Anna-Maija Raittila – yhteisöllisen uskon etsijä

Anna-Maija Raittila oli kirjailija ja suomentaja, jonka hengellinen matka kulki vanhoillislestadiolaisuudesta ekumeenisen kristillisyyteen. Raittilan elämässä ja ajattelussa yhteisöllisyydellä oli keskeinen rooli ja hänet on tunnettu yhtenä Morbackan hiljaisuuden yhteisön perustajista ja asukkaista. Hänen tärkein innoittajansa oli Ranskassa sijaitseva Taizen ekumeeninen yhteisö, minkä lisäksi yhteisöelämä sai vaikutteita fransiskaanisesta elämäntavasta.

Lapsuus vanhoillislestadiolaisessa kodissa

Anna-Maija Raittila syntyi vuonna 1928 Joensuussa. Hän oli Viljo ja Kaisa Raittilan kahdestatoista lapsesta seitsemäs. Vanhoillislestadiolainen perhe asui suuressa omakotitalossa, jossa vieraili usein herätysliikkeeseen kuuluvia tuttavia ja liikkeen puhujia.

Viljo Raittila oli elänyt lapsuudessaan kiertolaisen elämää perheen isän lähdettyä toisen naisen matkaan. Hän oli myöhemmin tullut vanhoillislestadiolaiseen uskoon, ja halusi antaa lapsilleen tasapainoisen lapsuuden uskovaisessa kodissa. Hän työskenteli rakennusmestarina ja toimi vapaa-ajallaan rauhanyhdistyksen ja kaupungin luottamustoimissa. Äitinsä Kaisan Anna-Maija Raittila muisti ahkerana ja levollisena ihmisenä, joka lauloi Siionin lauluja kotitöitä tehdessään. Hän kasvatti suurta lapsikatrastaan välillä ankarinkin keinoin.

Raittila koki lapsuutensa olleen turvallinen. Vanhoillislestadiolaisuus näkyi perheen elämässä liikkeeseen kuuluvien vieraiden ja laulujen lisäksi säännöllisenä seuroissa käymisenä ja joka ilta toistuvassa anteeksipyytämisen ja -antamisen rituaalissa. Usko myös asetti selkeät säännöt sille, mikä oli sallittua.

Vanhoillislestadiolaisuus oli miesten määrittämää: saarnaajina ja liikkeen johtohahmoina toimivat vain miehet. Tuohon aikaan lestadiolainen perhe-elämä ja arvot eivät poikenneet olennaisesti pohjoissuomalaisen maaseutuyhteiskunnan ihanteista. Vanhoillislestadiolaisuudessa naisiin kohdistuva vaatimus asettua perheenäidin rooliin oli kuitenkin muuta yhteiskuntaa vahvemmin uskonnollisesti perusteltua. Lestadiolaisessa yhteisössä korostettiin lapsenuskoa, johon ei kuulunut kyseenalaistaminen tai asioiden pohtiminen itse. Keskeistä oli myös tiukka seurakuntaoppi, jonka mukaan vain vanhoillislestadiolaiset olivat oikeita uskovaisia.

Ristiriitainen runoilijan identiteetti

Anna-Maija Raittila harrasti kirjoittamista jo lapsena, ja runoudesta tuli yhä merkittävämpi osa hänen elämäänsä hänen tullessaan teini-ikään. Raittila koki nuoruudessaan kirjoittamisen itselleen rakkaimpana asiana ja siten omimpana tulevaisuudensuunnitelmanaan. Hän tunsi suurta ristiriitaa taiteilijan kutsumuksensa ja vanhoillislestadiolaisen yhteisön odotusten täyttämisen välillä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin Raittilan nuoruudessa, kuten nykyisinkin, eri taidemuotoihin eri tavoin. Kielteisin asenne oli esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja tanssiin. Myös esimerkiksi laulajana tai muussa solistisessa roolissa esiintymiseen katsottiin liittyvän synnillistä ”oman kunnian tavoittelua”. Kuvataiteet ja kirjallisuus olivat periaatteessa sallittuja, mutta liikkeen jäsenen taiteen sisällön ei ollut suotavaa olla vanhoillislestadiolaisen uskonopin kanssa ristiriidassa.

Anna-Maija Raittilan vajaat viisi vuotta vanhempi isoveli Pekka oli hänelle huolehtiva ja ohjaava hahmo. Pekka oli hyvin huolissaan siitä, ettei hänen sisarensa vain ylpistyisi, koska oli hyvä kirjoittaja. Runous oli Pekan mukaan vaarassa viedä hänet väärän kunnian tavoitteluun, mikä saattaisi johtaa hänet ”maailmaan”. Myös Raittilan isä oli huolestunut. Nuori lahjakkuus keskusteli kirjoittamisesta myös vanhoillislestadiolaisen liikkeen saarnaajan Pauli Kauppisen kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että runoilijanlahjoja tulisi käyttää Jumalan kunniaksi, ja että maailmallinen runous oli vaarallista. Raittila hyväksyi liikkeen miesten nuhtelut ja tuli siihen tulokseen, että runouden tuli olla alisteista oikealle uskolle.

Ruiskukkaehtoo-esikoisrunokokoelma julkaistiin Raittilan ylioppilaskeväänä, vuonna 1947. Hän oli osallistunut Teiniliiton kirjoituskilpailuun ja runoilija, kirjallisuuskriitikko Unto Kupiainen oli hänen tietämättään junaillut kokoelmalle kustannussopimuksen. Ruiskukkaehtoo sai kiittävän vastaanoton ja kustantaja olisi halunnut Raittilan kirjoittavan heti lisää. Martti Haavio, jonka Raittila tapasi kirjailijoiden illallisella, houkutteli häntä opiskelemaan kansanrunoutta. Raittila oli kuitenkin päättänyt lähteä opiskelemaan teologiaa. Tämän valinnan hän sanoi nousseen lapsuutensa kristillisestä arvopohjasta. Hän oli jo lapsuudessaan tutustunut moniin teologeihin, joita arvosti suuresti. Sitä paitsi, ”ei Pekka olisi antanut lähteä opiskelemaan kansanrunoutta”, kuten Raittila myöhemmin totesi. Suvun ja yhteisön odotukset vetivät häntä taiteilijuuden sijaan uskonnonopettajan ammattiin.

Raittila pakeni runoilijankutsumustaan intensiiviseen opiskeluun haaveilleen porvarillisen teologiperheen elämästä. Hän ei pitänyt opiskeluaikanaan yhteyttä kirjailijoihin ja kustantajiin, ja seuraava runokokoelma ilmestyi vasta kahdeksan vuoden kuluttua Ruiskukkaehtoon julkaisemisesta. Ajatus oman kunnian tavoittelun ja itsensä toteuttamisen kielteisyydestä jäi pysyvästi Raittilan ajatteluun, ja hän korosti sitä vielä vuosikymmenien kuluttua. Vielä myöhemminkään, julkaistuaan lukuisia teoksia, hän ei tuntenut olevansa kotonaan kirjailijapiireissä.

Kivulias erkaantuminen vanhoillislestadiolaisuudesta

Lähdettyään opiskelemaan teologiaa vuonna 1948 Raittila oli hämmentynyt huomatessaan, että ”selvästi uskovaisia” ihmisiä oli myös vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolella. Hän vietti kuitenkin aikansa lähes täysin oman herätysliikkeensä piirissä. Lestadiolaisten ylioppilaskoti oli hänelle ystävineen tärkeä kokoontumispaikka.

Valmistumisensa jälkeen Raittila muuttaminen Imatralle ja aloitti työn uskonnonopettajana. Tuo ajanjakso avarsi hänen sosiaalista elämänpiiriään; Etelä-Karjalassa lestadiolaisia oli vähän, ja Raittila solmi ihmissuhteita liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin. Raittila ystävystyi erityisesti oppilaidensa kanssa, jotka usein vierailivat hänen luonaan. Vuonna 1956 hän alkoi seurustella oppilaansa Taisto Niemisen kanssa, joka ei kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. He avioituivat ja muuttivat Espooseen vuonna 1961. Raittilan sukunimi vaihtui virallisesti Niemiseksi, mutta työelämässä hän käytti yhä entistä sukunimeään, jolla oli tullut tunnetuksi. Toiveista huolimatta perheeseen ei syntynyt lapsia.

Samana vuonna vanhoillislestadiolainen liike hajaantui. Liikkeessä oli kiistaa sakramenteista ja seurakuntaopista. Tunnustuskirjoja ja myönteistä suhdetta kansankirkkoon korostava siipi eli ns. pappislinjan kannattajat erotettiin rauhanyhdistysten jäsenyydestä. Raittila oli lähentynyt kansankirkkoa 1950-luvun loppua kohti. Hän kuului pappislinjalaisten haltuun päätyneen lestadiolaisten ylioppilaskodin hallitukseen ja oli erotettujen joukossa. Koska hän ei kuulunut mihinkään paikallisyhdistykseen, häntä ei voitu virallisesti erottaa, mutta ero tehtiin esimerkiksi tervehtimiskäytäntöjä muuttamalla.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erotetut muodostivat elämänsanalaisiksi kutsutun ryhmän, jossa myös Raittila oli mukana. Hän muun muassa kirjoitti paljon ryhmän julkaisemaan Elämän Sana -lehteen, josta liikkeen nimitys oli peräisin. Elämänsanalaisuus ei kuitenkaan kyennyt tarjoamaan samanlaista yhteyden tuntua kuin ”suuressa Siionissa”. Raittila toimi myös Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa, jonka esillä pitämät asiat tuntuivat hänestä tärkeiltä. Sieltäkään hän ei löytänyt sitä yhteisön lämpöä, jota olisi kaivannut.

Jälkeenpäin Raittila totesi, että oli onni, että hän joutui ulos vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä, koska siten hän löysi maailmanlaajuisen kristillisen yhteisön. Kokemus oli kuitenkin hänelle todella rankka. Hän sanoi tunteneensa koko 1960-luvun itsensä ”kynityksi kananpojaksi”, kun elämässä ei ollut enää herätysliikkeen tuomaa turvaa. Vuonna 1968 julkaistua Sateenkaari-runokokoelmaa on pidetty Raittilan uralla taitekohtana, jossa näkyi irtaantuminen lestadiolaisuudesta. Hän ei kuitenkaan koskaan luopunut kokonaan lestadiolaisuuden perinnöstä, vaan tulkitsi sitä uudelleen.

Läheinen mutta turhan jähmeä kansankirkko

Raittilan suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli jännitteinen. Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ajateltiin luterilaisen kirkon olevan ”suojakuori”, jonka sisällä heidän muodostamansa Jumalan valtakunta oli. Raittilan löydettyä ekumeenisen liikkeen kirkko näyttäytyi hänen teksteissään maailmanlaajuisena yhteisönä, johon mahtui eri tunnustuskuntien jäseniä.

Raittilalle oli rippikouluvuotenaan tullut tavaksi käydä kirkossa vastoin vanhoillislestadiolaista tapaa. Häntä houkutteli sinne urkumusiikki ja kirkon rauhoittava tunnelma. Raittilalle rakkainta luterilaisessa kirkossa oli ristin teologia, jossa korostuu ajatus kärsivästä Jumalasta. Raittila kaipasi jumalanpalveluksiin iloa, mihin yhdenlainen vastaus oli Tuomasmessu, jota hän oli mukana kehittämässä 1980-luvulla.

Raittila kritisoi kirkon jähmeitä rakenteita ja panostamista ulkoisiin puitteisiin. Hänen ajattelussaan kirkon ulkoisten rakenteiden tuli olla mahdollisimman vaatimattomat; kun kirkko olisi köyhä, se olisi tosiasiassa rikkaampi, sillä sen täytyisi koota yhteen ihmisten kekseliäisyys ja talkoohenki. Raittila arvosteli oppia kahdesta regimentistä ja peräänkuulutti Jumalan valtakunnan arvojen pohjalta yhteisvastuullisuutta koko maailman kanssa. Hänen mielestään lännen kristittyjen olisi tullut toimitilojen rakentamisen sijaan osoittaa solidaarisuutta Itä-Euroopan kirkkoja kohtaan antamalla niille konkreettista apua.

Raittila oli mukana evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjakomiteassa vuosina 1973–1984. Hän vastasi sanoitusten uudistamisesta ja kirjoitti myös monia uusia virsiä. Hän nautti työskentelystä virsien parissa, mutta turhautui kirkon byrokraattisuuteen ja siihen, että komitean uudistustyö vesitettiin palauttamalla monia virsiä vanhaan muotoonsa.

Taizesta löytyy uusi hengellinen koti

Anna-Maija Raittila matkusti miehensä Taisto Niemisen kanssa joka kesä Itä-Euroopassa. Vuonna 1971 pariskunta kävi ensimmäistä kertaa Taizen ekumeenisessa yhteisössä. Raittila koki siellä voimakkaan kotiinpaluun tunteen. Vanhoillislestadiolaisuudesta eroon joutumisen jälkeensä jättämä orpouden tunne jäi taakse.

Raittilaan teki välittömästi suuren vaikutuksen Taizen Sovituksen kirkon iltarukous ja se, kuinka sinne oli kokoontunut nuoria kaikkialta maailmasta. Hänen mukaansa se ”oli kuin suviseurojen teltta, koko maapallon laajuinen”. Taize-lauluissa ja tavassa laulaa niitä Sovituksen kirkossa oli hänen mielestään samanlainen ilmapiiri kuin lapsuuden lestadiolaislauluissa: hellä ja levollinen. Hän myös oivalsi, että hänelle rakkaiden laulujen juuret olivat paljon vanhempia kuin lestadiolaisuus.

Taizessa oli lestadiolaisuuden kanssa yhteistä myös ”laitoskirkon” kritisointi. Siellä Raittila omaksui uskoonsa poliittisuutta, solidaarisuutta maailman köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka velvoitti toimimaan yhteiskunnallisesti. Tämän näkökulman rinnalla Taizessa eli rukouksen ja hiljaisuuden harjoittaminen. Taize-yhteisön perustaja veli Roger tuli Raittilalle läheiseksi ja vaikutti hänen teologiaansa. Eräs keskeisimmistä ajatuksista oli, että uskossaan saa olla keskeneräinen. Raittilassa herätti toivoa veli Rogerin kirkkonäkemys, jossa hän korosti yhteyttä paikalliskirkkojen kesken, katkaisematta juuria omaan kirkkokuntaan, mutta sellaisessa ilmapiirissä, jossa uskosta osatonkin voisi tuntea olonsa kotoisaksi.

Elettiin kylmän sodan aikaa, ja Taizen veljet olivat kiinnostuneita suomalaisten mahdollisuuksista viedä Taizen sanomaa rautaesiripun taakse. Raittila kertoikin Taizesta ja levitti sen julkaisuja vuosittaisilla matkoillaan Itä-Euroopassa.

Suomessa Raittila piti Taizen asioita esillä Tulisija-kiertokirjeessä, jota hän alkoi kirjoittaa käytyään Taizessa toisen kerran. Kirjeissä kerrottiin tulevista kokoontumisista, muiden maiden kristityistä ja niissä oli myös hartaudellista ainesta. Myöhemmin Tulisija-kirjeistä tuli myös yhteisöelämisen, hiljaisuuden retriittien, Tuomasmessun ym. vaihtoehtoista kristillistä kulttuuria edustavien ajatusten levittämisen kanava. Raittila myös käänsi ja postitti Taizen omaa tiedotuslehteä ja järjesti Taize-henkisiä nuorten kokoontumisia. Taizen laulut tulivat Suomessa tutuiksi muun muassa Tuomasmessun kautta.

Yhteisöelämää Omenapuukylässä

Raittilan unelmana oli perustaa suomeen Taizen kaltainen yhteisö. Omenapuukylä sai alkunsa sen jälkeen, kun Turussa oli pidetty Suomen ensimmäiset ekumeeniset kirkkopäivät vuonna 1979. Samaan aikaan kirkkopäivien kanssa Turussa kokoontui Raittilan luotsaama Taize-henkinen nuorten konsiili. Konsiilikylä sai kirkkopäiviltä lahjaksi omenapuun taimen, joka istutettiin Halikon Varstalan kylään. Se oli ränsistynyt saha-alue, jota oli suunniteltu uuden yhteisön paikaksi.

Yhteisöelämää oli kokeiltu parin vuoden ajan Kokkilassa Rantasalmella. Raittila oli ollut mukana hankkeessa, mutta ei ollut itse asunut Kokkilassa missään vaiheessa. Omenapuukylään ensimmäiset asukkaat muuttivat kesällä 1980. Yhteisön tueksi oli perustettu syksyllä 1979 Sinapinsiemen ry. Yhdistys edistää ekumeenisessa hengessä elämäntapaa, johon kuuluvat rukous, yhteisöllisyys ja ekologisuus. Raittila asui osittain Omenapuukylässä ja osittain Espoon-kodissa, johon Taisto oli jäänyt asumaan.

Omenapuukylässä järjestettiin kursseja ja hiljaisuuden retriittejä, pidettiin päivittäin Taizesta vaikutteita saaneet hetkipalvelukset ja harjoitettiin luomuviljelyä. Raittila oli tutustunut hiljaisuuden retriitteihin suomenruotsalaisessa Snoanin retriittikeskuksessa. Heti ensimmäisestä retriitistään lähtien hän tiesi, että se olisi hänen tapansa toimia. Raittila alkoi järjestää retriittejä Omenapuukylässä ja kouluttaa retriitinohjaajia. Hiljaisuuden retriitissä päivärytmi rakentuu rukoushetkien, virikepuheiden, mietiskelyn, aterioiden ja oman ajan vuorottelulle.

Iloisen ja yllätyksellisen yhteisöelämän kääntöpuolena Omenapuukylässä oli suuria ongelmia. Yhteisöllä ei ollut selkeitä sääntöjä, eikä siellä asuvilla ollut yhteistä visiota paikan tarkoituksesta. Monet nuoret eivät halunneet osallistua käytännön töihin ja vierastivat “heidän kotiinsa” retriitteihin saapuvia ihmisiä. Yhteisöläisten välit olivat ajoittain hyvin kireät. Rakennusten ylläpito ja kunnostus osoittautui myös liian suureksi urakaksi. Vuonna 1984 toiminta Omenapuukylässä loppui, kun yhteisölle vuokratut tilat myytiin uudelle omistajalle.

Morbackan hiljaisuuden yhteisö

Uuden tilat toiminnalle löytyivät Kaarinasta Morbackan tilalta. Tällä kertaa visio oli selkeämpi ja yhteisön haluttiin keskittyvän vain yhteen asiaan, retriittitoimintaan. Retriittejä pidettiin parin kolmen viikon välein. Lisäksi Morbackaan oli mahdollista tulla talkoolaiseksi haluamakseen ajaksi. Anna-Maija ja Taisto muuttivat Morbackaan asumaan vuonna 1992.

Morbackan liitti Taizehen kolme päivittäistä rukoushetkeä, joissa käytettiin samoja tekstejä ja lauluja kuin Taizessa. Lisäksi Morbackan yhteisöelämässä oli vaikutteita fransiskaanisen sääntökunnan elämäntavasta. Fransiscus Assisilainen oli Raittilalle tärkeä esikuva, johon hän oli tutustunut jo opiskeluaikanaan. Hänen ajattelunsa vaikutus näkyi ennen kaikkea avoimuuden ja yksinkertaisen elämäntavan korostamisessa.

Vuonna 2000 Raittilaa ja Morbackan yhteisöä kohtasi tragedia, kun vakavaa masennusta sairastanut Taisto Nieminen hukuttautui kotirantaansa. Myöhemmin samana vuonna Raittila sai aivoinfarktin, jonka seurauksena hän halvaantui osittain. Hän kuntoutui niin, että pystyi jatkamaan kirjoitustyötään ja osallistumaan Morbackan retriitteihin. Raittila asui Morbackassa vuoteen 2008 asti, jolloin muutti Helsinkiin palvelutaloon. Hän kuoli elokuussa 2012.

Raittila oli koko elämänsä ajan ihmisiä innostava ja yhteen kokoava hahmo, jonka näkemykseen kristillisyydestä kuului erottamattomasti ajatus yhteisöllisyydestä. Hänen kaipaamaansa yhteisöllisyyteen kuului myös oleellisesti ajatus kristillisyydestä, eikä hän kyennyt tai halunnut samaistua muunlaisiin ryhmiin. Raittila oli merkittävä suomalaisen hengellisyyden uudistaja ja vaihtoehtoisen kristillisen elämänmuodon edistäjä.