Suurta maailmankartastoa selaamassa

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät isossa olohuoneessa Jyväskylän Voionmaankadulla K-Market Ruokavinkkiä vastapäätä sijaitsevassa kuudennen kerroksen kerrostaloasunnossa. Pieni kiharahiuksinen poika kysyy uteliaana kysymyksiä eri maista ja maanosista. Hän ei kyllästy kuulemaan isoäitinsä rauhoittavaa ja kauniin lempeää puheääntä, joka kertoo hänelle jännittäviä asioita suuresta maailmasta. Maailmasta, joka on tuolla jossain ja joka on hänelle täysin tuntematon.

Isoäidin luona pojalla on erityisen turvallista ja mukavaa. ”Kerro vielä siitä, kun olit Englannissa?”, ja aina isoäiti kertoo, eikä poika kyllästy kuulemaan. Tuo pieni poika olen minä. Oltuani kipeänä ja siksi poissa päiväkodista tai koulusta pääsin joskus isoäidin luokse hoitoon. Silloin olimme vain me kaksi, minä ja isoäiti, kuin parhaimmat ystävykset. Yläasteaikoinani kävin usein hyppytunneillani kylässä isoäidin luona, koska kävin koulua läheisellä Voionmaan yläasteella. Muistan, miten hän ilahtui aina tulostani, ja hänen luonaan käyminen oli päiväni kohokohtia.

Hillevi, Kalevi ja neljä tytärtä

Heini Hillevi Jäntti syntyi 18.5.1925 Helsingissä perheensä toiseksi vanhimpana lapsena. Lapsuutensa hän vietti Mechelininkadulla Helsingissä hyvin toimeentulevassa perheessä. Hänen molemmat vanhempansa olivat akateemisia: Valiolla töissä ollut agrologi isä ja kotitaloutta opettanut äiti. Vanhemmat Salme ja Kalle olivat sopuisia ja rauhallisia Jumalaan uskovia ihmisiä, joilla oli hyvä liitto. Salme kirjoitti satuja ja runoja, joita julkaistiin lehdessä. Hän luki omia tarinoitaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen Mechelininkadun asunnossa. Yksi Hillevin lapsuuden herkuista oli jäätelö, jota isä Kalle toi lapsilleen usein työpäiviensä jälkeen.

Hillevi oli erityisen kiinnostunut musiikista ja lauloi mielellään. Opiskeluaikoinaan hän kävi ylioppilaskuntien kuoron kanssa Englannissa ja Tanskassa esiintymässä. Ensin hän opiskeli valtiotieteitä, mutta lopetti opintonsa kesken aloittaakseen lastentarhanopettajan opinnot. Ensimmäinen työpaikka löytyi Forssasta. Myös eräällä nuorella miesopettajalla oli samaan aikaan ensimmäinen työpaikka Forssassa. Sekä Hillevi että tuo nuori miesopettaja Kalevi Ranta kävivät nuorisoseurassa, jossa Kalevi lausui runoja. Runojen lausunta oli yksi asia, johon Hillevi Kalevissa ihastui, koska piti itsekin kirjallisuudesta, luki paljon ja kirjoitti päiväkirjaa. Hillevi ja Kalevi alkoivat viettää enemmän aikaa toistensa seurassa, mikä johti lopulta siihen, että he menivät naimisiin vuonna 1952.

Vuonna 1954 Hillevi ja Kalevi Ranta muuttivat Jyväskylään, Rajakadulle, sillä Kalevi oli saanut luokanopettajan paikan harkkarilta eli harjoittelukoulusta, joka on nykyisin Normaalikoulun ala-aste. Vuoden 1954 kesällä syntyi esikoinen Marja. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Elina, siitä vajaa pari vuotta myöhemmin Heli ja reilut kaksi vuotta Helin jälkeen Leena, joten Rannan perheessä oli lopulta neljä tyttöä.

Hillevin elämän suuria kohokohtia olivat omien lasten syntymät, mutta yhtä lailla myös kaikkien lastenlasten syntymät olivat todella suuria ilonaiheita. Olen kuullut, kuinka ensimmäisen lapsenlapsen (minun) syntymä oli Hilleville räjähtävän suuri onnenkokemus. Hän meni hetkeksi täysin sekaisin onnesta. Hän kertoi kaikille mahdollisille puolitutuille, kuten lähikaupan tädeille onnesta halkeamaisillaan: ”minusta on tullut isoäiti, minulle on syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi, poikalapsi”.

Kaikissa on jotakin hyvää

Hillevi oli yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisesti toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Kaikki ongelmat selvisivät keskustelemalla. En pysty kuvittelemaan, että oli olemassa ihmistä, joka ei olisi pitänyt hänestä, koska hän oli kaikille niin hyvä. Elämänasenteeltaan hän oli ihailtava löytäessään hyvää kaikista ihmisistä, jopa niistä, joista hyviä puolia oli vaikeampi löytää. Jos joku haukkui Hillevin kuullen jotain toista ihmistä sanomalla ”on se kyllä hirveä ihminen…”, niin hän sanoi ”onhan siinä ihmisessä sentään tällaisia ja tällaisia hyviä puolia”. Nuorten ihmisten päivitellessä ulkonäköään ”hirveetä, mä on kauheen näköinen”, jos heillä oli vaikka finnejä tai tukka sekaisin, Hillevi sanoi: ”Kaikki nuoret ihmiset ovat kauniita”. Hän tarkoitti, mitä sanoi, koska vilpittömämpää ihmistä kuin isoäitini en pysty edes kuvittelemaan.

Hillevi luotti Jumalaan. Hänelle oli tärkeää oma rauhallinen sisäinen uskonsa. En muista hänen koskaan tuputtaneen uskoaan kenellekään enkä käännyttäneen ketään omaan uskoonsa. Hän kyllä kertoi mielellään, jos joku kysyi tai oli kiinnostunut kuulemaan. Tämä oli yksi syy, miksi ihailin isoäitiäni, jota pidin oikeana uskovana, vahvana uskossaan, koska hänen ei ole tarvinnut tyrkyttää uskoaan väkisin muille. Uskonnollisuus oli läsnä elämässä tekoina ja pieninä tärkeinä hetkinä. Hillevi myös luki iltarukouksen lapsilleen. Myös joulukirkko oli hänelle todella tärkeä.

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, että usein joulutunnelmaa ei tullut, ellei isoäiti ollut mukana viettämässä joulua kanssamme. Lähes kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni onnellisimmat joulumuistot ovat niitä, joissa Hillevi oli meidän kanssamme. Hän oli jouluihminen, joka toi joulumielen ja joulunhengen kotiimme. Niinä jouluina, joina Hillevi ei ollut kanssamme aattoa viettämässä, kokoonnuimme joulupäivänä hänen luokseen Voionmaankadulle. Paikalla olivat aina kaikki tyttäret perheineen.

Voionmaankadulle Hillevi muutti perheensä kanssa vuonna 1964. Vuonna 1976 hän joutui ottamaan avioeron miehestään Kalevista, koska Kalevi oli rakastunut toiseen naiseen. Hillevi eli raskaita aikoja, mutta hän ei ollut katkera, vaan kutsui Kalevin myöhemmin mukaan juhliin kantamatta tälle kaunaa, olihan Kalevi kuitenkin ollut pohjimmiltaan hyvä mies ja hyvä isä lapsilleen. Kalevin täyttäessä 60 ja 65 vuotta Hillevi jopa järjesti entiselle miehelleen isot syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli koko suku.

Kuuntelua ja kuppi teetä

Muistan saaneeni isoäidiltä syntymäpäivinäni ja jouluina ikimuistoisia lahjoja. Erityisen selvästi muistan, miten ilahduin seitsenvuotiaana ekaluokkalaisena saadessani häneltä Lasse ekaluokkalainen -kirjan. Kaikista hauskinta oli, kun isoäiti tunnusti minulle myöhemmin, että oli ensin itse lukenut kirjan. Hän oli lastentarhanopettajana erityisen kiinnostunut lapsista ja lastenkirjoista, joten puhuimme yhdessä Lasse-kirjan hauskoista sattumuksista, joille nauroimme sydämellisesti. Kirjan Lasse oli minun ikäiseni ja näytti kirjan kannessa yllättävän paljon minulta itseltäni, joten tuntui aivan kuin olisin lukenut itsestäni. Seuraavana vuonna sain Lasse tokaluokkalainen -kirjan, josta olin aivan yhtä ilahtunut. Isoäiti osasi ostaa minulle lahjoja, joista pidin. Erityisen rakkaat olivat myös vesivärit, jotka häneltä sain, ja ne ovat yhä hyvässä tallessa, koska en ole käyttänyt niitä kuin muutaman kerran varovaisesti. En ole raaskinut maalata väreillä useammin, niin kauniilta tuo saamani vesivärien paletti on mielestäni näyttänyt aivan koskemattomana.

Hillevi ei ollut tosikko, vaan hänellä oli erittäin hyvä huumorintaju. Hän osasi hassutella ja olla leikkimielinen. Hän nauroi iloisen hersyvästi monille asioille ja pystyi menemään lasten tasolle. Lapset pitivät hänestä, ja hän piti lapsista. Lapset saattoivat kutsua häntä Hillevi Hiireksi, koska hän usein lauloi Saku Sammakkoa, jossa Hillevi Hiiri seikkaili.

Hillevi oli myös hyvin vieraanvarainen. Hänellä oli aina jotain tarjottavaa vierailleen. Äitini on kertonut, kuinka heidän nuoruuden kotibileissä Hillevi oli usein kotona. Jos jollain nuorella oli ongelmia vaikkapa ihmissuhteissaan, he kertoivat Hilleville. Hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa ja tarjosi teetä ja voileipiä. Jopa 13–15-vuotiaat pojat halusivat keskustella hänen kanssaan ongelmistaan. Kerran äitini ex-poikaystäväkin tuli kossupullon kanssa kylään ainoastaan jutellakseen Hillevin kanssa, eikä Hillevi paheksunut, vaikka oli itse täysin absolutisti. Hillevi halusi kuunnella, ymmärtää ja auttaa kaikkia.

Hillevin tyttäret toivat koulupäivän jälkeen monesti kavereitaan kylään. Tyttöjen tullessa koulusta kotiin äiti oli heitä odottamassa, kuunteli kuulumiset. Tarjolla oli tuoretta pullaa ja teetä. Monesti kylässä saattoi olla useampia tyttöjä, yhtä aikaa jopa kahdeksan tyttöä, joille kaikille Hillevi piti seuraa, ja joita hän kohteli äärimmäisen lämpimästi. Hillevi piti ihmisistä ja halusi kuunnella ja olla seurana kaikille.

Hillevistä on vaikea muistaa negatiivisia piirteitä, sillä sellaisia ei oikeastaan ole – tai ainakaan kukaan ei oikein tunnu muistavan niitä. Ainoa mieleen tuleva negatiivisempi ja inhimillisempi heikkous oli ehkä se, että hän oli liian kiltti. Se tuli esille esimerkiksi myyntimiesten kanssa. Kerran mukava mies tuli hänen ovelleen myymään kallista tietosanakirjaa. Hillevi osti, koska myyjä oli puhunut niin mukavasti hänen kanssaan. Lopulta hänen kotiinsa tuli koko sarjan kalliita kirjoja. Valituilta paloilta, joiden tilaaja Hillevi oli, hän tilasi valtavasti, koska luuli, että näihin tarjouksiin piti aina suostua. Niinpä tuli tilatuksi kaikki, mitä Valitut palat suosittelivat ja tarjosivat. Hän osti jopa kerran imurin mukavalta kauppiaalta, vaikka hänellä oli jo ennestään toimiva imuri.

Hillevin paras ystävä oli hänen siskonsa Kyllikki. Lapsuudenkodissa käydessään Hillevi ja Kyllikki tapasivat juoda salakahvit äiti-Salmen ollessa päivälevolla. Kahvit he joivat tyylikkäästi pienistä posliinikupeista, ja samalla puhuttiin kuiskaten. Äitini Elina, joka oli silloin lapsi, on muistellut, että salakahvittelun aikana kuulosti siltä kuin Hillevi ja Kyllikki olisivat puhuneet nimenomaan salaisuuksia.

Yli 60-vuotiaana Hillevi pääsi Englantiin, jossa oli nuorempana ollut kuoronsa kanssa. Tällä Kyllikin kanssa tehdyllä matkalla he tapasivat Hillevin kirjeenvaihtokaveri Mary Barnesia, josta oli tullut läheinen ystvä. Kalevi oli ollut kansainvälinen mies, joka tunsi paljon amerikkalaisia ja englantilaisia perheitä, vaihto-opiskelijaperheitä, joiden kanssa Hillevi piti vielä Kalevista erottuaankin kirjeenvaihtoyhteyttä.

Vilkas mielikuvitus oli yksi Hilleville ominaisista piirteistä. Hän keksi hassutteluja lapsille ja alkoi itse usein oikein kikattaa. Muistan, kuinka vielä vanhoilla päivillään Hillevi nauroi lähes itsensä hengiltä, kun ihmettelimme Nuuskamuikkusen nimeä. Puhuimme kahvipöydässä Muikkusen Nuuskasta, joka oli meidän mielestämme älytön ja täysin sopimaton nimi lasten rakastamalle hahmolle. Se oli Hillevistä erityisen hauskaa.

Hillevi oli positiivinen ihminen, iloinen, ja luonteeltaan todellinen optimisti. Sairauksia hänellä ei juuri ollut nuoruudessaan eikä keski-iässään, jos joitain selkävaivoja ei lasketa. Vanhoilla päivillään hän sairastui dementiaan, mikä oli kova kolaus paitsi hänelle itselleen, niin myös meille läheisille. Reilut kymmenen vuotta Hillevi asui Keljon vanhainkodissa, jossa kävimme häntä katsomassa. Dementoituneena hän muisti usein parhaiten lapsuutensa ja vanhat asiat. Jäätelöstä hän tuli edelleen onnelliseksi. Jopa muistinsa menettäneenä hän ilahtui valtavasti, kun veimme hänelle jäätelöä – kerran hän totesi kuin pikkutyttö: ”kohta isä tuo meille lapsille jäätelöä, se on hyvä”.

Muistan Hillevin myös penkkiurheilijana. Tullessani yläasteikäisenä hänen luokseen kylään muistan, kuinka hän tiesi tarkkaan Yhdysvaltojen ja Itävallan välisen MM-kisojen jääkiekko-ottelun alkamisajan. Itse en jääkiekkohulluna tiennyt niin hyvin kuin Hillevi. Hillevi katsoi jääkiekkoa, mutta jopa enemmän ja intohimoisemmin hän seurasi mäkihyppyä, yleisurheilua ja hiihtoa. Mäkihyppyyn hän eläytyi vanhoilla päivillään niin, että oli itse hypätä tuolistaan aina hyppääjän ponnistaessa.

Vielä viimeisinä vuosina musiikki oli Hilleville erittäin tärkeää. Hän kuunteli paljon hengellistä ja klassista musiikkia. Sibeliuksen Finlandia sai hänet yhä vielä viimeisillä päivilläänkin kuin toiseen maailmaan. Hän alkoi elää käsillään ja koko vartalollaan mukana Finlandiaa kuullessaan.

Maailmankartasto kantaa edelleen

Hillevi oli ihminen, jota kunnioitan ja josta otan esimerkkiä edelleen. Hän oli helposti lähestyttävä, lämmin ja hymyilevä sekä tuntui läheiseltä ja välittömältä. Hänen elämästään voisi kirjoittaa ja kertoa enemmänkin tarinoita. Sanat eivät kuitenkaan tee oikeutta sille, miten upea ihminen Hillevi oli, mutta sanoilla voin tavoittaa jotain siitä, millaisena häne muistan ja millaisena hänet perhepiirissämme muistetaan.

Olimme vaimoni kanssa Helsingissä, kun saimme tietää, että Hillevi oli nukkunut pois 13. kesäkuuta 2015 ollessaan 90-vuotias. Ajoimme Mechelininkadulle ja katsoimme isoäidin lapsuuden kotikadun taloja. Surusta huolimatta tunsimme, että meillä oli hyvä olla. Hillevi oli elänyt pitkän elämän ja päässyt viimein Taivaaseen.

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät yhä vieläkin, ja niitä katsellessani olen onnellinen muistaessani, miten yhdessä isoäitini kanssa niitä joskus uteliaana katselin.