Laura Lehtola – Inarin erämaiden katekeetta

Laura Lehtola oli vain 19-vuotias aloittaessaan työnsä katekeettana Inarin erämaissa. Katekeetat kiersivät opettamassa syrjäseuduilla asuvia lapsia. Kiertäville opettajille tulivat tutuksi myös monenlaiset kodinaskareet ruoanlaitosta aina karjanhoitoon. Kun opetustehtävä oli yhdessä paikassa suoritettu, oli aika siirtyä seuraavaan. Katekeetan elämään toivat lisäjännitystä matkat koulupaikkojen välillä. Lapin luonto on kaunis mutta arvaamaton. Määrätietoinen katekeetta Laura Lehtola kiersi Lapin erämaissa lähes 40 vuoden ajan, ja matkan varrelle mahtuu paljon elämänmakuisia seikkailuja. Millaista on ollut kiertävän opettajan elämä Lapissa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla?

Katekeetaksi isän jalanjäljissä

Laura Lehtola syntyi Inarissa vuonna 1902. Hän oli Matti Lehtolan ja Elsa Briitta Koposen kahdeksas lapsi. Lehtolan perheen vanhemmat olivat kotoisin Kärsämäeltä, mutta muuttaneet myöhemmin Inariin, vajaa kymmenen vuotta ennen Laura syntymää.

Perheen isä Matti Lehtola oli toiminut katekeettana monta kymmentä vuotta. Laura Lehtola oli pienestä pitäen uumoillut isänsä odottavan hänestä työnsä jatkajaa. Tytär päätyi aloittamaan työn tilanteessa, jossa isä joutui virkauudistusten taivuttamana kouluttamaan työhönsä uusia osaajia. Paperityöt alkoivat lakiuudistusten myötä viedä aiempaa enemmän aikaa, eikä enää selvitty aiemmalla työmäärällä.

Laura Lehtola itse oli haaveillut pääsevänsä Jyväskylään opiskelemaan tuttujensa jalanjäljissä. Hän kun koki olevansa liian nuori aloittamaan katekeettana vain 17 vuoden iässä. Alun perin Lehtolan oli tarkoitus hoitaa katekeetan tehtäviä vain väliaikaisesti. Isä anoi tytölle tuomiokapitulilta lupaa toimia apulaisenaan katekeetan tehtävissä. Ensimmäinen koulupaikka oli Menesjärven itärannalla.

Lukkari, kirkkoherra ja oma isä olivat tyytyväisiä Laura Lehtolan työhön katekeettana, joten katsottiin parhaaksi, että hän jatkaisi työtä. Lehtola itse ei ollut aluksi päätöksestä kovin innoissaan, mutta sopeutui kuitenkin tilanteeseen. Ajan tapoihin kuului, ettei niskoitteluun jäänyt liioin tilaa. Niinpä syksyllä 1919 Lehtolan ura katekeettana pääsi kunnolla vauhtiin.

Totuttelua uuteen työhön

Katekeetan liikkuva työ vei Laura Lehtolan kauas totutusta. Hän oli nyt kaukana perheensä luota, aivan uusien ihmisten ympäröimänä. Koti-ikävä hiipi välillä mieleen etenkin alkuvuosina. Työhön keskittyminen kuitenkin helpotti oloa, ja opetustuntien suunnitteleminen ja lapsiin tutustuminen auttoi selviämään uudessa ympäristössä. Lehtolalle lankesi usein opetustyön lisäksi monenlaisia kodinaskareita puiden pilkkomisesta aina ruoanlaittoon ja karjanhoitoon.

Lehtolan koulupaikat sijoittuivat pitkin Inarin erämaita, ja ymmärrettävästi asuinolosuhteet vaihtelivat paikasta toiseen. Talon ja perheen koko vaikuttivat pitkälti siihen, millaiseen asemaan Lehtola uudessa perheessä tai yhteisössä päätyi.

Mikäli talo oli jo valmiiksi täynnä väkeä, Laura Lehtola saattoi joutua sekä majoittumaan että pitämään koulua samassa pienessä huoneessa. Tällainen järjestely oli melko yleinen, sillä isäntäperheillä oli omien kiireidensä vuoksi harvoin aikaa panostaa kiertävän opettajan mukavuuteen. Toisinaan Lehtola kuitenkin yllättyi positiivisesti, kun uuteen taloon saapuessa vastassa oli lämmin sauna sekä tuoretta lihaa ja maitoa.

Sääolosuhteet määräävät tahdin

Etäisyydet Inarin erämaassa ovat pitkiä. Matkanteko koulupaikasta toiseen kesti toisinaan useitakin päiviä. Lehtola kulki koulupaikkojen välillä muun muassa kävellen, hiihtäen, porokyydillä ja veneellä. Kuten kuvitella saattaa, myös sääolosuhteet voivat olla erämaassa hyvinkin arvaamattomia. Tämän Lehtolakin sai kokea uransa aikana useaan otteeseen.

Etenkin talvisin olosuhteet olivat välillä todella karut, ja matkaa taitettiin sen mukaan, miten säät antoivat myöten. Teoksessa ”Viimeinen katekeetta – Opettajana Inarin erämaissa” (1984) Lehtola kuvaa karuja olosuhteita yksityiskohtaisesti:

”Eihän tässä auttanut muu kuin panna porot kaivamaan ja jäädä odottamaan päivää ja sään paranemista. Lunta oli rannassa niin paksulti, että voisin kaivautua nukkumaan. En ollut ensimmäistä kertaa erämaassa sään armoilla. Toinen peski vain pussiksi jalkoihin ja sitten kinoksen sisään. Matkaa ei kannattanut nyt jatkaa.”

Sääolosuhteet vaikuttivat matkanteon lisäksi myös koulun arkeen. Toisinaan kouluhuoneet olivat niin kylmiä, ettei opetuksesta tahtonut tulla mitään. Tällöin Lehtola saattoi lähteä oppilaidensa kanssa hakemaan polttopuita, jotta piisi eli takka, saataisiin sytytettyä. Mikäli tällaista lämmitysmahdollisuutta ei ollut, saatettiin lähteä yhdessä liikkumaan, jotta tulisi lämmin. Opetuksen puitteiden järjestäminen vaati paljon kärsivällisyyttä ja mielikuvitusta.

Kodin ja koulun yhteistyö

Koulupäivän pituus oli alkuvuosina tiettävästi viidestä kuuteen tuntia. Opetustuntien välissä ja niiden jälkeen Lehtolalla oli tapana mennä lasten kanssa ulos leikkimään, ja aina tarpeen tullen autettiin perheen isäntäväkeä niissä askareissa, mitä kulloinkin oli tarjolla. Yhteistyötä kodin ja koulun välillä Lehtola kuvaa niin ongelmattomaksi, että nykyajan koululaitoksessa sitä voitaisi aika tavalla kadehtia. Koulunpitoaika vaihteli kussakin paikassa parista viikosta muutamaan kuukauteen. Tähän vaikutti esimerkiksi se, kuinka paljon Lehtolaa tarvittiin koulun ulkopuolisissa tehtävissä.

Toisinaan perheen vanhemmat saattoivat olla kaukana kotona hankkimassa elantoa, ja tällöin Lehtola oli vastuussa paitsi lapsista myös taloudenhoidosta. Huomattavasti yleisempää oli kuitenkin se, että perheen emäntä oli kotona katekeetan kanssa, ja näin he pystyivät jakamaan tehtäviä keskenään. Yhteisistä vapaahetkistä lasten kanssa otettiin kaikki ilo irti, eikä leikeistä mielikuvitusta puuttunut:

”Vaikka tehtävää oli paljon ja aikaa vähän yritin työn lomaan sijoittaa myös leikkiä. Jos ei muuta keksitty, niin oltiin ainakin hetki hippasilla. Useinkin kuukkeli, tuo seurallinen Lapin lintu, kiinnostui touhuistamme ja liittyi seuraamme. Ruokimme sitä niin kuin tiaistakin; saatoimmepa tekaista vaikka omatekoisen kuukkelileikin. Lintuleikit olivatkin suosittuja.”

Sunnuntaisin Lehtolalla oli tyypillisesti vapaapäivä. Vapaapäivä ei kuitenkaan näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin helposti saattaisi ajatella. Mihinpä katekeetta olisi keskeltä erämaata ehtinyt päiväksi lähteä. Lehtolalla olikin sunnuntaisin tapana pitää lähialueen asukkaille pyhäkoulua, jonka sisällön hän muokkasi kulloisellekin kohderyhmälle sopivaksi. Lapset luonnollisesti nauttivat näistä tilaisuuksista, ja aikuisille pyhäkoulu oli usein eräänlainen juhlahetki arjen keskellä.

Elinolosuhteet ja ruokavalio

Inarilaisten ruokavalioon ja muutenkin oloihin vaikuttivat 1920-luvun taitteessa Euroopasta kantautuneet taudit ja levottomuudet. Euroopassa vallinnut tilanne kantautui lappilaistenkin tietoon, ja perheet alkoivat varustautua mahdollisia huonompia aikoja silmällä pitäen. Aittoihin varastoitiin tavallista runsaammin muun muassa kahvia, sokeria ja erilaisia viljoja. Lopulta elintarvikelautakunta vei sen hetkiset varastot mukanaan, ja tarjosi tilalle esimerkiksi kuorineen jauhettua kauraa. Ruokavalio siis todella vaihteli vuodesta toiseen, ja kun ruokaa oli tarjolla, siitä täytyi ottaa kaikki irti.

Samoihin aikoihin etelästä alkoi kantautua tietoa espanjantaudista. Taudinkuva tunnettiin Inarissakin melko tarkoin etukäteen, mutta Laura Lehtola muistelee, että taudin suhteen ei ryhdytty mihinkään erityisiin varotoimiin. Espanjantauti iski myös Lehtolan perheeseen, mutta perheen äiti ei tiettävästi sairastunut tautiin.

Osaavista lääkäreistä oli pulaa, mutta kerrotaan, että Inarin ja Utsjoen aluelääkäri Yrjö Jukola kiersi hetkeksikään pysähtymättä pitkin laajaa pitäjää, ja teki kaiken minkä pystyi potilaiden hyväksi. Hänen avukseen saapui Oulusta kaksi diakonissaa, Helena Matilainen ja Olga Mustonen, ja yhdessä potilaita hoidettiin muun muassa maitoon sekoitetulla konjakilla. Tämä lääke oli yksi harvoista, joita tuohon aikaan Inarissa tiedettiin tautiin toimivaksi.

Arvellaan, että espanjantautiin kuoli vuosien 1919–1920 aikana 190 inarilaista. Tauti vei siis mukanaan noin yhden kymmenesosan Inarin silloisesta väestöstä.

Kouluarki jakaa mielipiteitä

Lehtola oli monessa koulupaikassa kauan odotettu ja pidetty henkilö. Hänhän opetti perheiden lapsia ja muutoinkin huolehti näistä. Ilman kiertäviä katekeettoja Lapin erämaiden lapset olisivat jääneet vaille opetusta, sillä kaukana oleviin kouluihin ei niin vain matkattu. Eipä varsinaisia kouluja 1900-luvun alkupuolen Inarissa muutenkaan liiaksi ollut.

Kun Lehtola vielä opetuksen päälle ahkeroi monenmoisten kotitöiden parissa, oli arvostus taattu. Tai ainakin sen olisi kuulunut olla. Näin hyvin asiat eivät aina kuitenkaan olleet.

Laura Lehtolan nuori ikä opetustaipaleen alkuvaiheessa aiheutti toisinaan epäilyksiä isäntäperheissä. Välillä Lehtola sai kuulla tytöttelyä ja moitteita nuoresta iästään. Jurmossa talon vanha lukkari Heikki Mattus kyseenalaisti opetuksen laatua toden teolla. Lukkari seurasi Lehtolan opetusta ja vaati saada pitää tälle pikakurssin opetustaidoista.

Vanha lukkari Mattus oli myös yksi niistä isännistä, jotka kokivat oikeudekseen päättää koulun opetusajoista. Hänen mukaansa koulu tuli aloittaa aikaisin aamulla ja lopettaa vasta iltamyöhällä. Tämä takaisi sen, ettei lapsille jäisi aikaa joutavuuksiin. Tällainen menettelytapa tuntui Lehtolasta vieraalta, sillä hän nautti lasten seurasta myös opetuksen ulkopuolisina aikoina.

Vastoinkäymiset vahvistavat omaa tahtoa

Vaikka Laura Lehtolan opetustaitoja ja auktoriteettia etenkin alkuaikoina toisinaan kyseenalaistettiin, hän ei epäilyksistä lannistunut. Toisinaan hän joutui paikkoihin, joissa hän koki itsensä kaikkea muuta kuin tervetulleeksi. Lehtola kuvaa kokemustaan Toivoniemen lastenkodissa seuraavasti:

”Aloin ymmärtää, ettei johtaja pitänyt kouluani kouluna eikä minua opettajana, vaan välttämättömänä tungettelijana. Koulu oli kuitenkin määräysten mukaan pidettävä. Vaikka olisin tahtonut nousta suksilleni siitä paikasta, en voinut sitä tehdä, ja vaikka johtaja olisi tahtonut lakaista minut pihalle, ei hänkään voinut sitä tehdä.”

Katekeetan ensisijaisena tehtävänä oli pitää koulua, ja sen Lehtola hoiti aina niin hyvin, kuin se kulloisessakin paikassa oli mahdollista. Hän osasi olla tarpeen tullen myös topakka, ja itsevarmuus kasvoi uusien kokemusten myötä. Esimerkiksi talojen siisteydestä hänellä oli aika ajoin painavaa sanottavaa. Lehtolan asennetta työtä kohtaan kuvaa hienosti ote hänen muistelmistaan: ”Mutta mitä vaikeammaksi työympäristöni muuttui, sitä kovemmaksi päättäväisyyteni karaistui. – Vien tämän koulun läpi, vaikka se olisi viimeinen tekoni.”

Lämpöä puolin ja toisin

Toki toisinaan Lehtola päätyi myös sellaisiin taloihin, joissa isäntäväki teki kiertävän opettajan olon mahdollisimman kotoisaksi. Lehtolan mieleen on jäänyt esimerkiksi perhe, jossa hän määrätietoisuudellaan voitti lopulta perheen isännän hyväksynnän. Hän avusti kyseisen perheen uuden tulokkaan maailmaan, ja puhuteltiinpa tätä lasta ainakin alkuunsa Lauraksi, synnytyksessä avustaneen katekeetan mukaisesti.

Vuosien aikana Laura Lehtola sai myös lukuisia kummilapsia ympäri Inaria. Kummilapset kävivät usein tervehtimässä entistä opettajaansa ja kummitätiä. Lasten mahdollisuudet jatkokoulutukseen olivat Lehtolalle sydämen asia. Hän käytti toisinaan omia varojaan, jotta oppilaat pääsisivät jatkamaan opintojaan kauempana sijaitseviin opistoihin, esimerkiksi Sodankylään.

Tunnetusti hyvä kiertää – Lehtolan vuosien varrella saamat ystävät ja tuttavat puolestaan auttoivat häntä taloudellisesti, kun työuran jälkeen alkanut lakkautuspalkka ei tahtonut riittää elämiseen.

Kielikysymys

Laura Lehtola ei ollut syntyjään saamelainen. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Kärsämäeltä. Lehtolan saamen kielen taito oli ensimmäisinä työvuosina hänen omien sanojensa mukaan sangen vaatimaton. Hänen isänsä oli tavannut vakuutella, kuinka tärkeää kielten opiskelu on, mutta Lehtola ei ollut ajatellut koskaan tarvitsevansa vieraita kieliä.

Vuosien aikana Lehtolan kielitaito kuitenkin koheni huomattavasti. Myöhemmin hän pystyikin tarjoamaan opetusta sekä suomeksi että inarinsaameksi, riippuen siitä, kumpi kieli oli kullekin oppilaalle helpompi. Lehtola itse ehti opiskella Utsjoella myös pohjoissaamea.

Kysymys saamen kielen asemasta nousi opetustyössä aika ajoin esille. Tietyillä seuduilla Lehtola joutui opettamaan lapsia suomen kielellä, mikäli se oli isäntäväen määräys. Näin siis silloinkin, kun lapsi olisi puhunut saamen kieltä huomattavasti paremmin. Tätä Lehtolan oli välillä vaikea sulattaa, hän kun näki tärkeänä opettaa lasta sillä kielellä, minkä tämä itse luontevimmaksi koki.

Itselle tutulla kielellä opiskeleminen oli tärkeää myös siksi, että opiskeltavasta aineksesta jäisi mahdollisimman paljon käteen. Oppimateriaaliin kuuluivat pääasiassa raamatunhistoria, virsikirja, katkismus, aapinen, luonnonkirja sekä erilaisista hengellisistä lauluista ja virsistä koostuva laulukirja.

Ystävyyttä vailla rajoja

Sosiaalinen Laura Lehtola solmi elämänsä aikana useita ystävyyssuhteita. Kerrotaan, että inarinsaamelaiset ottivat Lehtolan ikään kuin omakseen, ei varmasti vähiten hänen valovoimaisen persoonansa vuoksi. Myös osa Lehtolan koulupaikkojen isäntäperheistä oli saamelaisia.

Lehtolalla oli usein tapana pukeutua perinteisiin lapinvaatteisiin, kuten esimerkiksi peskiin, perinteiseen saamelaiseen poroturkkiin. Se tuli hänelle luonnostaan, elihän hän käytännössä koko elämänsä ajan saamelaiskulttuurin vaikutusalueella.

Inarinsaamelaisten edustaja Uula Morottaja jopa valtuutti Lehtolan vuosisadan puolivälissä tilalleen Saamelaisasiain komiteaan jäädessään itse pois toimesta. Lehtolan kokemukset ovat hieno esimerkki siitä, miten yhteistyö voi parhaimmillaan toimia.

Sota saavuttaa Inarin

Talvisota syttyi vuoden 1939 loppupuolella, ja taistelut saavuttivat myös Inarin. Lehtola jatkoi koulun pitämistä sen hetkisessä kohteessaan, ja sai siellä vastuun myös karjanhoidosta. Kyseisessä talossa ei ollut puhelimia eikä radioita, joten sota tuntui lähinnä ympärillä lentävien lentokoneiden muodossa. Kun koulunpito kyseisessä paikassa tuli päätökseensä, Lehtola palasi Inarin kirkonkylälle, jossa ihmisiä paraikaa evakuoitiin.

Lehtolan omia veljiä oli sodassa. Hän itse puolestaan sai jo pian määräyksen uuteen koulupaikkaan Toivoniemeen, Inarin kirkonkylältä pohjoiseen.

Toivoniemessä Laura Lehtola ja isäntäväki elivät jonkin aikaa puhelimen kautta tulevien hälytysten varassa. Varoituksen tullen he pukeutuivat lumipukuihin ja maastoutuivat metsään. Ajoporot oli valmisteltu nopeaa lähtöä varten, mutta suurempia vaaratilanteita ei lopulta kuitenkaan sattunut. Pelossa eläminen otti kuitenkin osansa. Lehtola kertoo kokeneensa erilaisia ahdistustiloja aina silloin, kun asutuskeskukselta tuli tietoa pommituksista. Inarin kirkonkylän tuhoutuminen oli Lehtolalle kova paikka.

Kesällä 1945 katekeetta sai tehtäväkseen avustaa kotiin palaavia evakuoituja Ivalossa. Syksyllä opetustehtävät jatkuivat, mutta tilanne oli sodan jäljiltä toisenlainen. Koulua pidettiin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Taloja oli tuhoutunut sodassa runsaasti, ja vahingoittumattomiin asuntoihin majoitettiin kotinsa menettäneitä. Tilanpuute saneli ehdot koulunpidolle. Kotinsa menettäneitä ihmisiä oli sijoitettu myös maakuoppiin ja tilapäisrakennuksiin.

Lapin jälleenrakennus ja koulu-uudistus

Toiseen maailmansotaan liittyneet taistelut jättivät jälkensä Lapin alueelle, ja sodan tuomat muutokset vaikuttivat sekä saamelaiseen että suomalaiseen väestöön. Sota ja sen vaikutukset eivät kuitenkaan näkyneet kaikkialla Lapissa. Monet syrjäiset seudut säilyivät sodan tuhoilta. Kokonaisuudessaan Lapissa käytyjen taistelujen voidaan katsoa jouduttaneen alueen kehitystä monellakin osa-alueella.

Sotaa seurasi Lapissa jälleenrakennusoperaatio, joka toi mukanaan paljon tärkeitä uudistuksia. Sodassa tuhoutuneita teitä korvattiin parempikuntoisilla, ja julkiset virastot, kuten posti, uudistuivat merkittävästi. Jälleenrakennuksen aikana suomalaisväestöä alkoi enenevissä määrin muuttaa silloisen saamelaisen kulttuurialueen piiriin. Erityisesti pohjoisten maanteiden lähialueet keräsivät nopeasti lisää väestöä.

Lapin koululaitosta alettiin uudistaa tehokkaasti 1940-luvun lopulla. Joukko lappilaisia kansanedustajia teki eduskunnalle ehdotuksen vuoden 1921 oppivelvollisuuslain muutokseksi. Kyseiseen lakiin oli kirjattu, että lapset, jotka asuivat yli viiden kilometrin päässä koulusta, saivat vapautuksen oppivelvollisuudesta. Syrjäseudulla asuvien lasten opetuksesta olivat tähän saakka vastanneet katekeetat.

Eduskunta hyväksyi vuonna 1947 lakimuutoksen, jonka mukaan oppivelvollisuus koskisi siitä lähtien kaikkia oppivelvollisuusikäisiä lapsia. Uuden lain katsottiin tasa-arvoistavan esimerkiksi Lapin nuorta väestöä. Uudistuksen myötä Lappiin rakennettiin uusia kouluja, sekä opiskelija-asuntoja kaukaa tuleville lapsille.

Saamelaiset puolustavat kulttuuriaan

Voimaan astunut lakimuutos aiheutti ymmärrettävästi vilkasta keskustelua saamelaisten keskuudessa. Katekeetat olivat jo pitkään huolehtineet saamelaisten lasten saamen kielen opetuksesta. Uudistuneessa koululaitoksessa oli vaarana, että saamelaislapset vieraantuisivat liiaksi omasta kielestään ja kulttuuristaan. Samii Liitto ja Lapin Sivistysseura ehdottivat vuonna 1946, että saamen kieli virallistettaisiin opetuskieleksi saamelaisalueen kouluissa. Lisäksi laadittiin ehdotus viidestä täysin saamenkielisestä koulusta.

Suunnitelmat aiheuttivat päättäjien keskuudessa erimielisyyksiä. Jotkut olivat sitä mieltä, että saamelaisen kulttuurin säilyminen on viime kädessä riippuvainen suomen kielestä ja suomalaisen kulttuurin omaksumisesta. Tällä tarkoitettiin sitä, että ilman hyvää suomen kielen taitoa ei Suomessa kukaan pärjäisi.

Kysymys varsinaisen saamelaiskoulun perustamisesta säilyi pitkään päättäjien puheenaiheena, mutta asia jäi sittemmin sikseen. Saamelaisalueille kylläkin perustettiin uusia koulupiirejä, mutta koulut olivat valtakieleltään suomenkielisiä.

Lehtolan kanta koulu-uudistukseen

Laura Lehtolallakin oli sanansa sanottavana koulukysymykseen. Hänen mielestään pienet koulut olisivat parempia kuin suuret koulut, sillä isoissa kouluissa erämaista tulevat lapset oppisivat pahoille tavoille. Lisäksi hän painotti saamelaisalaisten oppiaineiden kulttuurillista merkitystä.

Monet olivat sitä mieltä, että saamenkieliseen opetukseen tulisi panostaa alaluokilla. Suomenkielinen opetus yläluokilla puolestaan takaisi sen, että saamelaislapset pärjäisivät tulevaisuudessa suomen kieltä vaativissa tilanteissa. Lehtola tarkasteli koulu-uudistusta kriittisesti, mutta ymmärsi sen kuitenkin ajalleen tärkeäksi kehitysaskeleeksi:

”Menneitä tapahtumia täytyy kuitenkin katsella ajan omasta näkökulmasta. Kansakoulun tulo oli suurin edistysaskel koko kylän siihenastisessa historiassa. Kouluja ei ollut nykyiseen tapaan lakkautettaviksi ja lahotettaviksi. Niiden puolesta päinvastoin taisteltiin. Uskottiin, että kun pienet kauneusvirheet ja suuremmatkin puutteet nielaistaan sellaisenaan, voidaan vaivat myöhemmin lääkitä.”

Tärkeä edistysaskel saamelaisten koulutuksen suhteen oli Inariin vuonna 1953 perustettu Saamelaisten kristillinen kansanopisto, joka tarjosi saamelaisnuorille hyvän pohjan jatkokoulutukselle. Lehtola oli kyseisen hankkeen toteutumisen suhteen avainasemassa. Kansanopistosta suunnattiin usein esimerkiksi opettajankoulutukseen.

Byrokratia vaikeuttaa eläkepäätöstä

Uransa loppupuolella, 1950-luvun puolivälissä, Lehtola sai houkuttelevan tarjouksen alakoulunopettajan paikasta Partakon uudessa kansakoulussa. Hän oli aiemmin vieraillut Partakossa katekeettana, mutta nyt kylällä oli määrä aloittaa varsinainen koulu. Sen aikainen kansakouluntarkastaja oli jo hankkinut Lehtolalle siirron kouluhallituksen alaisuuteen, mutta asia ei lopulta edennytkään toivotulla tavalla.

Kun Lehtola haki lääkärintodistusta uutta työtä varten, lääkäri kieltäytyi antamasta todistusta, ja samalla kielsi Lehtolalta kaikenlaisen työn. Eläminen ja liikkuminen karuissa olosuhteissa vuosikymmenten ajan olivat jättäneet jälkensä. Lehtolan liikkuminen oli vaikeaa, ja vaivojen tarkempaan selvittämiseen tarvittiin erikoislääkärin ammattitaitoa.

Lehtola tiesi, ettei voisi tilanteelle juuri mitään tehdä, ja niinpä hän joutui tyytymään lääkärin päätökseen. Tuomiokapituli teki päätöksen eläkeikään asti kestävästä lakkautuspalkasta, johon Lehtola olisi oikeutettu katekeetan työn lakkauttamisen johdosta. Byrokratia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista. Kävi ilmi, että Lehtola olisi oikeutettu eläkkeeseen ainoastaan sillä ehdolla, että hän siirtyisi lääkintöhallituksen alaisuuteen, tarkemmin Oulun sairaanhoitajaopiston vahtimestarin apulaiseksi.

Alkoi kiivas kirjeenvaihto puolin ja toisin. Pattitilanne selvisi lopulta sillä, että Lehtola matkusti Rovaniemelle, ja kävi sairaalatutkimusten yhteydessä maaherra Uuno Hannulan luona selvittämässä tilannetta. Hannula olikin lopulta avainasemassa, kun Lehtolan tilannetta selvitettiin juurta jaksain lääkintöhallituksen kanssa. Laura Lehtola säästyi siirrolta Ouluun ja sai lopulta pitää lakkautuspalkkansa sekä oikeuden tulevaan eläkkeeseensä.

Puusukset ja päiväkirja

Lehtola rakennutti vuosina 1946–1948 itselleen mökin Inarin kirkonkylälle. Koska kirkonkylä oli tuhoutunut sodassa lähes kokonaan, Lehtolan mökki on nykyään yksi kylän vanhimpia rakennuksia. Mökin rakennusmestarina toimi Lehtolan entinen oppilas Urho Karppinen. Mökki rakennettiin Lehtolan eläkepäiviä silmällä pitäen; eihän kiireinen katekeetta ehtinyt työvuosinaan kirkonkylällä juurikaan aikaa viettää. Niinpä muun muassa rakentaja Karppinen ja hänen vaimonsa asuivat mökissä Lehtolan ollessa muualla.

Laura Lehtola oli luonteeltaan iloinen ja sosiaalinen. Hän valloitti kanssaihmisiä persoonallaan, ja hänellä olikin valtavasti ystäviä ja tuttavia ympäri Suomea, ulkomaillakin asti. Eläkepäivillään Lehtolalla oli tapana käydä tapaamassa muualla asuvia ystäviään. Kun on viettänyt liki 40 vuotta liikkuvaa elämää, ymmärrettävästi paikallaan oleminen saattaa tuntua erikoiselta.

Myös ystävät kävivät Lehtolan luona Inarin kirkonkylällä. Vielä Laura Lehtolan menehtymisenkin jälkeen vierailijoita on riittänyt. Veljenpoika Matti Lehtola on toiminut isäntänä vieraille ja majoittanut heitä omaan kotiinsa, joka rakennettiin aikoinaan Laura Lehtolan mökin läheisyyteen.

Laura-tädin mökki on vielä 2010-luvullakin siistissä kunnossa. Huonekalut ja räsymatot ovat paikallaan. Mökistä löytyvät puusukset, kirjalaatikoita ja Laura Lehtolan vanha päiväkirja. Viime vuosina on väläytelty ideoita siitä, että mökistä kunnostettaisiin museo. Museo olisi epäilemättä hieno kunnianosoitus Laura Lehtolan merkittävälle työlle Lapin viimeisenä katekeettana. Ehdotus ei ole sittemmin saanut tarpeeksi tuulta siipiensä alle.

Katekeetta maailmankartalla

Laura Lehtolan elämäntyö ei kuitenkaan ole jäänyt paikallisilta huomaamatta. Muuan erakkokalastaja Eemeli Nikunen esitti aikanaan Inarin kunnanvaltuustolle, että Lehtolalle pitäisi pystyttää oma muistokivi kirkonkylän Kirkkomännikköön. Vaikka tätäkään ehdotusta ei vastustettu, syystä tai toisesta jäi sekin sille tielleen. Lehtola sai kuitenkin jo elinaikanaan jotain hyvin erityistä, joka säilynee järkähtämättömänä pitkään:

”Niin se pariviikkoinen meni pelkän Jumalan taivaan alla. Ja tällä matkalla minä rikastuin enemmän kuin useimmat eläissään. Korkealle kunnostautunut saa mitalin rintapieleensä, toinen komean arvonimen ja joku harva kuoltuaan patsaan kaupungin puistoon. Minä sain paljon enemmän ja jo eläissäni: sain nimeni maailmankartalle. Se nimetön maansiru suuren selän laidassa kuuluu olevan nykyisin Lauran Koulusaari.”