja iskenyt häntä päähän. 

Koska vanhemmat olivat töissä äitini lapsuudessa, heillä oli kotona lasten- ja kodinhoitaja äitiäni ja hänen kaksi vuotta nuorempaa siskoa hoitamassa. Äitini vietti paljon aikaa molemmissa mummoloissa, joissa oli aina paljon serkkuja  seurana. Päivät menivät periaatteella isommat vahtivat ja hoitavat pienempiä olivat he sitten uimassa, retkillä lähimetsissä tai tekemässä kotitöitä. Äitini lapsuuteen kuului paljon turvallisia aikuisia, naapureita, sukulaisia sekä aina iso porukka eri-ikäisiä lapsia. Kasvaminen ja kehittyminen tapahtui isommilta oppien ja he pienempiä ohjaten.

Äitini mummi oli ehdoton tehtävissä, joita lapsille annettiin. Äidille ja muille vanhemmille lapsille oli normaalia, että työtehtävät, kuten kasvimaan hoito, lemmikit tai polttopuiden kantaminen, piti hoitaa ennen kuin pääsi uimaan tai leikkimään. Joskus kesäisin Helsingin serkut eivät aina ymmärtäneet äitini mummin vaatimuksia, mutta hänen tarkan silmän alla hekin elivät ainakin kesäisin eri tavalla.

-Oli paljon asioita, joita odotti, kun pääsi tiettyyn ikään. Kesällä koululaisena mummolassa oleilun aikana pääsi aittaan nukkumaan isompien kanssa. Pienet nukkui mummon tai omien vanhempien lähellä. Aitassa oli huippua, kun isommat yläkoululaiset serkkupojat kertoivat hurjia kummitusjuttuja. Minulle oli tarinaa jo heidän arki Helsingissä tai Tampereella. Siellä oli Aku Ankkoja, kirjoja ja saimme valvoa hiukan pidempäänkin.

Äidin perhe oli keskituloinen ja säästäminen täysin normaalia. Vaatteet tehtiin itse, muokattiin isommilta saatuja ja uusia farkkujakin pidettiin useampi vuosi.  Joka kevätjuhla äitini äiti kuitenkin ompeli uuden mekon ja äitini vanhimpana sai ihania vaatteita Helsingin ja Parikkalan serkuilta. Perhe teki paljon retkiä ympäri vuoden: nuotioretkiä, pilkkireissuja, marjastusta, puuntaimien istutusta ja hankiaiskelien pulkkakisoja, joissa oli mukana neljäkin perhettä ja aikuiset laskivat isoilla jätesäkeillä.

Kirjojen maailma jatkuu sukupolvelta toisella

Kirjat ovat olleet äidilleni aina suuri rakkaus. Hän kertoi oppineensa lukemaan jo ennen koulua. Äitini isä oli myöskin kova lukemaan ja yhdessä isän kirjastokortilla he kävivät usein lainaamassa kirjoja. Äitini kertoi kahlanneensa  kouluiässä jopa viisi kirjaa viikossa. Kyläreissuilla kirjahyllyistä löytyi aarteita ja hän muistaa ihmetelleensä serkkupoikien seikkailukirjojen erilaisuutta.

Kaikkien mahdollisten lasten ja nuorten kirjasarjojen jälkeen hän siirtyi elämäkertoihin, runoihin ja sotahistoriallisiin kirjoihin. Rakkaus kirjoihin ei ole suinkaan hypännyt sukupolven yli omalla kohdallani. Meillä oli ukkini kanssa täsmälleen sama rutiini. Otimme kirjastokassin ja ilmoitimme mummolle reissusta, kiipesin ukin hieman liian korkeaan punaiseen pakettiautoon ja ajoimme Kontiolahden kirjastoon. Ukilla oli rajattomasti aikaa, sain istua, katsella ja hypistellä kirjoja ja vaeltaa korkeiden hyllyjen välissä. Pitkän ajan kuluttua etsin ukkini yleensä sotakirjahyllyltä tai vaihtamasta kuulumisia tuttujen kanssa ja lainasimme vinon pinon kirjoja. Laitoin äitiäni paremmaksi ja muistan lukeneeni yhtenä sateisena päivänä viisi kirja päivässä. Onneksi ukin punainen kirjastopaku oli aina valmiina uuteen reissuun.

Vieno- ja Aada-mummi

Kuten oma läheinen suhde mummoni kanssa, äiti koki isoäitinsä merkittävinä henkilöinä nuoren Tiinan elämässä.

-Lämmöllä muistan kahta hyvin erilaista mummiani, Vienoa ja Aadaa. Toinen opetti työn arvostamista, näytti vahvan naisen, jonka on ollut pakko selvitä. Vieno-mummia sain saattohoitaa oman äitini kanssa. Tuosta ajasta on jäänyt vahvana kuva kolmen sukupolven naisista. Se ehti muuttua neljän naisen ketjuksi, kun sinä tyttäreni synnyit. Isomummi ilahtui aina suuresti sinusta ja te leikitte yhdessä nallen kanssa. Jostain syystä sie halusit, että sininen nalle lähtee isomummin mukaan arkkuun. Ja niin teimme, ehkäpä siksi koska puhuimme, että isomummi nukkuu nyt taivaassa eikä enää herää.

Aada-mummin kautta äitini ymmärsi miksi hänen isänsä kunnioittaa ja hyväksyy kaikki ihmiset. Aada-mummin syli oli äitini kertoman mukaan maailman paras paikka. Hänen kyljessään esimerkiksi talon rappusilla äitini ja mummi katselivat  kesäiltaa ja he kuuntelivat serkun kanssa mummin tarinoita. Hänen siniset silmät nauroivat aina ja hän silitti monta kertaa päivässä heidän hiuksiaan. Hänellä oli paljon kipuja, mutta hän ei kertaakaan valittanut niistä. Äiti oli kuudennella luokalla, kun Aada-mummi joutui Juuan sairaalaan.

-Muistan, kun kävimme siellä viimeisen kerran. Kun tuli miun vuoro mennä mummin lähelle, hän piti molemmilla ryppyisillä käsillään minua kiinni poskista, katsoi minua pitkään ja hymyili, kun suukotin häntä. Seuraavana päivänä kun olin koulussa, äiti tuli hakemaan miut kesken päivää pois koulusta ja kertoi, että mummi oli nukkunut edellisenä yönä pois. Mie muistin samalla unen, jonka olin nähnyt. Unessa oli kesä, olimme Paavolassa mummolassa ja oli sellainen hellepäivä, jolloin ovet olivat ulos asti auki. Mummi pötkötteli omalla sängyllään ja me istuttiin toisella puolen tupaa serkkuni kanssa. Yhtäkkiä tupaan lentää pääskynen, lentää kaksi kierrosta mummin yllä ja visertää ja lentää ulos. Monta kertaa hänen kuolemansa jälkeen katselin siniselle taivaalle ja juttelin mummille.

Arvomaailma

Äidin äidin puolelta arvomaailmassa korkealla oli työn arvostaminen, sekä  hengellisyys. Kirkonmenojen aikaan ei saanut riehua. Leikkiä sai, mutta niin, että taustalla radiosta soiva jumalanpalvelus kuului. Kirkossa he kävivät  erityisesti juhlapyhinä. Äidin äidin iltavirsi kuului aina iltaisin ennen kuin nukahti, jos hän ei ollut yövuorossa hoitolaitoksessa.

Isältään äitini on oppinut rakastavan, kunnioittavan ja empaattisen suhtautumisen jokaiseen ihmiseen, eläimeen ja luontoon. Hänen isänsä ei ikinä jättänyt auttamatta ketään, tuli joku sitten apua pyytämään meiltä kotoa tai tien päällä. Kylällä osasivat neuvoa, että menehän Veikolta kysymään.

Äitini sanoo kokeneensa, että hänen lapsuutensa moni-ikäisten, erilaisten ihmisten läsnäolo ja auttamisen sekä huomaamisen arvot ovat pohjustaneet  hänen omaa yhteisöllisyyttään ja toisten huomaamista mutta myös vahvaa, hyvällä tavalla, itsenäistä identiteettiä.

Miltä maailma näytti

90-luvun lapsena olen kiinnostunut, mitkä asiat äitini lapsuudessa ja nuoruudessa olivat eri tavalla. Äitini kertoi huomanneensa muutoksia yhteiskunnan kehityksessä, esimerkiksi Kontiolahden kauppoihin tuli uusia tuotteita. Alle kouluikäisenä maito haettiin kaupasta omaan pikku tonkkaan eli peilariin, sitten tulivat muovipussimaidot ja lopulta tölkit. Kylällä oli kolme ruokakauppaa, posti sekä kirjakauppa. 80-luvulla niitä ruvettiin sitten ajamaan alas. 

Poliittisen ilmapiirin äitini muistaa kantaaottavana aikana. Elämässä näkyi työläis- ja kommunistisia puolueita. Neuvostoliittoa ihannoivia löytyi opettajistakin ja joku vappu äitini muistaa isot kulkueet punalippuineen ja  puheineen. Pohjois-Karjalaan tulivat esimerkiksi terveyspalvelut ja koulujen muutokset viiveellä. Maanviljelijöitä oli todella paljon Kontiolahdellakin ja sitten, kun alasajo alkoi, äitini muistaa monen koulukavereiden kotona tämän surullisena muutoksena.

Kulutusjuhlaa vietettiin enemmän Etelä-Suomen kaunpungeissa: äitini muistaa esimerkiksi Helsingin serkkujen uudet musiikkilaitteet, vaatteet ja harrastukset, jotka olivat erilaisia verrattuna omiin. 

-Itä-Suomessa seurattiin tarkkaan naapurin Neuvostoliiton liikkeitä. Kekkonen oli hyvä johtaja, mutta monia huoletti tuo itänaapuriystävyys. Itse olen iloinen, että omat opettajat ovat pitäneet faktatietoa tärkeämpänä kuin omaa poliittista asemaansa. Tosin yläkoulun kova kommunistiaatteinen äikän opettajamme halusi kovasti osoittaa esimerkiksi seurakuntanuorille, miten väärässä olimme. No, me oltiin valveutuneita nuoria ja yleensä koko luokka puolusti vuoronperään toisiaan oli kyse sitte väärinkohtelusta ainekirjoituksessa tai tunnilla. Onneksi meijän oma ope koko yläkoulun ajan oli huikea tasa-arvon ja nuorten puolella oleva ihminen.

Musiikki vie mukanaan

Kouluikäisenä äitini perheineen asui Kontiolahden kirkonkylällä rivitalossa. Tämä tarkoitti äidilleni harrastusten rikkautta ja koulukavereiden läheisyyttä. Kaveriporukassa koko ala- ja yläkoulun ajan heillä oli kolmen tytön jengi, joista kaksi asuivat samassa rivitalossa ja kolmas perheensä kanssa kylän toisen kaupan yläkerrassa. He leikkivät, opiskelivat ja kasvoivat nuoreksi yhdessä.

Peruskoulun ja lukion äitini kävi Kontiolahden kirkonkylällä. Hän oli alaluokilla mukana kaikissa laulamiseen ja näyttelemiseen liittyvissä projekteissa, seurakunnan tyttökerhossa sekä partiossa. Metsäleirit tulivat rakkaiksi ja tutuiksi. Äitini kouluttautui partio-ohjaajaksi ja sai vetää omaa ryhmäänsä 7-luokkalaisena ensimmäistä kertaa. Partiossa äitini eteni ikäluokkien mukaan kouluttautuen. Parhaita kokemuksia olikin talvella, kovassa pakkasessa, tähtikirkkaana yönä valvoa toisten vastuunkantajien kanssa kamiinan tulta ja lämpöä teltalliselle pieniä partiolaisia. Siinä hän kertoi kokeneensa ensimmäistä kertaa vastuun jakamisen riemua ja ehkäpä tuulahduksen aikuisuuttakin.

Kun hän oli kahdeksannella luokalla, perhe muutti noin kilometrin päähän Nurkkala-nimiselle tontille. Pari vuotta he asuivat vanhassa rintamamiestalossa kunnes äitini isä, äiti sekä iso joukko ystäviä, rakensivat oman uuden talon, jossa äitini sekä hänen siskonsa saivat omat huoneet.

Yläkoulun alussa äitini sai uusia ystäviä musiikin ja nuorten seurakunnan myötä. Äitini oli käytännön ja luovien aineiden ihminen ja nautti, kun yläkoulussa ruokittiin musiikkia. Heti yläkoulun alussa hänen mukaansa “ihana ja taitava” musiikinopettaja Kalle perusti seitsemän nuoren naisen lauluryhmän. Heitä oli kaikilta yläkoulun asteilta ja näin alkoi upea seitsemänvuotinen nuorisokuorotiimi. Tuo ryhmä esiintyi todella monissa Pohjois-Karjalan prikaatin juhlissa, valatilaisuuksissa ja yläkoulujen sekä lukion juhlissa. Äidin ensikosketus Pohjanmaahan, josta myöhemmin muodostuisi yksi tärkeimmistä paikoista, oli Vaasan nuorten taidetapahtuman kuorosarjan edustuspaikka, josta kuoro toi kotiin pronssia. Kuorotiimi kasvatti äitini mukaan nuoria ei vain musiikissa vaan myös ihmisinä. Mieleen on jäänyt erityisesti yksi esiintyminen, kun lukiolaisina he joutuivat laulamaan yhden kuoroystävän hautajaisissa.

Monta tassuparia

Silloin hän sai myös ensimmäisen oman koiransa, hölmön samojedin, Kalinkan. Muutama vuosi myöhemmin hirvikoiraemä ilmestyi Nurkkalan pihaan pennun kanssa. Aikansa ihmeteltyään perhe sai selville kenen koirat olivat ja että omistaja ei halunnut pitää pentua ja olisi sen lopettanut. Ukkini sanoi, ettei moinen sovi ja pentu jää heille. Pennusta tuli Karo ja se oli rakkautta ensimmäisellä hännän heilautuksella. Hän oli yksi äitini elämän rakkaimmista olennoista. Myös Tiku-kissa kasvoi äitini kanssa ja oli tärkeä.

 Itse muistan juuri ja juuri Karon lempeät silmät ja hirvikoiran askeleet sen liikkueessa aina ukkini vanavedessä. Karon kuoltua tein usein pienen kukkakimpun ja kävin hoitamassa pihapiirissä olevaa hautaa. Usein ukkini oli mukana ja kertoili tarinoita viisaasta koirasta. Nurkkalan pihapiirissä lepäävät myös Kalinka-samojedi, Tiku ja Taku -kissat, Siru-undulaatti sekä Minttu-kissa, minun oma ensimmäinen lemmikki, joka eleli mahtavat eläkepäivänsä mummini ja ukkini hellässä hoivassa Nurkkalassa. Myös Minttu, niin kuin Karokin kauan aikaisemmin, seurasi ukkia kaikkialle.

Matkustelu muovaa nuorta naista- Saksa ja Unkari

Seurakunnan porukoissa äitini pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa Eurooppaan. Bussilastillinen eri-ikäisiä nuoria säästi vuoden tempauksilla heinäkuussa 1980 olevaan matkaan Ruotsin, Tanskan ja Saksan halki Etelä-Saksaan, rakkaaksi tulevaan Schwartzenbachiin. Tuo matka muutti äitini kertoman mukaan häntä juuri oikeaan suuntaan. Koko matka kesäisen Ruotsin ja Tanskan läpi, kohtaamiset ulkomaisten nuorten kanssa nuorisohostelleissa ja erityisesti se lämpö ja ilo, miten heidät otettiin vastaan Saksassa. Hän kirjoittaakin, kuinka matka avasi hänet, pohjoiskarjalaisen nuoren naisen, auki koko uudelle maailmalle. Kokemus siitä, että pärjää kielitaidollaan, ymmärtää ja jakaa samanikäisten saksalaisten nuorten kanssa elämää, nuoruutta, kuulla kuinka siellä nuoret naiset ajattelee ja kokee elämän, maailman ja saada elinikäisiä sielunsiskoja ja -veljiä. Hän muistaa elävästi, kuinka työntekijät olivat repiä viimeisetkin hiukset päästään yrittäessään saada nuoria bussiin loputtomien halausten ja itkun keskeltä.

-Tulomatkalla tajusin jotakin järisyttävää tästä maailmasta. Olimme olleet Länsi-Saksassa kaksi viikkoa ja nyt kolme päivää Itä-Saksassa.Vaikka tiesin ja olin lukenut tilanteesta, ymmärtää sen vasta kun näet, kuulet, haistat ja tunnet sen. Kun menimme muurin toiselle puolelle, muistan vieläkin kuinka harmaa ympäröi meidät. Olimme samassa maassa mutta ei kuitenkaan.Saimme oppaaksi itäsaksalaisen teologian opiskelijan. Häneltä oli kysytty, paljonko haluaisi palkkaa tehtävästään. Oli pyytänyt 50 markkaa ja saksankielistä teologiakirjallisuutta, tupakkatoppaa, jonka sais vaihtaa ruokaan ja lastenvaatteita pikkusiskolleen. Meidän ryhmä keräsi lastenvaatteita jo etukäteen, muutaman lelunkin ja ne lähetettiin postissa onnistuneesti. Salakuljetimme saksankielistä kristillistä kirjallisuutta hänelle muun muassa pappimme oli hankkinut saksankielisen raamatun. Maksoimme lopulta hänelle 200 markkaa ja pappimme, itsekin piippumies, kuljetti matkalaukussaan kolme  toppaa tupakkaa. Kun hän nämä sai, hän itki ja itki ja halasi koko bussilastillisen suomalaisia ystäviään. Hän opasti meitä ympäri Itä-Saksaa ja Itä-Berliiniä huipusti. Vain yhden kerran tulivat miliisit bussiimme yhellä taukopaikalla tarkistamaan kaikkien passit. Muistan, kun ajoimme kohti rajaa läpi harmaitten kolossimaisten kerrostaloalueiden ja takaisin länteen. Tosi moni sanoi, että nyt yrittää muistaa, mistä valittaa seuraavan kerran.

Toisen mullistavan matkan äitini koki nuorena lukiolaisena Unkariin yhdessä Joensuun Konservatorion kuoron ja sinfoniaorkesterin kanssa. He harjoittelivat uudella tasolla vetäjänä unkarilainen Istvan, joka opetti paitsi laulua niin myös viulua ja selloa Joensuun konservatoriolla. Heidän kuoro koostui muutamasta lukiolaisesta, opiskelijasta ja työikäisistä. Mieleen on jäänyt esiintymiset pääsiäisenä Joensuussa, Lappeenrannassa ja Imatralla, jossa kuoro lauloi Pääsiäisoratorion solisteinaan Kansallisoopperasta sopraano ja altto.

-Ja sitten se Unkarin reissu. Matkamme kesti viikon kesäkuussa, ihana helle ja kaunis Unkari. Esiinnyimme useassa juhlassa ja asuttiin paikallisen konservatorion soittajien perheissä. Retkeiltiin Balatonilla, jokiristeilyllä ja ne iltadiskot! Unkarissa koin vielä enemmän lämpöä, esimerkiksi meijän perheen äiti oli ihana ja mitenkä kaunista siellä olikaan.

Saksalaiset rakkaat ystävät kävivät joka toinen vuosi Suomessa ja äitini lähti 17-vuotiaana kahden ystävän kanssa interrailille Schwarzenbachin, Italian, Itävallan, Sveitsin ja Hollannin läpi.

Afrikka 

Joulukuussa 1989 äitini sai olla osa 12 henkilön ryhmää, joka edusti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa matkalla Afrikkaan. Matka kesti viisi viikkoa, joulukuusta aina tammikuun 1990 puolelle. He vierailivat  lähetyskohteissa, Kirkon Ulkomaanavun projekteissa ja suomalaisten rauhanturvaajien vieraana.

Etelä-Afrikassa ja Namibiassa oli vielä menossa sotatila, siksi rauhanturvaajat olivat Namibiassa. Äitini sai nähdä mitä tämä rotusota sai aikaan. Ihmiset olivat ihonvärin perusteella rajattu asumaan kymmenien kilometrien päähän kaupungeista. Myös  bussit, puistonpenkit, kaupat ja Atlantin sekä Intian Valtameren kauniit rannat olivat aidoilla ja kylteillä eroteltu. Oli selkeää ketä suosittiin erottelussa.

Äitini ryhmä lauloi tummaihoisten jouluyön kirkossa ja vieraili perheissä, yliopistokampuksella, tyttöjen talolla, rotusortoa vastaan taistelevien tilaisuuksissa ja tukikonserteissa. He kävivät myös Suomen suurlähettilään edustusasunnossa, joka asui muiden maiden diplomaattien kanssa upealla puutarha-alueella  sotilaiden vartioimana. 

Jouluyönä he lauloimme suomalaisia joululauluja lämpimässä yössä. Äitini muistaa elävästi, kuinka kuu oli sirppinä toisinpäin ja valtava Etelän risti loisti taivaalla muiden tähtikuvioiden kanssa. Tammikuun alussa maat vapautuivat  rotuerottelusta ja äitini ryhmä sai todistaa, kun esimerkiksi lastenkodin lapset pääsivät ihanille rannoille leikkimään ja uimaan meressä. Etelä-Afrikassa heillä oli mahdollista vaeltaa Pöytävuorelle ja tulla sieltä alas köysihissillä.

-Sitten koitti yhdeksän tunnin lento Namibiaan, kun tulimme ulos koneesta meidät ympäröi valtava kuumuus ja hiekka. Maa oli kuparinpunaista.

Ryhmä oli ensin viikon suomalaisten rauhanturvaajien luona parakeissa.  Äitini muistaa, kuinka kummallista oli syödä suomalaisen kokin valmistamaa makaronilaatikkoa keskellä palmuja. He pitivät rauhanturvajille konsertteja ja pääsivät mukaan  partiokeikoille Angolan rajalle, telttasaunaan ja lääkärin mukana kyliin rokotus projekteihin.

-Sodan jäljet näkyivät rajummin lapsissa. Vierailimme slummialueella parakkikoulussa, jonne veimme papereita, vihkoja, kyniä ja väriliituja. Se into ja ilo kun pienet kädet koskettivat hiuksiasi, kättesi ihoa ja mie taas sain letittää niitä kauniita hiuksia. Eniten kuitenki itketti se käynti lasten orpo-ja kuntoutussairaalassa. Lapsihan leikkii, juoksentelee ja koskee outoihin tavaroihin, siksi namibiassa oli miinojen jäljiltä paljon kädettömiä, jalattomia ja muuten vammautuneita lapsia sekä orpoja.

Ryhmä oli lähettänyt molempiin maihin järjestöille heidän toivomiaan tarvikkeita jo etukäteen. He ostivat myös paikan päältä esimerkiksi hedelmiä. Orpokotiin oli pyydetty jalkapalloja, leluja, piirtustusvälineitä ja sidetarvikkeita.

-Olimme pitäneet yhteisen laulu-ja leikkihetken sekä antaneet palloja, leluja ja hedelmiä lapsille. Voi niitä ilon kiljahduksia ja kuinka kovasti he puristivatkaan lelujaan. Lisäksi pääsimme safarille kolmeksi päiväksi. Nukuttiin parakeissa ja norsut, kirahvit, puhvelit ja seeprat liikkuivat ihan siinä ympärillä Yöllä kuului leijonien karjunta. Näistä viikoista olen äärettömän onnellinen.

Vahvimpana Afrikasta äitini mieleen on jäänyt kohtaamiset nuorten naisten ja äitien kanssa. Kuinka hetken sai jakaa iloja ja arjessa selviytymistä. Perheleirillä vieraillessaan äitini pääsi jakamaan iltanuotion naistentanssit, johon ryhmän naiset napattiin estoitta mukaan. Hän muistaa pohtineensa, kuinka me kaikki naiset kuitenkin olemme samaa ketjua.

Koko lapsuuteni ajan äiti on jakanut tarinoita matkoista ja seikkailuista. Katselin usein hänen vanhoja valokuva-albumeita ja haaveilin interrailista sekä Afrikasta tietämättä, että tulisin matkustamaan itse vielä enemmän. Pääsimme myös lopulta yhdessä Saksan Schwarzenbachiin ja Unkariin. Seuraavana listalla on tietysti Afrikka ja Pöytävuorelle kiipeäminen.

 Vaikeita valintoja opin tiellä

Yläkoulun jälkeen äitini harkitsi sairaanhoitajaksi opiskelua, mutta kertoi olleensa ”kiltti” tyttö ja valitsi lukion. Lukiossa hän rakasti reaaliaineiden ja musiikin lisäksi sitä keskustelevaa kohtaamista opettajien kanssa. 

-Mutta vaikka kuinka tein töitä, tsemppasin ja käytin tukiopetusta, toisen vuoden syksyllä tajusin, ettei minusta tule koskaan ylioppilasta ja oikeastaan en sitä halua. Kävin kakkosen loppuun ja hyvillä mielin keskeytin. Isä ymmärsi, äiti ei.

 Äitini oli saanut kesällä olla eräässä kolmen lapsen perheessä lasten- ja kodinhoitajana. Perheessä oli yrittäjäisä ja laitoskeittiön pääkokki -äiti ja he olivatkin jo kyselleet äitiäni seuraavaksi kesäksi töihin. He itse ehdottivat, että äitini jäisi heille töihin vuodeksi ja niin kävi. Samalla äitini haki yhteishaussa seuraavaksi syksyksi diakonissakouluun Ouluun ja Pieksämäelle vapaa-ajan ohjaajan koulutukseen. Pieksämäelle hän pääsi ja siellä menikin sitten seuraava vuosi. Ihanien ystävien ja samojen harrastusten jatkuessa hän pysyi mukana samassa fiiliksissä kuin toisetkin, jatkoi laulamista lukion kuorossa ystäviensä kanssa ja juhli heidän ylioppilasjuhliaan.

Tiina tulee kotiin

 Äitini puhuu usein Pieksämäen vuodesta Partaharjulla ja kuinka se oli hyvä vuosi olla ensimmäistä kertaa kotoa poissa. Yksi tärkeimpiä asioita oli myös Lapin vaellukset liittyen eräopaskoulutukseen. Muu perhe oli jo aikaisemmin tehnyt ystäväperheen kanssa useita Suomen Lapin ja Norjan reissuja, jolloin äitini jäi koirien ja kissojen kanssa kotiin. Hänellä oli silti ihanaa, lemmikit hyvässä hoidossa, serkut ja Koli lähellä. Nyt hän kuitenkin pääsi itse kokemaan pohjoisen taian.

-Ja nyt oli Tiina tullut kotiin, kun ensimmäisen tunturin päälle elämässään pääsi!

Partaharjussa oli myös  huikea kirjallisuuden ja äidinkielen sekä filosofian opettaja Sirkka. Hänen kanssaan äitini kertoi käyneensä monet keskustelut opiskelupäivän jälkeen takkahuoneessa tai nuotiotulilla, joilla usein istuttiin Partaharjulla. Äitini muistaa edelleen tarkasti opettajan rohkean, kuuntelevan asenteen ja maailmankirjallisuuden klassikot, joista keskusteltiin. 

Seuraavassa yhteishaussa äitini haki uudestaan Ouluun diakonissaksi sekä kirkon nuoriso-ohjaajaksi. Hän pääsin molempiin ja kävi haastatteluissa. Oulun kirje tuli ensin ja hän soitti sinne ottaen paikan vastaan, kunnes muutaman päivän päästä tuli Pieksämäen kirje.

–Soitin isälleni töihin, että mie perun Oulun ja lähen nuoriso-ohjaajaksi. Hän sanoi, että kuuntele vaan rohkeasti itseäsi ja siitäpä sitten alkoi loppuelämääni mullistavat kolme vuotta.

Kun keskustelimme nuoruudesta, äitini sanoo huomanneensa, kuinka sitä vahvasti väritti musiikki, luonto, ulkomaalaiset sekä seurakunnan ystävät.

Pelle Miljoonan tahdissa

Äitini matka kohti aikuisuutta eteni monien ihanien ihmisten kanssa Partaharjulla opiskellun vuoden ja Lapin löytämisen kautta. Kolme vuotta Pieksämäellä kirkon nuorisotyönohjaajaksi opiskellessa olivat tärkeä osa aikuistumista. Tuona aikana tärkeäksi muodostui uuden oppiminen ja tulevan ammatin kokeminen ja ennen kaikkea äidilleni rakas vuosikurssillinen ihmisiä.

Äitini muistaa lämmöllä vuosikurssin oman opettajan, joka opetti heille myös nuorisotiedettä, jumalanpalvelusoppia ja erilaisia kursseja esimerkiksi psykologiaan ja erityisnuorisotyöhön liittyen. Opettaja luotsasi vuosikurssia kunnioittavasti ja isällisesti paitsi opintojen, niin myös elämän kuvioiden läpi.  Äitini mukaan niitä riitti luovalla, villillä ja elämää rakastavalla porukalla.

-Meijän vuosikurssi oli todella musikaalinen, luova ja innokas. Yht’aikaa aloittaneita diakoneita ja meitä verrattiin usein ja me olimme aina se, kun opistolla oli ollut joku luova tempaus eli källi. Hopo, joka oli opettajan lempinimi, asteli luokkaan ja aloitti: kuulkaahan enkelin pennut… Lopulta hän aina kuitenki nosti peukun ylös ja naurettiin kaikki. Opiston johtaja suhtautui meihin kuin riparilaisiin, mutta ihan hyvä pappa hänkin oli.

Vuosien aikana äitini sai asua ihanien ystävien kanssa. Heidän asuntonsa oli se kämppä, missä leivottiin, pidettiin teehetkiä ja aina oli paljon porukkaa solun pikkukeittiössä. Musiikki veti edelleen puoleensa ja musiikkiporukan kanssa oli paljon esiintymisiä. Lisäksi äitini piti partiota kaksi vuotta kehitysvammaisille lapsille. 

Savon Solmu oli yksi suosituista tanssipaikoista. Kavereiden kanssa heidät pystyi löytämään tansseista, kun paikalla oli joku hyvä esiintyjä. Ystäväpiiristä löytyi myös miehiä naiskatraan tanssitajiksi, jos vientiä ei jonain iltana ollut.

-Pieksämäellä oli silloin myös metsäkonekuljettajien koulu ja sosiaalikasvattajien äijät. Ihme, kun saatiin ammatti itsellemme – oi iiiihanaaa aikaaa!

Musiikki pauhasi myös radiosta ja kasetilta. Äitini rakasti kaikenlaista musiikkia, koska kuoroissa he harjoittelevat ja esittävät monenlaista ohjelmistoa. Kasettisoittimen radiosta nauhoitettiin lauantaisin nuorten musaohjelmasta ensimmäiset omat biisit kaseteille. Vahvat naislaulajat antoivat potkua nuorelle Tiinalle: Tina Turner, Kim Wilde, Kate Bush ja Nena. Bändeistä kaseteille pääsi ainakin Scorpions, Hassisen kone, Neljä ruusua, Eput, Pelle Miljoona, Kiss, Abba, Toto, Dire Straits ja The Police.

Livenä äiti nauraa joranneensa ainakin Hassisen koneen ja Pelle Miljoonan tahdissa.

Oulun ja Kuopion kautta Joensuuhun

Kasvattaviksi ja rikkaiksi ajoiksi äitini nimeää erityisesti harjoittelut:

ensimmäisen vuoden jälkeen kolme kuukautta kesäisessä Oulussa ja myöhemmin Kuopiossa. Harjoittelussa hän pääsi mahtavan ohjaajan johdolla mukaan rippikouluihin, erityisnuorisotyön päivystykseen, laulamaan vanhusten kodeissa sekä mukaan kesänuorten iltoihin. Kutsuttiinpa hänet vielä isosleireille, Oulugospeliin sekä Nuorisopäiville mukaan.

-Oli rohkaiseva kokemus, kun osasi olla lasten, nuorten ja aikuisten kanssa aikuisena työntekijänä sekä sai aikaan helmihetkiä ihmisten elämässä. Tunne vahvistui heti ekana vuonna, jotta tähän työhön miut on kutsuttu. P.s. Oulussa vasta tanssipaikkoja olikin.

Kuopiossa äitini ystävä meni harjoitteluun Alavan seurakuntaan ja hän itse Tuomiokirkkoseurakuntaan. He asuivat Tuomiokirkon ja piispan puutalokorttelin pihapiirissä. Samassa talossa asui myös pappi, diakoni ja muut harjoittelijat, jotka työskentelivät eri seurakunnissa. 

Harjoittelu Kuopiossa kesti puoli vuotta. Kuopion tyttötyöntekijä johdatti äitini mukaan Taizé-messuihin ja kansainväliseen työhön. Häneltä äitini kertoi oppineensa paljon positiivisia asioita rohkean, itsenäisen ja yksinelävän naisen elämästä. Jotain mitä hän tarvitsisi nopeammin kuin pystyi arvaamaan. Harjoittelu piti sisällään myös kesän rippikoulut, lasten leirit, kesäkerhot, isostoimintaa, avoimet ovet, kerhot ja äitini aloittamat perjantai-illat Tuomiokirkolla. Uutta työssä olivat nuo avoimet ovet. Ne olivat alueella, jossa oli paljon sosiaalisia haasteita. Osa pojista odotti täysi-ikäisyyttä sekä linnatuomiota ja osa heistä oli jo käynyt Pelson nuorisovankilan. Äidillä oli työssä parina seurakunnan nuorisotyöntekijä, itse kovan polun käynyt entinen vanki, ja nuorisotyön opiskelija.

-Illat oli rankkoja: alkuilta oli alakoululaisille, heille oli myös ruokatarjoilu. Monesti piti itkeä kotimatkalla, kun oli kohdannut talvipakkasesta iltaan tulleen lapsen, jolla oli vaan sisävaatteet päällä ja kova nälkä. Loppuilta oli yläkouluikäisistä 20-vuotiaisiin. He ottivat alkukokeilujen jälkeen miut omakseen. Osasin ilmeisesti olla oma itseni ja rakastaa ja hyväksyä heidät oikein, sillä pojat leipoivat miulle kakun viimeisellä kerralla ja olivat tehneet julisteen, jossa luki: helmen löytää jokaisesta simpukasta. He eivät arvanneetkaan, miten paljon kasvoin heidän kanssaan.

Mahtui harjoitteluaikaan myös sama vanha tanssipoppoo ja rakkaitten ystävien häät. Kuopion harjoittelun loppuvaiheessa seurakunta olisi halunnut, että äitini hakee toukokuun jälkeen töihin Tuomiokirkkoseurakuntaan. Hän oli vähällä tehdäkin niin, mutta sitten tuli Joensuussa Pielisensuun seurakunnan paikka auki.

Äitini sai paikan ja loppuaika menikin Joensuusta asunnon etsimiseen ja  lopputyön valmistumiseen. Kaiken kruunasi kuitenkin tunnerikkaat valmistujaiset ja 1.5.1987 tuore ja innokas nainen asteli Pielisensuun kirkolle. Esimies siihen aikaan oli viisas isähahmo ja työkaverit ottivat äitini nopeasti mukaan ja luotsasivat rakkaudella työhön, jossa hän on tänäkin päivänä.

-Muistan, kun oli miun työhön siunaamisjuhlat, niin olo oli kuin oisin kottiin tullut. Kaikki se, mitä oltiin opiskeltu, harjoiteltu ja vielä se minkälaisen jäljen tekisin, loksahti kohdilleen. Monien ripareiden, isoskoulutuksen, nuorten retkien, Saksan matkojen ja Lapin vaellusten jälkeen tässä oli se tie, joka oli minnuu odottanut. Kansainvälisyys ja musiikki olivat helmiä arjen seassa ja tanssimista ei unohdettu.

Odottamattomia uutisia

Lyhyet ja yksi pitempi seurustelukuvio opetti äidilleni paljon hänestä itsestään. Pisimpään nuorena hän oli tulevan isäni kanssa ja pääsi mukaan veneilyn ja firman perustamisen saloihin. Samalla kiinnostus kansainvälisyyteen ja matkailuun pysyi voimissaan. Äiti oli mukana järjestämässä Kuopion Alavan, minne äidin läheinen opiskelu kaveri oli jäänyt töihin, Euroopan ekumeenisia tapahtumaretkiä nuorille. Kolme kertaa he olivat Lontoon lähellä St. Albansissa ja kerran Saksassa Berliinin lähellä.

–Nämä olivat huikeita matkoja paitsi nuorille niin meille aikuisillekin. Yhdellä St. Albanssin reissulla -91 keväällä maaliskuulla Tiina oli oudon väsynyt, ja huonovointinen, mutta reissu meni hyvin. Kun tulin sieltä niin menin lääkärille.  Mennessäni kuulemaan tuloksia aattelin että onkohan joku vialla, koska olin ollut hiukan kipeämpi, mutta lääkäri onnitteli minua. Onneksi istuin ja muistan kun ajattelin, että ompa outo lääkäri, kunnes hän tajusi, ettei nyt tuo nainen ole ihan tajunnut mistä tässä on kyse. Silloin sain kuulla, että kannan sinua rakas Ronja.

Äidin työkaveri ja läheinen ystävä oli lähtenyt mukaan odotushuoneeseen ja äiti muistaa elävästi, kun he kiljuivat, nauroivat ja hyppivät ympäriinsä. Hyvä kun pystyivät ajamaan pois äidin pienellä punaisella Micralla.

Yhteinen elämä isäni kanssa ei kuitenkaan jatkunut, mutta äiti päätti samantien, että selviää lapsen kanssa. Hän ilmoitti asian tärkeille ihmisille, työpaikalla ja niille, keiden arveli olevan tukena jatkossakin. Äitini esimies käski tulla sanomaan, että jos joku ei ymmärrä äitini ratkaisua, niin hän kohtaisi heidät. Äitini pohti, että hänestä varmasti välittyi vahva onni ja itsestäänselvvyys asian suhteen eikä salailulle ollut tarvetta, mikä toki näkyi pian myös ulospäin kasvavan mahan myötä.

Hän muistelee kauhulle, kuinka teki kolme kuukautta iltapäivisin töitä, koska aamut menivät pää pöntössä ja heikommassa hapessa. Sitten paha olo kuitenkin loppui kuin seinään ja äitini muistaa elävästi ensimmäiset liikkeet, jotka tuntuivat alussa kuin perhosen räpistelyltä. Pian kuitenkin hän tunsi jo mojovia potkuja ja kuperkeikkoja ympäriinsä. Usein äidin tapana oli istua, laulaa ja lukea mahassa mellastavalle minulle.

-Valintani yksinhuoltajuudesta oli itselleni todella selvä. Ammattini aiheutti joillekin selvästi epämukavuutta, kun kohtasivat minut. Eräs työkaveri halusi oikein kertoa ja varmistaa, että ymmärsinkö saavani lehtolapsen.Ystäväni kanssa nauroimme tuota vanhaa käsitystä, mutta koska tunsin sanojan, niin otin sen huolehtimisen yrityksenä. Enemmän ihmisiä kiehtoi, kuka on isä. Siihen aikaan oli kyllä jo aika yleistä ja perherakenteisiin kuuluvaa, että osa oli yksinhuoltajia, eronneita tai leskeyden kautta ainoita vanhempia. Neuvoloissa ja muilla tahoilla sain ihan kunnioittavaa kohtelua. Nuoret ja riparilaiset antoivat palautetta, että kiitos kun sanoit, että yksin elävä ja yksinhuoltajakin on perhe. Ne, ketkä tunsivat miut, eivät muuta ratkaisua olisi ymmärtäneet.

Sitten koitti marraskuun aamu 13.11.1991, kun äiti mummolassa tajusi, että nyt lähdetään sairaalaan. Illalla joulunavajaisten ilotulitteiden aikaan olin jo syntynyt, kuulemma tuuheatukkaisena ja niin pontevana, että Taina oli liian hento nimi joten sain olla Ronja, kuten Ronja Ryövärintytär, joka myös syntyi myrskyisenä yönä karjuen kuin pieni peto.

-Ja niin sitä alettiin yhdessä täällä maan päällä elää. Mistään en ole joutunut ikinä luopumaan takiasi tai sen takia, että olen yksinhuoltaja. Toivottavasti elämämme on antanut sinulle hyvän ja avaran pohjan, mistä ponnistaa oman elämäsi poluilla. Tämä matka kanssasi on ollut parasta. Odotusaikana muistin, että olin puhunut Jumalalle ja muutamalle ihmiselle, kuinka elämäni tarvitsee uutta happea, uutta suuntaa ja elämä vastasi.

Ei omena kauas puusta putoa

Polkuni on seurannut hämmästyttävän tarkasti äitini jalanjäljissä luonnon, harrastusten, ystävien ja matkojen kautta. Musiikki on aina elänyt perheessä ja itse olen vielä enemmän ottanut taiteen omakseni. Talomme oli aina avoin paikka, jonne kokoonnuimme lukemattomien ystävien kanssa läpi alakoulun aina lukioon asti. Muistan aina, kuinka äiti koputti ovea ja toi voileipäkeksejä sekä kaakaota tarjolle, jopa meille pian täysi-ikäisille teineille. Lapsuuteni oli onnellinen ja täynnä luovaa tekemistä ja ihmisiä. Muistan myös leikkineeni äidin työpaikan kirkon saarnastuolissa ja pitänyt isoa rakennusta omana leikkikenttänä monien turvallisten aikuisten keskellä.

Kesät vietin myöskin serkkujen kanssa maaseudulla tai äidin lapsuuden ystävien luona vieraillessa. Äidin ollessa leirillä töissä olin lapsena mummolassa Nurkkalassa. Se oli minulle kaikista rakkain ja paras paikka. Mummon mahtavat ruuat ja saunavihdan taittoreissut ja paras ystäväni ukki, jonka kanssa seikkailimme läpi takapihan metsän ja peitoista tehdyn linnakkeen.

Kun olin kahdeksantoista, äitini serkku, rempseä maitotilan emäntä, uhkasi laittaa hänen deitti-ilmoituksensa Maaseudun Tulevaisuus -lehteen ellei äitini tekisi itse jotain. Hän oli pitkälti meidän kahden yhteiselon aikana keskittynyt töihinsä ja minuun, joten nyt olikin korkea aika. Pian huomasin äitini olemukseen hiipineen jotain uutta ja kummallista. Hän hihitteli yksin keittiössä ja kulki jalat vielä enemmän pilvessä kuin yleensä. Olen kuullut tarinan monta kertaa, kuinka tamperelaisen hotellin ovesta asteli pitkä ja komea pohjalainen mies moottoripyöräkypärä kädessään siniset silmät tuikkien. Terho Iisakki Hautamäki oli saapunut ja hänen mukanaan sain bonuksena siskon. Olemme aina tulleet toimeen, vaikka huvittavasti näen meidän usein olevankin toistemme vastakohtia, itse olen vaalea ja äänekäs tapaus Karjalasta, siskoni tumma ja sporttinen Pohjanmaan kasvatti. 

Äitini sai asua hetken Pohjanmaalla ja sain itsekin kokea sen mistä hän niin usein puhui, pellot ja lakeudet. Itse lähdin pian sen jälkeen, kun tulin täysi-ikäiseksi ulkomaille ja pysyin sillä tiellä kahdeksan vuotta. Noin viisi vuotta heidän tapaamisensa jälkeen tanssittiin häitä kauniissa pohjoiskarjalaisessa perinnepihassa ja Terho sai vuorostaan tutustua metsiin ja Kolin kauniiseen maisemaan muuttaessaan Pohjois-Karjalaan. Samoihin aikoihin mummoni ja ukkini muuttivat itse rakentamastaan Nurkkalasta lähelle kirkonkylälle siihen samaan rivitaloasuntoon, jossa he asuivat nuorena perheenä. “Rikollinen palaa aina rikospaikalleen” ukkini vitsailee edelleen. Äitini ja Terho ostivat Nurkkalan omakseen ja laittoivat hihat heilumaan remontoinnissa. Olin tyytyväinen, kun Nurkkala, jonka miellän kodikseni, pysyi perheessä.

Kun omien seikkailujen pyörityksessä päätin keväällä 2018 palata takaisin Suomeen. Muutin aluksi Nurkkalan yläkertaan, äitini vanhaan huoneeseen. Sinä kesänä Terho ja äitini päättivät ottaa koiran ja sain olla mukana katsomassa Newfoundlandinkoira Mantan matkaa pienestä pötköstä valtavaksi nalleksi.

Jälkeenpäin olen tuosta ajasta äärimmäisen kiitollinen, sillä marraskuussa 2019 äitini ja meidän perheen elämään astui suuri suru. Noin kymmenen yhdessä eletyn vuoden jälkeen, Terho nukkui äkillisesti pois kotonaan.

Naisten ketju

Kun puhumme asioista, mitkä nykyään kannattelevat äitiäni ja tekevät hänestä hänet, on mahdoton olla ottamatta huomioon surua, joka asuu vielä niin lähellä meitä. Kuitenkin äitini vastaa empimättä, kuinka häntä kannattelee hänen elämännälkäinen perustuksensa, usko hyvään ja rakkauteen tässä maailmassa sekä kaksi nuorta naista, joista toinen on vasta myöhemmin saapunut meidän perheeseen.

-Että olen saanut kulkea Kontiolahden lähimetsissä ihanien lemmikkien kanssa jo lapsena, saanut kohdata eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä, erilaisia kulttuureita. Myös musiikki on kuljettanut minua ja Lappi sekä tunturit. Tietysti se minkälainen Tiina on naisena juuri nyt on erään eteläpohjalaisen Terho Iisakin ansiota.

Pohdimme millainen nainen äidistäni on tullut. Tiina Helena Hautamäki on pohjoiskarjalainen luonnonlapsi, johon on vaikuttanut rakastava isä, äiti, mummot, Terho ja hänen tyttärensä, ystävät Suomessa sekä maailmalla, harrastukset, Lappi ja erityisesti se, että elämän eteen on saanut tahtoa, taistella, puolustaa arvojaan ja tekemisiään. Kutsumustyö on kulkenut mukana ja villin maailmalla viihtyvän naisen, minun, kasvattaminenkin on varmasti  vaikuttanut paljon.

-Mieleeni tulee välillä ajatus, niinkuin silloin, kun sinut sain syliini. Tajusin voimakkaasti olevani yksi äiti maailman äitien ketjussa, jotka pitävät lastaan sylissään, kun ovat hänet ensin sydämensä alla tunteneet. Kun sain astella kirkon käytävää kohti häntä, joka kanssani tahtoo tämän elämän, koin vahvasti, että olen aviovaimo monien naisten joukossa. Nyt koen vahvasti, kuinka moni toinenkin nainen itkee ja kantaa surua kehossaan, sydämessään. Kun vielä tulee se aamu, kun kipu ei purista rinnassasi ja ekaa kertaa liikahtaa ilo, katse näkee kaunista luonnossa ja se läpäisee miut. Nostan pääni ja olo on kuin tunturin laella. Sie selvisit pieni nainen.

Äitini, kuten minutkin, on kasvattanut monta vahvaa naista ja yksi lempeä mies, ukkini. En ole elämässäni hetkeäkään kyseenalaistanut itseäni naisena, vaikka kasvaminen ei koskaan ole sileä polku. Nurkkalan pöydän ääressä, erityisesti Terhon kuoleman jälkeen, olemme keskustelleet paljon elämästä ja sen merkityksestä, ennen, nyt ja eteenpäin katsottaessa. Pieni suuri koiramme Manta on usein keskustelujen aikana pöydän alla tai aivan vieressä laskemassa valtavaa päätään syliin. Vuonna 2020 olemme tässä.

-Tiina alkaa taas hahmottaa kuka on, mitä haluaa, mitä tekee ja katsoo eteenpäin, senkin tunteen jakaa moni nainen kanssani. Koen, että kaikki maailman eri-ikäiset naiset ovat samaa ketjua  asuivat sitten Pohjois-Karjalassa, Saksassa tai Namibiassa.

Kevät tuli kuitenkin tänä vuonna. Äitini kertoo istuvansa hänen ja Terhon rakentamalla terassilla tyhjin sydämin ja ihmettelevänsä tyhjää pihaa sekä luontoa. Hän kirjoittaa, kuinka voimakkaasti kokee uuden maan heräämisen ja silmut, pienet taimien alut, vapautuvat vedet ja linnut. Manta seuraa äitiäni kaikkialle, niin kuin Karo-koira seurasi ukkia, omilla kommelluksilla ja ilolla muistuttaen elämän mahdollisuuksista.

-Nyt 55-vuotiaana leskinaisena, haluan niin sanoa, koska sitäkin on hyvä kuulostella, olen elossa kuitenkin. Katselen, kuulostelen, itken ja suren suruani, joka ajallaan asettuu minnuun niinkuin sen kuuluu Tiinaan asettua, taas tässä uuden tien alussa.

Kaksi viikkoa sitten äitini laittoi minulle ja Terhon tyttärelle viestin, jossa kertoi kuinka joutsenet saapuivat Kontiolahteen. Hän näki kahdessa metsää ylittävässä joutsenessa itsensä ja Terhon. Niinkuin äitini lapsena katseli pilvetöntä taivasta ja jutteli Aada- mummolle, niin hän nytkin taisi huomata kuinka taivaalla oli yksi rakastava sininen silmäpari lisää.

Terho Iisakki Hautamäen muistolle, hän lisäsi äitini tarinaan ennenäkemättömät sävyt.