Opettaja ja kirjailija Hilda Käkikoski oli Suomalaisen Puolueen tärkeimpiä puhujia valmistauduttaessa ensimmäisiin eduskuntavaaleihin 1906 – 1907. Hän esiintyi yhdessä J. R. Danielson-Kalmarin ja J. K. Paasikiven kanssa ja otti kantaa niin perustuslakiin, kunnalliseen äänioikeuteen ja työväenkysymykseen kuin raittiuteen, naisasiaan ja äidinkielen sekä uskonnon merkitykseenkin. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä.

Hilda Käkikoski valittiin 1907 eduskuntaan ensimmäisten naiskansanedustajien joukossa. Käkikoski oli lahjakas, omintakeinen ja toimelias nainen. Opettajantoimensa ohella hän oli mukana Suomen Naisyhdistyksen toiminnassa. Käkikoski esiintyi aatteellisena puhujana naisasian, tyttöjen koulutuksen, siveellisyyden ja raittiuden puolesta sekä järjesti maaseudun naisille esitelmätilaisuuksia kotia ja naisen työtä koskevista aiheista. Hän kävi luennoimassa kansanopistoissa, toimitti Kansanvalistusseuran lehteä ja laati sanomalehtikirjoituksia ja lentolehtisiä, kirjoitti hauskoja ja opettavaisia lastenkirjoja ja lastenkasvatuskirjoja sekä harjoitti kaiken tämän ohella historiantutkimusta. Käkikoski kirjoitti myös isänmaallisia ja historiallisia lukemistoja, joista Suomen historiaa nuorisolle on tunnetuimpia. Hän lähti 1900-luvun alussa mukaan politiikkaan. Käkikoski toimi Suomalaisen Puolueen kansanedustajana 1907 – 1910.

Hilda Käkikosken lapsuutta leimasi varttuminen kaksikielisellä Uudellamaalla. Isä, seppä ja mylläri Johannes Sjöström kuoli keuhkotautiin Hildan ollessa vasta kaksivuotias. Hilda kuitenkin tiedosti itsessään joitakin isänsä luonteenpiirteitä, esimerkiksi eräänlaisen härkäpäisyyden ja jurouden. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen äiti meni naimisiin Liljendalista kotoisin olevan talollisenpojan Magnus Henriksonin kanssa, joka ei osannut lainkaan suomea. Äidin suku oli Iitin ratsutilallisia. Äidinisä Johannes Anttila oli lautamies. Hän osasi lukea ja kirjoittaa ja opetti kirjoitustaidon kaikille pojilleen, muttei tyttärilleen. Äidin suvussa ihailtiin ruumiillisia voimatekoja, ja äidin puolelta Hilda Käkikoski oli perinyt kyvyn ja halun äärimmäisiin ponnistuksiin.

Hilda Käkikoski aloitti koulunkäynnin lukkarin johdolla, mutta sitten äiti lähetti hänet Liljendaliin ruotsinkieliseen kouluun. Koulussa hänen suomalaisuussuuntaukselleen luotiin perusta, sillä opettaja samaisti häntä ohjatessaan suomalaisuuden ja raakuuden. Tämä loukkasi Hilda Käkikosken sukuylpeyttä. Tämän kokemuksen hän sanoo vaikuttaneen siihen, että hän taisteli läpi elämänsä ruotsinmielisten ylivaltaa vastaan. Käkikosken ollessa 13 vuotta perustettiin vuonna 1877 Porlammin kylään suomalainen kansakoulu, johon hänkin pääsi. Seuraavaan kevääseen mennessä hän oli suorittanut kansakoulun oppimäärän, ja halu jatkaa koulunkäyntiä tuli yhä voimakkaammaksi. Hilda Sjöström hyväksyttiin 1.9.1878 Helsingin Suomalaisen tyttökoulun kolmannelle luokalle.

Rippikouluikäisenä Hilda Käkikoski jätti ruotsinkielisen sukunimensä ja alkoi käyttää kotipaikkansa Käk’kosken nimeä kirjakieliseksi mukailtuna. Tyttökoulun jälkeen hän jatkoi opintojaan Helsingin Suomalaisessa jatko-opistossa, sillä hän oli aina tuntenut, että ”Jumala oli luonut hänet opettajaksi”. Käkikoski valmistui vuonna 1888 suomen kielen ja historian opettajaksi. Jatko-opistovuosina Käkikosken naistietoisuus oli herännyt, ja hän liittyi vuonna 1889 Suomen Naisyhdistykseen. Jatko-opintovuodet olivat innostavia, sillä opettajakuntaan kuului suomalaisen sivistyselämän johtohenkilöitä. Professori Julius Krohn herätti jatko-opistolaisissa voimakkaan isänmaanrakkauden. Myös aate naisen yhdenvertaisuudesta miehen rinnalla oli osa jatko-opiston henkistä ilmapiiriä.

Hilda Käkikoski oli suosittu opettaja Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa ja Helsingin Suomalaisessa tyttökoulussa. Laura Harmaja on kuvannut ”Käkeä” opettajana sanalla ”ihmeellinen”: ”Kun Käki kuvasi Kalevalan elämää tai Kreikan sankareita tai renessanssia ja Michel Angelon suuruutta, tuntui siltä, kuin hän olisi siirtänyt meidät pois olevaisuudesta.” Käkikoski rakasti myös itse työtään opettajana ja antoi oppilailleen elämänohjeen: ”Valitkaa yksi aate, joku ihanne, jonka toteuttamisen otatte elämäntehtäväksenne.” Omia oppilaitaan Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa hän kehotti työhön täydellisen tasa-arvon puolesta.

Ensimmäisen naisten valtiollista äänioikeutta käsittelevän puheensa Hilda Käkikoski piti Naisyhdistyksen ja sen haaraosastojen yhteisessä kokouksessa tammikuussa 1898. Puheessaan hän selvitti, ettei Suomen silloisten lakien mukaan naisilla ollut edes välillistä oikeutta ottaa osaa niiden lakien laatimiseen, joita hänen tuli noudattaa, ja niiden verojen määräämiseen, joita hänen tuli maksaa. Hän esitti kysymyksen naisten kansalaisoikeuksista. Onko oikein, että toinen puoli kansasta syntyi hallitsemaan ja toinen hallittavaksi? Käkikosken äänensävyyn tuli varovaisuutta routavuosina, jolloin hän kiersi ympäri maata pitämässä esitelmäänsä ”Naisasia isänmaan elinkysymyksenä”. Siinä ei vaadittu äänioikeutta vaan kehotettiin naisia työhön kodin ja isänmaan hyväksi.

Vuosisadan vaihteessa huoli Suomen kohtalosta sai Hilda Käkikosken varovaiseksi naisasian valtiollisissa vaatimuksissa. Historianopettajana hän oli perehtynyt J. V. Snellmanin ajatuksiin, ja routavuosina hän turvautui Snellmanin oppeihin. Suomi ei voinut saavuttaa mitään väkivallalla; sen pelastuksena ja voimana oli sivistys. Käkikoskelle se merkitsi naisen sivistystason kohottamista, sillä se koitui kotien hyväksi ja kodista riippui isänmaan tulevaisuus. Vaikka kodin asia oli Käkikoskelle rakas, hän itse valitsi naimattomuuden.

Hilda Käkikosken poliittinen aatemaailma oli vanhasuomalaisuus. Hänen oppi-isiään olivat J. V. Snellman sekä Georg Zacharias Yrjö-Koskinen, jolle hän oli erityisen kiitollinen siitä, että tämä oli perustanut suomenkielisen oppikoulun. Puoluevalintaan vaikuttivat myös Käkikosken kristillinen elämänkatsomus ja taipumus tarkastella asioita historialliselta pohjalta. Historiallinen katsomustapa selittänee myös Käkikosken suhtautumisen Venäjän-kysymykseen. Hän korosti kuuliaisuutta lailliselle hallitsijalle ja oli Venäjän-politiikassa myöntyvyyssuuntauksen kannattaja.

Keväällä 1906 uuden vaalilain valmistelun myötä Hilda Käkikosken elämässä alkoi selvä poliittinen aktivoituminen. Hänen sanomalehtikirjoittelunsa lisääntyi ja siihen tuli selkeä puoluepoliittinen tavoite, linjanveto ruotsalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin. Vedenjakajana jälkimmäisiin oli suhde uskontoon. Työväkeä hän varoitti luokkaharrastuksesta ja kansainvälisyydestä. Käkikoski ryhtyi syksyllä 1906 pitämään vaalilakikursseja, vaikka häntä huolestutti historiatyön keskeyttäminen. Häntä kannusti J. R. Danielson-Kalmari: ”Nyt ei ole aika kirjoittaa historiaa, vaan tehdä historiaa.”

Suomalainen Puolue ryhtyi lokakuussa 1906 asettamaan eduskuntaehdokkaita. Hilda Käkikoski tuli ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiristä, mutta hänet asetettiin myös puolueen yleisehdokkaaksi. Käkikosken vaalikiertue oli maanlaajuinen. Hän esiintyi useissa kokouksissa yhdessä J. R. Danielson-Kalmarin, E. G. Palménin, J. K. Paasikiven tai Lauri Ingmanin kanssa. Hän puhui perustuslaista, raittiudesta, siveellisyydestä, kunnallisesta äänioikeudesta, työväenkysymyksestä, torpparilaista, naisasiasta, vanhuusvakuutuksesta, äidinkielen ja uskonnon tärkeydestä. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan suurimmalla äänimäärällä. Katsellessaan taaksepäin Käkikoski totesi: ”Vaellukseni olivat monet ja pitkät. Pidin ainakin 100 esitelmää. Hengenheimolaiseni minua juhlivat ja vastustajani vihasivat. En eläessäni unohda tätä ihmeellistä talvea.”

Hilda Käkikosken valtiopäivätyötä leimasi perusteellisuus. Hän perehtyi edellisten valtiopäivien pöytäkirjoihin ja keräsi tietoja naisten työoloista. Hän kävi kouluylihallituksessa, hankki tietoja postilaitoksen ja rautateiden palveluksessa olevista naisista ja heidän palkkauksestaan ja ryhtyi laatimaan ensimmäistä anomusehdotustaan, joka koski naisten oikeutta hakea ja tulla valituksi valtion virkoihin. Käkikoski nousi kesäkuussa 1907 ensimmäistä kertaa eduskunnan puhujakorokkeelle. Naiskysymyksessä hän joutui heti eduskunnan istuntokauden alkaessa ristiriitaan sosiaalidemokraattien kanssa. Käkikosken näkemyksiä leimasi vahva siveellisyysnäkökohta.

Hilda Käkikoski perehtyi eduskuntakaudellaan erityisen seikkaperäisesti aviottomien äitien ja lasten asemaan, siveysrikoksiin sekä prostituutiokysymykseen. Sinnikkyys palkittiin, sillä eduskunta myönsi määrärahan siveellisyystyötä varten yksimielisesti 1910. Sen sijaan Käkikosken ensimmäisessä eduskunta-aloitteessaan esille tuoma kysymys naisten virkakelpoisuudesta eteni hitaasti, vaikka hän uusi anomuksen vuosittain. Samapalkkaisuus, naisten virkakelpoisuus ja naisten työvapaus olivat tavoitteita, jotka nousivat esiin Käkikosken valtiopäivätyössä. Hänen panoksensa oli tuntuva myös opetus- ja sivistystoimen asioissa. Valtiopäivillä hän vaikutti siihen, että yhä useampia sivistystyön aloja, kuten nuorisoseuroja ja kansan- ja työväenopistoja, ryhdyttiin tukemaan valtion varoilla. Samanaikaisesti hän kannatti yksityistä aloitteellisuutta, muun muassa yksityisiä alkeiskouluja ja oppikouluja.

Hilda Käkikosken kauaskantoisin aloite koski kouluruokailun järjestämistä. Vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä hän teki anomuksen ”määrärahan myöntämiseksi Koulukeittoyhdistykselle vuodeksi 1909 koulukeittojen järjestämiseksi kansakouluoppilaille”. Anomusta autettiin yli puoluerajojen ja määräraha hyväksyttiin vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä. Näin sai alkunsa suomalainen kouluruokailu. Käkikoski teki runsaasti työtä myös yleisen oppivelvollisuuslain aikaansaamiseksi.

Luonteenomaista Hilda Käkikosken työskentelylle valtiopäivillä oli työteliäisyys, sinnikkyys ja rohkeus. Hän näki vaivaa aloitteiden ja lausuntojen valmistamisessa. Hänen esityksiinsä sisältyivät aina perusteelliset taustatiedot sekä vertailua ja esimerkkejä ulkomailta. Puhujana Käkikoski oli naiskansanedustajien aktiivisimpia. Käkikoski viihtyi sekä valtiopäivätyössä että oman eduskuntaryhmänsä keskuudessa. Valtiopäivävuosina Käkikoski lähestyi myös muita porvarillisia puolueita, nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia. Sosialismin aatetta hän kavahti ja lausui siitä peittelemättä kantansa. Ajan mittaan myös kielikysymys jäi taka-alalle. Vanhemmiten hän huomasi, että kielirajalla kasvamisesta oli oma hyötynsä.

Hilda Käkikoski jätti eduskuntatyön vuoden 1910 valtiopäivien jälkeen. Hän oli menettänyt terveytensä jo ensimmäisen vaalitaistelun aikana, ja eduskuntavuosina sydän- ja munuaissairaus pahenivat. Syvä uskonnollinen vakaumus auttoi Käkikoskea kantamaan vastoinkäymiset tyynesti. Kiitollisuutensa valtiopäivävuosista hän ilmaisi seuraavasti: ”Minä itse puolestani olen onnellinen, että sain olla mukana ensimmäisessä vaalitaistelussa, kuulua kansakunnan heräämisen suuren kevääseen, olla mukana siellä, missä ratkaisevimmat, vaarallisimmat taistelut taisteltiin, itse syttyä, muita sytyttää, saada unohtaa ruumiillisen raihnautensa ja tuntea, että henki kannattaa ja hallitsee.”